Kukapa ei haluaisi olla onnellinen?
Ilona Suojasen kirja “Onnellisuuspaineen alla – kun onnesta tuli pakko” (2021) kerää yhteen onnellisuustutkijana työskentelevän Suojasen havaintoja onnellisuuden kokemisesta, ilmaisemisesta sekä onnellisuuspaineesta. Kirjassa annetaan myös paljon käsitteitä onnellisuudesta puhumiseen, kuten onnellisuusnaamio, eli ihmisen toisia ihmisiä varten omalla käytöksellään antama mielikuva omasta onnellisuudesta, ja onnellisuusvastuu, eli se, kenen velvollisuus on huolehtia omasta tai toisten onnesta. Onko jokainen oman onnensa seppä?
Suojanen ei ole suinkaan ainoa onnellisuutta ja onnellisuuspaineita pohtinut, vaan viime aikoina aiheesta ovat kirjoittaneet niin pakkopositiivisuutta karsastava psykoterapeutti kuin tyytyväisyyteen kehottava filosofi. Kyselin juttua varten kokemuksia onnellisuuspaineista myös muilta Nörttityttöjen kirjoittajilta, joilta tekstin sitaatit ovat peräisin.
Tarve vaikuttaa onnelliselta
Pyrkimys onnellisuuteen on niin laajasti hyväksytty normi, että se koskettaa melkein kaikkia nykyajan länsimaisessa kulttuuripiirissä eläviä. Jos joku sanookin, ettei tavoittele toiminnallaan onnellisuutta, se nähdään helposti vain ovelampana tapana yrittää tulla onnelliseksi ikään kuin huomaamattaan ja vahingossa. On myös tavallista perustella muista normeista poikkeavia valintojaan onnellisuudella. Voi vaikkapa sanoa, että ei tarvitse hienoa työpaikkaa tai vakituista asuntoa, sillä on onnellinen juuri niin kuin nyt elää.
Ja onhan onnellisuus tavoittelemisen arvoista! Suojanenkaan ei näe mitään vikaa onnellisuudessa: päinvastoin onnellisuus on mukava, elämänlaatua lisäävä tunne. Onnellisuuden tavoittelu saattaa kuitenkin kääntyä itseään vastaan, ja liika onnellisuuspaine voi todellisuudessa vähentää onnellisuutta. Suojanen kutsuu onnellisuusansaksi tilaa, jossa ihminen väkisin yrittää kieltää negatiiviset tunteensa ja tuntea vain myönteisiä tunteita. Todellisuudessa kieltäminen saa vain tuntemaan syyllisyyttä alkuperäisten ikävien tunteiden lisäksi.

Kun onnellisuus on itsessään mukavaa, miksi kukaan kokisi tarvetta esittää onnellisempaa kuin on? Ei kai yhden ihmisen onnellisuus tai sen puute kuulu toisille? Voisihan ajatella, että onnellisuuden puute jo itsessään kannustaa ihmisen korjaamaan asian, ja siksi kenenkään ei tarvitse “vahtia” toisten onnellisuutta.
Onnellisuuden nähdään kuitenkin kertovan paljon muustakin kuin itse mukavasta tunteesta. Onnellinen ihminen on menestynyt, sillä eihän hän olisi onnellinen, jos ei olisi tehnyt onnistuneita valintoja töissä ja yksityiselämässä. Lisäksi onnellinen ihminen on tuottavampi työntekijä, parempi työkaveri, mukavampi puoliso tai vanhempi tai ystävä. Olemalla tekemisissä onnellisen ihmisen kanssa voi lisätä myös omaa onnellisuuttaan, mikä tekee itsestäkin paremman työkaverin ja kanssaihmisen.
Kun onnellisuuteen liitetään näin paljon myönteisiä asioita – eikä syyttä, sillä onnellisuus on tutkitustikin hyödyllistä vaikkapa työnteon kannalta – alkaakin tuntua luonnolliselta, että syntyy tarve vaikuttaa onnelliselta, vaikka oikeastaan olisi hiukan onneton. Jopa itselleen voidaan esittää onnellisempaa kuin onkaan.
Masentuneena koen, että yhteiskunta painostaa paranemaan ja alkamaan onnelliseksi. Elänhän maassa jossa asiat ovat paremmin kuin monessa muussa paikassa. Minun pitäisi vain osata ajatella positiivisemmin ja olisin heti onnellisempi. Kuitenkin kaikki tämä aiheuttaa painetta siihen että PITÄÄ olla onnellinen ja vaikutus on päinvastainen. Tämä viesti on välillä todella salakavala, mutta siihen törmää niin televisiossa, kirjoissa, mainoksissa, netissä ja ammatti-ihmisten puheissa.
