Olen jonkin sortin urheiluhullu. Seuraan paljon erilaista urheilua TV:stä lajista riippumatta. Nyt talvella ovat hiihtolajit pyörineet vähän väliä. Tokion olympialaiset tulevat olemaan urheiluvuoden kohokohta, olettaen tietysti, että ne saadaan järjestettyä eikä koronaviruspandemia estä niitä. Minulle tarjoutui mahdollisuus lukea ja arvostella Hannu Pelttarin tietokirja Diktaattori katsomossa – Tositarinoita urheilusta vallan varjossa, joten totta kai tartuin siihen!
Diktaattori katsomossa julkaistiin loppuvuodesta 2020, joten viimeaikaiset tapahtumat ovat ehtineet pienissä määrin kirjaan mukaan. Ensimmäisessä luvussa käsitellään median suhdetta urheiluun aina 1800-luvun lopulta näihin päiviin asti. Pelttari kertoo millä tavalla media on vaikuttanut urheilulajien kehitykseen tavalla, joka avasi omia silmiäni aiheesta. Esimerkiksi ennen televisioaikaa jääpallo oli Suomessa suosituin laji. Televisiot alkoivat yleistyä hiljalleen 1950—60-luvuilla, ja jääpallo osoittautui vaikeaksi lajiksi televisioida. Jääkiekko oli helpommin tuotavissa olohuoneisiin, joten se syrjäytti nopeasti jääpallon ja valtasi kansakunnan ykköslajin paikan. Media on vaikuttanut myös tiettyjen lajien kestoon ja lyhentänyt arvokisoissa hiihdettäviä matkoja. Sinällään jännä juttu, koska tällä hetkellä viikonloppuisin telkkarissa pyörii useita tunteja hiihtoa, eri lajeja toki. Myös koronavirus vaikutti ihmisten penkkiurheiluharrastukseen, kun sarjat päättyivät kesken kauden ja uusintoja alettiin näyttää. Pelttari kertoo, miten uusinnat eivät kauaa jaksa kiinnostaa katsojia, mikä omalta osaltaan antaa painetta sarjoille saada toiminta käyntiin. Tällä hetkellä jääkiekkoa pelataan niin naisten kuin miesten Liigassa tyhjille katsomoille, samoin kuin esimerkiksi NHL:ssäkin.
Mediakatsauksen jälkeen Pelttari kertoo muutamista tunnetuista urheilutapahtumista ja niiden kauaskantoisista vaikutuksista. Suurin osa näistä tapahtumista oli minulle entuudesta tuttuja (Berliinin vuoden 1936 olympialaiset ja Hitlerin voimannäytelmä, Tommie Smithin ja John Carlosin mustat nyrkit Méxicossa vuonna 1968, Münchenin terrorityö 1978), mutta näihin kirja toi paljon uusia näkökulmia, jotka ovat ehkä jääneet valtavirran varjoon (Unkarin ja Neuvostoliiton välinen verinen vesipallo-ottelu Melbournessa vuonna 1956). Pelttari on urheiluun erikoistunut tietokirjailija, joka selvästi tuntee aiheensa. Hän on saanut vähän reiluun 200 sivuun mahtumaan paljon yksityiskohtaista tietoa. En esimerkiksi itse tiennyt, että Paavo Nurmi oli kasvissyöjä.
Vaikka suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu useiden vuosikymmenten taakse, Pelttari osaa kertoa, millä tavalla ne ovat vaikuttaneet myös nykyaikaan. Hitlerin olympialaisia kehuttiin hienoiksi, vaikka useat osallistuneet maat tiesivät jo entuudestaan Adolf Hitlerin harjoittavan systemaattista juutalaisten syrjintää. Saksa toi sekä kesä- että talviolympialaisiin kilpailemaan oman maansa edustajina niin sanotut kiintiöjuutalaiset näyttääkseen muulle maailmalle, että “Ei tässä mitään, katsokaa vaikka, kyllä täällä saa juutalaisetkin urheilla!” Kaikki tiedämme totuuden Hitlerin asenteesta juutalaisia kohtaan. Pelttari nimittää kirjassaan Hitleriä urheilun ja politiikan yhdistämisen mestariksi, josta useat nykyajan autoritaariset johtajat ovat ottaneet mallia.
Hitler on saanut toiminnalleen monia oppilaita, mutta tuskin ketään parempaa kuin Vladimir Putin. 88 vuotta Garmisch-Partenkirchenin olympiakisojen jälkeen Venäjän Sotšissa päättyivät talviolympiakisat. Heti niiden päätyttyä Venäjä valloitti Krimin niemimaan ja liitti sen osaksi Venäjää. Politiikalla ja urheilullahan ei ole mitään tekemistä keskenään!
