Liittyykö synnyttämiseen tabuja vielä 2020-luvulla? Ainakin pahan mölyn saa aikaan, jos synnyttäjä kehtaa esittää toiveita synnytykseensä liittyen. Tässä postauksessa kolmatta lastaan odottava koulutettu doula pohtii omaa synnytyshippeilyään. 

(Kuva Canvasta)

”Ei synnytystä kannata suunnitella, pettyy vaan pahasti!” Tämä kommentti lausutaan yleensä vihaisella äänensävyllä, ja sen takana on lähes aina joku, jolla on itsellään synnytyskokemus tai muutama takana. Olen usein ihmetellyt, miksi joku vaivautuu loukkaantumaan niin pahasti siitä, että minä haluan valmistautua ennen kaikkea siihen, että synnytyksestä tulee ihana, voimaannuttava kokemus. Aihe nousee aina välillä esiin mediassakin, ja silloin väistämättä kommenttikenttä täytyy vihaisista mutinoista, kuinka synnytys ei ole mitään elämysmatkailua ja kummaa porukkaa nämä synnyttäjät, jotka eivät suostu puskemaan lasta ulos tukevasti lääkittynä ja selällään maaten niin kuin kaikki muutkin. ”Kyllä siinä taas itsekäs nainen asettaa oman elämyksensä vauvan terveyden edelle”

Tätä tekstiä kirjoittaessani valmistaudun kolmanteen synnytykseeni. Kun postaus julkaistaan, saatan parhaillaan katsella, kuinka joku TAYSin kätilö pyörittelee silmiään synnytystoivelistalleni. Tosin epäilen tätä vahvasti: TAYSin kätilöt ovat kokemukseni mukaan tosi myötämielisiä ja kannustavia hyvin synnytykseen valmistautuneita synnyttäjiä kohtaan, vaikka kumpikaan edellisistä kahdesta synnytyksestäni ei ole ollut mikään malliesimerkki lääkkeettömästä luomusynnytyksestä, jollaiseen olen joka kerta valmistautunut. Ensimmäinen synnytykseni oli traumaattinen kiireellinen sektio pienillä viikoilla vaikean raskausmyrkytyksen vuoksi, ja tarvitsin siitä toipumiseen paljon aikaa ja apua. Toisella kerralla synnytys käynnistettiin ja turvauduin lääkkeisiin kivunlievityskeinona. Olin toivonut selviäväni ilman, mutta suunnitelmiin tuli muutoksia. Ne muutokset eivät haitanneet, sillä olin valmistautunut niihin.

Tässä onkin mielestäni ratkaiseva ero synnytykseen valmistautumisen ja synnytyksen suunnittelun välillä (joskus sitä kuvataan myös synnytyksen käsikirjoittamiseksi). Synnytyksessä tulee aina yllättäviä tilanteita vastaan, asiat eivät mene niin kuin on odottanut. Jos on etukäteen suunnitellut vain yhden synnytysskenaarion, johon voi olla tyytyväinen, varmastikin altistaa itsensä juuri sellaiselle pettymykselle, jota tekstin alussa kuvatussa tilanteessa manataan. Valmistautuminen on kuitenkin ihan jotain muuta kuin synnytyksen käsikirjoittamista. Valmistautumiseen voi kuulua parhaan mahdollisen skenaarion läpikäyminen mielessään, mutta siihen kuuluu myös yllättäviin tilanteisiin ja suunnitelmanmuutoksiin valmistautuminen. Valmistautuminen on ennen kaikkea tiedonhankintaa ja mielen ja kehon treenaamista edessä odottavaan urheilusuoritukseen, jota usein verrataan maratoniin. Eihän kukaan lähtisi maratoniakaan juoksemaan treenaamatta ja valmistautumatta? Tiedon hankkiminen puolestaan varmistaa, että muuttuvissa tilanteissa pystyy tekemään hyvin informoituja päätöksiä, osaa kysyä eri toimenpiteiden tarpeellisuudesta ja pystyy helpommin hyväksymään tilanteet, joissa synnyttäjän ja vauvan etu vaatii sellaisia toimenpiteitä, joita ei olisi toivonut, koska ymmärtää niiden tarpeellisuuden.