Jenni
Kiinnostavaa on sekin, että tämä tarve onnelliselta vaikuttamiseen näkyy myös onnellisuustutkimuksissa. Onnellisuuden tutkiminen ei ole helppoa monestakaan syystä, mutta yksi tutkimusta vaikeuttava tekijä on osallistujien tarve esittää todellista onnellisempaa jopa tutkijalle. Kirjassa kerrotaan esimerkiksi tutkimuksesta, jossa selvitettiin vastaajien onnellisuutta netissä, puhelimitse ja kasvokkain. Netissä vastanneet raportoivat olevansa onnettomampia, puhelimessa taas onnellisempia. Tätä tulkittiin siten, että netissä osallistujilla oli vähiten painetta esittää onnellisempaa kuin ovatkaan, ja taas toisaalta puhelimitse kohtaaminen mahdollisti sosiaalisesti hyväksytyn oman onnellisuuden liioittelun parhaiten.
Suojanen pohtii kirjassa laajasti myös sitä, kuka on vastuussa onnesta. Hän tulee siihen tulokseen, että yhden ihmisen onnellisuus itse asiassa kuuluu toisille: ei ole vain yksilön vastuulla tehdä itse itsestään onnellinen, vaan se on koko yhteiskunnan tehtävä.
Onnellisuuspaine työelämässä
Iso osa kirjasta käsittelee onnellisuutta ja onnellisuuspainetta nimenomaan työelämän kontekstissa. Nämä kohdat kirjasta resonoivat myös itselleni vahvasti, sillä tutkimuksessa haastatellut henkilöt sijoittuivat työuransa kannalta melko samanlaiseen tilanteeseen kuin minä. Suojasen tutkimusten osallistujat asuivat Suomessa, Skotlannissa ja Alankomaissa, kuuluivat Y-sukupolveen ja työskentelivät pääasiassa asiantuntijatehtävissä. Itse olen syntynyt 90-luvulla ja olen asiantuntijatyössä IT-alalla, eli minua olisi hyvin voitu haastatella kirjaan tutkimuskysymyksen rajauksen puitteissa.
Ennen kirjan lukemista olisin yhdistänyt työelämän onnellisuuspaineet ehkä nimenomaan emotionaaliseen työhön, jolloin onnellisuusnaamiota hyödynnetään kohti ulkopuolista tahoa, vaikkapa kahvilan asiakasta, ja tunteiden ilmaisun säätelyllä tuotetaan hyötyä työnantajalle. Suojasen tutkimuksen osallistujat kokivat kuitenkin laajasti tarvetta esiintyä onnellisena myös työtovereille, mikä näkyi vaikkapa yksin lounastamisena huonon päivän iskiessä.
Tunnistan myös omista kokemuksistani IT-alalta ainakin vaatimuksen siitä, että asiantuntijan tulisi nauttia aidosti työstään ja olla innoissaan työtehtäviensä sisällöstä. Paljon puhutaan siitä, että nykyajan ideaalityöntekijä ei IT-alallakaan voi enää olla kellarin pimeyteen vetäytyvä nörtti, vaan teknisistä töistä nauttimisen lisäksi vaaditaan hyviä ryhmätyötaitoja ja tiettyä ulospäinsuuntautunutta ryhmätyöotetta. Tämän narratiivin valossa voitaisiin ajatella, että IT-alalla työskentely herättää ainakin kahdenlaista onnellisuuspainetta: toisaalta painetta nauttia haasteista ja teknologioista, ja toisaalta painetta ilmaista innostusta ulospäin tietyllä ekstrovertillä tavalla.
Alallani kilpailu kokeneista (ja etenkin edellä kuvatulla tavalla ihanteellisista) työntekijöistä on kovaa, joten toisaalta myös yrityksillä on kova paine osoittaa olevansa onnelliseksi tekevä paikka työskennellä. Osittain tämä tapahtuu tavoilla, jotka Suojasen kirjan mukaan lisäävät tutkitusti onnellisuutta. Onnellisuutta lisää esimerkiksi joustavuus, kuten oman työajan valitseminen ja etätyömahdollisuus. Toisaalta IT-alan yrityksillä on myös hauskuutta ja onnellisuutta ilmaisevia juttuja, joiden onnellisuusvaikutuksista ei tiedetä. Vaikkapa pallomeri toimistolla saattaa piristää työntekijöitä tai sitten olla siltä kannalta hyödytön.