Diktaattori katsomossa, sivu 73
Suurimman huomion kirja antaa kuitenkin Tommie Smithin ja John Carlosin hiljaiselle mielenosoitukselle vuonna 1968 Méxicon olympialaisten 200 metrin palkinnonjakotilaisuudessa. Miehet nostivat nyrkkiin puristetut kädet ilmaan Yhdysvaltojen kansallislaulun soidessa. Kummallakin oli kädessään yksi musta hanska. Mielenilmauksellaan he halusivat ottaa kantaa mustien sortoon Yhdysvalloissa. Heidän ylös ojentamansa kädet saivat aikaan kohua ja kauhistelua, mistä ei seurannut oikein mitään hyvää yhdellekään tuolla palkintopallilla seisseelle. Toiseksi tullut Australian Peter Norman tuki Smithiä ja Carlosta kantamalla Smithin ihmisoikeusjärjestön The Olympic Project For Human Rights’n pinssiä. 2000-luvun lopulla alkoi näkyä urheilukisoissa, miten mustat urheilijat istuivat tai polvistuivat Yhdysvaltojen kansallislaulun aikana osoittaen näin tukea Black Lives Matter -liikkeelle. Jälleen kerran omiin silmiini harmittomalta näyttävä pieni mielenilmaus on saanut aikaan kauhistelua ja kohua.
Pelttarin kirjasta minulle jäi vähän ristiriitaiset tunteet. Toisaalta pidin siitä, miten kirjailija toi yksityiskohtia tapahtumista ja vertasi niitä nykypäivän tapahtumiin. Toisaalta taas jokin Pelttarin tavassa kirjoittaa ärsytti minua suuresti. Yksi ärsyttävä elementti oli toivon mukaan tehokeinona tietyissä kohdissa viljellyt n-sanat. Se ei kuitenkaan ollut ainoa. Pelttarin kirjoitustyylissä oli jotain, mikä ei kiinnostavasta aiheesta huolimatta oikein tahtonut imaista minua mukaansa.
Yhden luvun olisin mielelläni lisännyt kirjaan. Kirjassa ei millään tavalla käsitelty naisten asemaa urheilussa. Muutamia naisia mainittiin nimeltä, esimerkkinä Megan Rapinoe urheilua ja aktivismia käsittelevässä luvussa, mutta naisten urheiluhistoriasta olisi saanut niin paljon enemmänkin irti, ja se olisi myös sopinut kirjan tyyliin. Naisilta on historian aikana evätty tai yritetty evätä tiettyjen lajien harrastaminen ja niissä kilpaileminen mitä erikoisimmista syistä. Kirjassa olisi voitu kertoa esimerkiksi siitä, miten Kathrine Switzer osallistui vuonna 1967 ensimmäisenä naisena Bostonin maratonille. Osallistuminen oli naisilta kielletty, joten Switzer osallistui kisaa nimellä “K. Switzer”. Kisajärjestäjä Jock Semple hyökkäsi kesken juoksun Switzerin kimppuun ja yritti poistaa tämän radalta. Tästä huolimatta Switzer onnistui juoksussaan ja ylitti maaliviivan ajassa 4 tuntia ja 20 minuuttia. Mainittakoon, että myöhemmin elämässään Semplestä tuli vahva tukija naisten urheilulle ja etenkin maratonjuoksulle.
Kathrine Switzerin tapaus tapahtui yli 50 vuotta sitten. Silti siitä ei ole montaa vuotta, kun naisten mäkihyppyä yritettiin vielä sulkea pois talviolympialaista, koska biologiset syyt ja kohtu. Toki naisten mäkihypyn kohdalla on vedottu myös pieneen harrastajamäärään, mistä johtuen sitä ei voisi ottaa mukaan olympialaisiin. Olympialaiset saavat kuitenkin valtavan medianäkyvyyden, ja se on juuri näkyvyys mikä kasvattaa harrastajamääriä. Naiset kisasivat mäkihypyssä ensimmäistä kertaa vuonna 2014 Sotšin olympialaisissa. Tässä vain pari esimerkkiä, joista olisin mielelläni lukenut Pelttarin kirjassa tarkemmin. Alla oleva suora lainaus tosin saattaa kertoa omaa tarinaansa siitä, miksi naisnäkökulma jäi kokonaan puuttumaan:
[Leni] Riefenstahlin kokonaisvaltaista paneutumista elokuvan [Olympia, 1938] tekoon ilmentää sekin, että hänellä oli lyhyt mutta kiihkeä episodi kisojen 10-ottelun voittajan Glenn Morrisin kanssa. Riefenstahl ihaili Morrisin moitteetonta atleettivartaloa, eikä se jäänyt Morrisilta huomaamatta. Morris oli yksi niistä olympiasankareista, joilla on ollut myös Tarzanini rooli elokuvissa. Riefenstahl on kertonut Morrisin tulleen palkintojenjaon jälkeen suoraan hänen luokseen, nostaneen hänet syliinsä repien samalla 100 000 katsojan edessä puseron hänen yltään ja suudelleen ohjaajakaunottaren rintoja. Hullu, ajatteli Riefenstahl. Tarzan ja Jane, ajattelen minä!Diktaattori katsomossa, sivu 81
Diktaattori katsomossa – Tositarinoita urheilusta vallan varjossa
Kirjailija: Pelttari, Hannu
Kustantaja: Kirjapaja (2020)
Sivumäärä: 208
Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.