Ensimmäisen synnytykseni kanssa tein nimenomaan sen virheen, että käsikirjoitin synnytyksen mielessäni, ja kun skenaario ei toteutunut, koin valtaisaa epäonnistumisen tunnetta. Toisella kerralla olin jo valmistautunut paremmin, ja tilanteen vaatiessa tein itse päätöksen lääkkeellisen kivunlievityksen tarpeellisuudesta. Olin aktiivinen päätöksentekijä: synnytys ei sujunut niin kuin olin etukäteen toivonut, mutta minulla oli tilaisuus itse tehdä päätöksiä muuttuvassa tilanteessa. Lääkkeisiin turvautumisesta huolimatta olin synnytykseen tyytyväinen. 

Huolimatta kahdesta kaikkea muuta kuin tyylipuhtaasta luomusynnytyksestä koen itseni edelleen ihan täydeksi synnytyshipiksi. Heti kun kolmannen kyytiläisen olemassaolo oli ensimmäisessä seulontaultrassa varmistettu, varasin paikan synnytyslaulu- ja hypnosynnytyskursseilta. Jos en jostain syystä pysty tulevassa synnytyksessä näiden kurssien oppeja hyödyntämään, niin ainakin olen saanut etukäteen fiilistellä sillä mahdollisuudella, että pääsen käyttämään näitä oppeja käytännössä. 

Synnytyshippeily iski minuun jo ensimmäisen odotuksen aikana, ja silloin tein juuri niin kuin lukuintoinen tiedonhankinnan ammattilainen tekee innostuessaan jostain uudesta aiheesta: luin kaiken mahdollisen, mitä luomusynnytyksestä oli tekstimuodossa tarjolla. Osallistuimme myös puolisoni kanssa Vauvantain synnytysvalmennukseen. Puoliso pitää yhä tätä valmennusta yhtenä parhaista sijoituksista synnytyksiin liittyen. Siellä häneen valettiin vakaa usko, että hän on ensinnäkin tarpeellinen osa synnytystiimiä ja toiseksi pystyy olemaan korvaamaton apu minulle synnytyksen aikana. Toiseen synnytykseen en valmistautunut ollenkaan niin huolellisesti, vaan lähinnä kertailin samoja materiaaleja, joita olin ensimmäisen odotuksen aikana lukenut. Osittain siksi, että toivuin yhä ensimmäisen synnytyksen aiheuttamasta traumasta, osittain siksi, että ensimmäisestä synnytyksestä oli niin vähän aikaa, että tieto oli vielä tuoreena mielessä.

Toisen, lääkkeistä huolimatta voimauttavan synnytyksen jälkeen olin niin fiiliksissäni koko synnytysaiheesta, että päätin kouluttautua doulaksi (lääkkeettömään kivunlievitykseen erikoistuneeksi synnytysavustajaksi). Minusta oli tullut kunnon synnytyshömppä.

Nyt edessä on kolmas kerta. Olen valmistautunut, olen opiskellut, olen harjoitellut. Minulla on sekä mielessäni että paperilla toivelista, joka menee jotenkin näin: Ensisijaisesti toivon että…, mutta jos se ei ole mahdollista, toivon että… ja jos sekään ei onnistu, niin toivon että… Ehdottomalla ei-listallani on vain pari asiaa, joista toinen on aqua-rakkulat. Aqua-rakkulat ovat lääkkeetön kivunlievityskeino, joka ilmeisesti sopii monille synnyttäjille hyvin ja jota minullekin tarjottiin edellisen synnytyksen aikana, mutta joka jostain syystä tuntuu minusta erittäin vastenmieliseltä. Sellaista tilannetta, jossa vauvani tai minun hyvinvointini olisi kiinni aqua-rakkuloista, ei kerta kaikkiaan voi tulla vastaan, joten olen hyvillä mielin voinut laittaa ne ehdottomalle ei-listalle. 

Toivelistani on korostetusti juuri sitä, lista toiveita. Mitä useampi niistä täyttyy, sitä parempi, mutta ennen kaikkea niiden tarkoitus on antaa synnytyksessä avustaville terveydenhuollon ammattilaisille käsitys siitä, miten minä synnyttäjänä toivon itseäni kohdeltavan. Haluan olla aktiivinen, haluan tehdä itse päätöksiä niin kauan, kuin minun tai vauvan hyvinvointi ei ole uhattuna.