Toki trampoliini tai pomppulinna toimistolla ei ehkä olekaan varsinaisesti rentouttamassa työntekijöitä, vaan antamassa mielikuvaa siitä, että viihtyvyyteen panostetaan. Tämä on tietysti hyvä asia, jos viesti pohjautuu todellisuuteen. Suojanen peräänkuuluttaakin kirjassaan työpaikkojen ja työntekijöiden yhteistä vastuuta työntekijöiden onnellisuudesta. Tässäkin täytyy kuitenkin varoa, ettei työnantaja epähuomiossa lisää työntekijöiden onnellisuuspainetta käyttämällä näkyviä mutta tehottomia keinoja onnellisuuden parantamiseen. Jos työntekijät alkavat uskoa, että heidän tulisi olla onnellisempia kuin ovatkaan (ovathan he hyvässä työpaikassa, jonka toimistossa on jopa oluthana), se saattaa tosiasiassa vähentää heidän onnellisuuttaan.
Yrityksillä on kaikeksi onneksi myös sellaisia keinoja vaikuttaa työntekijöiden onnellisuuteen, jotka eivät todennäköisesti lisää onnellisuuspainetta, mutta edistävät työntekijöiden onnellisuutta. Suojanen nostaa esimerkiksi psykologisen turvallisuuden lisäämisen. Jos virheistä ja huonoista päivistä voidaan puhua avoimesti työpaikalla, aidon onnellisuuden määrä kasvaa.
Muita paineita
Jäin kirjan luettuani miettimään sellaisiakin onnellisuuteen liittyviä paineen muotoja, joita kirjassa ei käsitelty – olisi kiinnostavaa, jos Suojanen tai joku toinen onnellisuustutkija tutkisi niitä jatkossa.
Mietin ensinnäkin, minkä muiden tunteiden tuntemisesta tai ilmaisusta voi tuntea painetta. Vaikka juuri onnellisuuteen liittyy niin positiivisia mielikuvia, voisiko joissain tilanteissa tuntea painetta vaikuttaa onnettomalta?
Onnettomuuspainetta voisi kohdata ainakin tilanteessa, jossa täytyy päättää, voiko tarpeeksi huonosti, jotta voisi hakeutua hoitoon parantamaan oloaan. Tilanteessa, jossa jaksaminen on heikkoa, mutta ei kuitenkaan yhtä heikkoa kuin ajattelisi sen olevan hoitoa tarvitsevalla, voi kokea oman onnellisuustasonsa monella tapaa vääränä. Samaan aikaan voi tuntea painetta onnettomuuteen (“jos voisin oikeasti huonosti, saisin hakeutua hoitoon”) ja toisaalta onnellisuuspainetta (“pitäisi olla onnellisempi, koska minulla ei ole mitään oikeaa hätää”).
Onnettomuusnaamion käyttämiseen sopivia tilanteita on myös helppo keksiä. Hautajaiset on tietysti luonnollinen tilanne, jossa tulisi vaikuttaa surulliselta (ja joissa voi tuntea huonoa omaatuntoa, jos ei koekaan tilannetta niin surulliseksi kuin olisi sopivaa). Toisaalta kansainvälinen hätätila kuten koronapandemia voi myös ohjata onnettomuusnaamion käyttöön. Saattaa tuntua epämyötätuntoiselta ja röyhkeältä myöntää ääneen, jos koronan vaikutukset omaan elämään olivatkin positiivisia.
Aika harvoin kysytään “oletko onnellinen tällä hetkellä?”, mutta silloin kun kysytään, huomaan että minusta tuntuu helpolta vastata “olen”. Silloinkin, kun kaikki ympärillä ei ole hyvin eikä mieli välttämättä iloinen tai kovinkaan positiivinen. Hahmotan sen omalla kohdallani perustilana – muistan saaneeni ihmettelyä tästä joskus osakseni. Mutta olenko näin sanoessani oikeasti onnellinen? Kuinka onnellinen pitää olla, että voi sanoa olevansa onnellinen? Tunnistan onnellisuuspaineen, vaikka termiä en aiemmin ollutkaan kuullut.
Aino
Kirjan lukemisen myötä huomasin, että minulla heräsi myös jonkinlainen onnellisuuspainepaine: aloin huolestua siitä, onko minulla onnellisuuspaineita ja yritänkö lisätä omaa onnellisuuttani onnellisuusansaan johtavalla tavalla. Tämä voi tietysti olla hyväkin juttu, koska ehkäpä onnellisuuspaineen konseptin ymmärrettyäni pystyn tunnistamaan paremmin myös sen vaikutuksen omassa elämässäni.
Suojanenkin muistuttaa, että onnellisuuspaine ei ole vain negatiivinen juttu. Onnellisuuspaineesta on hyötyäkin, koska se voi myös auttaa lisäämään onnellisuutta jos ei muuten niin muistuttamalla, että monen aitona tavoitteena on kuitenkin tulla juuri onnellisemmaksi, eikä esimerkiksi rikkaaksi tai kuuluisaksi.
Yhteistä onnellisuutta rakentamassa
Suojasen kirja ei tarjoa vastauksia siihen, miten onnellisuus saavutetaan. Olisikin nurinkurista, jos kirja itsessään liittyisi siihen joukkoon, joka ruokkii onnellisuuspainetta antamalla lukijalle ohjeita siitä, miten omaa onnellisuuttaan voi lisätä.
Suojanen näkee vastuun onnellisuudesta jaettuna. Yksilön onnellisuudesta on vastuussa sekä hän itse että koko yhteisö. Tästä tietysti seuraa, että jokaisen on otettava vastuuta läheistensä onnellisuudesta oman onnellisuutensa lisäksi. Esimerkiksi työnantajan tehtävänä on tukea työntekijöiden onnellisuutta aidosti hyödyllisillä tavoilla, ja työkaverit voivat tukea toistensa onnellisuutta.
Vaikka itse allekirjoitankin Suojasen väitteen siitä, että onnellisuus ei saa olla vain jokaisen omalla vastuulla, tahtoisin lukea vielä lisää siitä, miten yhteisöllistä onnellisuutta voidaan tavoitella lisäämättä yhteisön jäsenten onnellisuuspaineita. Esimerkiksi onnellisuusnaamion taakse piiloutuminen työpaikalla kertoo juuri yrityksestä lisätä työkavereiden onnellisuutta, ja joskus se varmasti auttaakin, joskus taas pahentaa asiaa.
Suojanen puhuu kirjan loppupuolella kestävästä onnellisuudesta vastapainona nopeatempoiselle ja lyhytaikaiselle onnellisuudelle. Kestävän onnellisuuden rakentaminen on pitkäjänteistä ja työlästä, sillä se pitää sisällään laajoja yhteiskunnallisia kokonaisuuksia ihmisoikeuksien parantamisesta ekosysteemin suojeluun. Tästäkin on helppo olla samaa mieltä, mutta samalla joutuu pohtimaan sitä, miten reagoida näin laajasti ymmärretyn onnellisuusvastuun tuottamiin uusiin onnellisuuspaineisiin. Tämäkin paineen soisi olevan motivoiva, ei vangitseva tai lamaannuttava.
Teos: “Onnellisuuspaineen alla – kun onnesta tuli pakko” (2021)
Kirjailija: Ilona Suojanen
Kustantaja: Gaudeamus
Arvostelukappale on saatu kustantajalta.
Hei Ada-Maaria, ja iso kiitos tästä jutusta! Olet pohtinut asiaa todella syvällisesti ja antanut minulle kirjailijana myös uusia ajatuksia. Moneenkin esimerkkiisi tai kysymykseesi voisin tarttua, niin paljon yhdyn näkemyksiisi ja pohdintaasi. Mietit voiko meillä joissain tilanteissa olla painetta esittää onnetonta? Kuten kirjoitat: ehkäpä näin korona-aikaan jotkut ovat tällaista painetta kokeneet, pandemiakun on vaikuttanut meihin monin eri tavoin ja onnellisuudesta on joku voinut jopa tuntea syyllisyyttä, tai tarvetta sitä peitellä, kun muilla ei ympärillä ole mennyt niin hyvin tai on ollut jopa murheita ja surua. Tuo viittaus myös hoidonsaantiin on aika osuva, siinä ei ainakaan kannata esittää reippaampaa kuin mitä on. Onnellisuuspaineenpaine (loistava uusi ilmiö!) on tosiaan myös täysin mahdollista, mistä vaan voi tulla paineita, kun siitä paljon ympärillä puhutaan, kiva että löydät siitä positiivista! Mietit vielä yhteisöllisen onnellisuuden lisäämistä ilman yksilön onnellisuuspaineiden lisäämistä. Varmaan ihan parhaita juttuja olisi, jos yhteiskunnallisella tasolla keskityttäisiin niihin, jotka ovat kaikista onnettomimpia ja siihen kuinka heitä voitaisiin auttaa: esim vähentämällä yksinäisyyttä ja taistelemalla rasismia ja syrjintää vastaan. Kurjaa tosiaan olisi, jos yksilön paineet entisestään kasvaisivat. Kiitos tosiaan tästä! Oli hyvin mielenkiintoista lukea ajatuksistasi. Ilona