Tärkein muutos edellisiin synnytyksiin valmistautumiseen verrattuna on päätöksemme kutsua ammattidoula osaksi synnytystiimiämme. Doulan apu jo odotusaikana on ollut tärkeää: on hienoa, kun puhelimen päässä on koko ajan joku, joka ymmärtää synnytystoiveitteni päälle ja jaksaa kannustaa silloinkin, kun muu väki ympärilläni on kyllästynyt kuuntelemaan synnytyfiilistelyäni ja -huoliani. Doula tulee synnytykseen mukaan toisena tukihenkilönä. Ensisijainen tukihenkilöni on puolisoni, ja doulan tehtävä on tsempata häntä tsemppaamaan minua ja tarvittaessa toimia apukäsinä sekä muistuttaa sekä minua että puolisoani käytettävissä olevista kivunlievityskeinoista. Vaikka kuinka olen asiaa opiskellut, mikään ei takaa, että siinä työn touhussa muistan kaiken oppimani.

Ensisijaisesti toivon vesisynnytystä. Vesisynnytys on vuosi sitten käyttöön otettujen uusien tilojen myötä tullut TAYSissakin mahdolliseksi, ja minusta olisi ihanaa saattaa bebe#3 maailmaan lämpöisessä vedessä. Vesisynnytykseen liittyy kuitenkin sairaalakohtaisia reunaehtoja, ja TAYSin ehtolista on sen verran tiukka, että varsin todennäköisesti vesisynnytys ei tule olemaan minulle mahdollinen. Jos saan siihen tilaisuuden, hieno juttu! Jos en, niin sitten siirrytään toivelistalla seuraavaan kohtaan.

Synnytykseen valmistautumiseni on pitänyt sisällään myös TAYSin uusiin synnytystiloihin tutustumisen (näin korona-aikana luonnollisesti netin kautta), ja tiedän saleissa olevan tarjolla ”synnytyskeinu” eli tuttavallisemmin joogaliina. Ennen raskautta ilmajoogasin ahkerasti (ilmajoogaa ei suositella raskauden aikana), ja joogasilkin sisällä on minun rentoutumisen paikkani, jossa muu maailma katoaa ympäriltä. Melkein yhtä mahtavaa kuin veteen synnyttäminen olisi synnyttää joogaliinasta tukea hakien. Joogaliinan käyttöön ei liity yhtä paljon rajoituksia kuin vesisynnytykseen (jos pysyn jaloillani, mikään ei estä minua roikkumasta liinassa). Eli käytännössä niin kauan, kun en turvaudu makuullaan oloa vaativiin lääkkeellisiin kivunlievityksiin ja vauvan syke pysyy hyvänä, voin hyvillä mielin luottaa voivani turvautua joogaliinaan.

Se, mitä en todellakaan halua tehdä, on ponnistaa selinmakuulla tai puoli-istuvassa asennossa (juuri niissä asennoissa, joissa kaikissa elokuvissa ja tv-sarjoissa synnytetään), koska asento on ensinnäkin tosi epämukava ja toiseksi altistaa repeämille ihan toisella tavalla kuin muut ponnistusasennot. Selinmakuuta ja puoli-istuvaa asentoa puolustellaan usein sillä, että ne tarjoavat lääkärille tai kätilölle ergonomisimman työskentelyasennon. Juttu on kuitenkin niin, että tilanteita, joissa edellä mainitut asennot olisivat vauvan tai synnyttäjän terveyden kannalta välttämättömiä, on todella rajallisesti ja synnyttäjän ergonomia nyt vaan menee synnytyksessä avustavien henkilöiden ergonomian edelle. Olen tavattoman kiitollinen sille kätilölle, joka tuki minua kylkimakuuasennossa koko toisen synnytykseni ponnistusvaiheen ajan (en silloinkaan halunnut selinmakuulle, mutta jalat eivät pitkän synnytyksen jälkeen enää kantaneet pystyasennossa). Valmistaudun kuitenkin myös siihen vaihtoehtoon, että panen kiltisti jalat jalustimiin ja ponnistan, kätilön tai lääkärin määräämässä tahdissa, sillä kyytiläinen numero kolme on tähän asti pysynyt tiukasti perätilassa (aikoo syntyä peppu edellä eikä pää edellä niin kuin suurin osa vauvoista tekee), ja perätila on yksi niistä poikkeustilanteista, joissa synnyttäjällä ei ole kamalasti vaihtoehtoja ponnistusvaiheessa. 

Vaihtoehto, jota kaikkein vähiten toivon, on sektio, keisarileikkaus. Tällä toiveella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että sektio olisi jotenkin ”huonompi” tapa synnyttää kuin alatiesynnytys, vaan toive liittyy kohdallani täysin ensimmäisen synnytykseni aiheuttamaan pahaan mieleen. En haluaisi joutua uudelleen käymään läpi tilannetta, jossa samat tunteet puskevat pintaan. Olen kuitenkin tällä kertaa valmistautunut myös tähän vaihtoehtoon. Jos se on tälle vauvalle oikea tapa syntyä, niin silloin se on minulle oikea tapa synnyttää. Olen kuitenkin pyrkinyt synnytystoivelistallani varmistamaan, että kokemus olisi vähemmän epämukava kuin edellinen kerta. Tässä kohdassa doulan mukanaolo on erityisen tärkeää: Itse leikkaukseen ei pääse mukaan kuin yksi tukihenkilö (minun toivomuksestani tämä tukihenkilö on puolisoni), mutta kun vauva viedään toiseen tilaan siksi aikaa, kun minua ommellaan kasaan, haluan puolisoni pysyvän vauvan mukana, mutta en toisaalta halua jäädä itse yksin. Puolison poistuessa salista doula tulee tuekseni ja varmistaa, etten jää yksin. 

Tällaisiin synnytysskenaarioihin olen valmistautunut. Joku niistä tai niiden yhdistelmä mitä todennäköisimmin tulee kysymykseen ihan riippumatta siitä, käynnistyykö synnytys sponttaanisti vai joudutaanko ”raskaus purkamaan” (käynnistys tai sektio). 

Kuinkas sitten kävikään…

Pieni kolmosemme syntyi muutama päivä ennen postauksen julkaisemista. Vauvan vointi vaati lopulta raskauden purkamista ennen täysiä viikkoja, mikä jo itsessään sulki toivelistaltani monta kohtaa pois. Sain kuitenkin kaikessa rauhassa lääkäreiden ja kätilöiden kanssa keskustella asiasta. Toiveitani kuunneltiin ja minulle annettiin riittävästi tietoa eri toimenpiteiden onnistumismahdollisuuksista ja riskeistä. Koska ensisijainen toiveeni oli alatiesynnytys, synnytys yritettiin käynnistää huolimatta siitä, että ennenaikaisilla perätilavauvoilla sektio on tavallaan ”oletusratkaisu”. Minulle kuitenkin tehtiin etukäteen selväksi, että pitkittyvä tai liian raju käynnistys ei tekisi vauvalle hyvää, ja päätin jo etukäteen, että käynnistystä jatkettaisiin vain, jos kaikki sujuisi hyvin ja reippaassa tahdissa. Näin ei kuitenkaan käynyt: synnytys ei käynnistynyt tehokkaasti, ja eteneminen olisi vaatinut sellaisia toimenpiteitä, jotka mielestäni olivat vauvalle tarpeettoman rajuja ja vaarallisia. Pyysin sektioon siirtymistä, ja hetkeä myöhemmin hyvävointinen vauva oli jo tyytyväisenä sylissäni. Puolisoni oli tukenani koko synnytyksen, ja doula tsemppasi ja avusti meitä koko käynnistysyrityksen sekä sektioon siirtymisen ajan sekä synnytyksen jälkeen. Vaikka voisi sanoa, että mikään kohta synnytystoivelistassani ei täyttynyt niin kuin halusin, koen silti saaneeni juuri sellaisen synnytyksen kuin toivoinkin: omannäköiseni. Sain alusta loppuun olla aktiivinen päätöksentekijä, minua kuultiin ja toiveitani kunnioitettiin.