I was hoping for that! : Stock Photo
Embed from Getty Images

Monen vuoden haaveilun ja suunnittelun jälkeen toteutimme vihdoin unelmamme. Muutimme syyskuussa maalaisromanttiseen vaaleansiniseen puutaloon. Etsimme uutta kotiamme pitkään. Tärkeänä vaatimuksena oli, että huoneita on tarpeeksi – makuuhuone, olohuone, minulle oma työhuone, koska työskentelen kotoa, ja lisäksi kaksi makuuhuonetta, molemmille lapsille oma. Lapsia meillä ei vielä ole ensimmäistäkään, mutta huoneet odottavat valmiina. Entä jos ne jäävätkin tyhjiksi?

Menimme naimisiin syyskuussa 2016. Aloimme yrittää lasta seuraavassa kuussa. Neljä vuotta myöhemmin ei ole vieläkään onnistanut. Olen nyt 36-vuotias ja mieheni on 43. Tämä on minulle erittäin arka aihe, josta en puhu oikein kenellekään. Nyt päätin puhua kerralla kaikille. Miksi se on niin vaikeaa? Eihän se ole minun vikani enkä voi syyttää itseäni. Mutta kuitenkin voin. Lapsettomuus herättää monenlaisia tunteita. Suuren surun lisäksi päällimmäisenä on häpeä. Minussa on jotain vikaa, kun tämä ei onnistu.

Nämä tunteet ovat tuttuja monille muillekin lapsettomille. Tutustuin heidän tarinoihinsa Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n kautta sekä lukemalla lapsettomuudesta kertovia kirjoja, joita kaupunginkirjastosta löytyi useita. Halusin antaa pelkkää omaa näkökulmaani kattavamman kuvan tahattomasti lapsettomien ajatuksista, joten olen kerännyt mukaan runsaasti lainauksia.

Mitä on tahaton lapsettomuus?

Ihminen määritellään lapsettomaksi jos raskaus ei ole alkanut vuoden yrittämisen jälkeen, tai kärsitään toistuvista keskenmenoista. Vuoden yrittämisen jälkeen saa myös hakeutua lapsettomuushoitoihin. Jos nainen lähestyy 40 vuoden ikää, hoitoihin voi mahdollisesti päästä aiemminkin. Lukemani perusteella lapsettomuushoidot voidaan kuitenkin evätä nuorelta pariskunnalta, vaikka he olisivat yrittäneet vuosia. Simpukan mukaan “jopa noin joka viides hedelmällisessä iässä oleva suomalainen kohtaa tahattoman lapsettomuuden”.

Lääketieteellisen lapsettomuuden lisäksi tahattomasti lapsettomia ovat ihmiset, jotka eivät onnistu löytämään sopivaa kumppania, jonka kanssa hankkia lapsi, tai joiden kumppaneilla on erilaiset toiveet lasten suhteen. Lapsen saaminen voi olla mahdotonta myös jostain muusta syystä. Jokainen lapsettomuuskokemus on erilainen ja sen vuoksi koettu suru aina yksilöllinen.

Mikä tekee aiheesta tabun?

Tämä asia on salaisuus,

tästä täytyy vaieta.

Hiljaa, ettei kukaan

saa tietää,

että minussa on vikaa.1

Lapsettomuus ei ole mitenkään harvinainen asia ja siitä puhutaan nykyään jo paljon enemmän kuin ennen. Kuitenkin siitä puhuminen voi olla todella vaikeaa häpeän tunteen vuoksi. Halusin puhua aiheesta kerrankin avoimesti ja toivon, että tekstistäni voi olla apua jollekin toiselle lapsettomuudesta kärsivälle. Ehkä joku uskaltaa tämän luettuaan puhua omista tuntemuksistaan tai saa niille jonkinlaisen validoinnin. On ihan ok tuntea näin eikä siinä ole yksin.

Lisää avoimia ja rehellisiä tarinoita lapsettomuudesta voi lukea esimerkiksi Kerttu Lähteenmäen kokoamasta kirjasta Lapsettomuus – 30 tositarinaa (Tositarinat Kustannus, 2007). Lähteenmäen mukaan tämän avoimuuden aran aiheen kanssa mahdollistaa se, että nämä tarinat on kirjoitettu anonyymisti. Minua jännittää puhua aiheesta omalla nimelläni, mutta haluan osaltani rikkoa tabua sen ympäriltä.

Mixed race family together : Stock Photo
Embed from Getty Images

Vaikeus puhua kenellekään

Kävelen tyhjässä huoneessa yläkerran puulattian naristessa jalkojeni alla. Seiniä koristava ruusukuvioinen tapetti oli harvoja, jotka jätimme paikalleen. Se sopii mielestäni täydellisesti vauvan huoneeseen. Tuossa kulmassa voisi olla kehto, tuossa hoitopöytä, tuohon sopisi tuoli, jossa voisin istua vauvan kanssa. Huone näyttää karulta ja kylmältä ilman kalusteita. Minua itkettää vähän.

Minua surettaa, kun vanhempani laittavat pois kaikki siskojeni vauvoilla käytössä olleet tarvikkeet, koska niitä ei enää tarvita mihinkään. En osaa sanoa mitään vastaankaan, koska en tiedä tuleeko minulla koskaan olemaan vauvaa. Vanhempani kai olettavat, ettei meille enää tule lasta, kun olemme jo niin vanhoja ja hankimme vain lisää lemmikkejä. En ole osannut ottaa asiaa puheeksi heidän kanssaan. En tiedä miksi. Toisaalta tiedän, että äitini murehtii aina kaikkien muidenkin asioita, varsinkin meidän lapsien, eikä saa unta öisin. En ole halunnut lisätä hänen listalleen murehdittavia asioita.

Yksi vaikeimpia asioita lapsettomuuteen liittyen on ollut se, kertoako asiasta, ja mitä ja kenelle. Ja mikä kummallisinta, vaikeinta asiasta kertominen oli omalla kohdallani lähisukulaisille; omalle äidille ja sisarille. Mitä vieraampi ihminen, sen helpompi asiasta on kertoa kliinisesti, teorian tasolla.2

Loppupeleissä asiasta on vain erittäin vaikea puhua kenellekään. Olen oikeastaan itkenyt asiaa vain humalassa aamuyöllä paljussa ystävien kanssa. Niin ja eräälle hyvälle ystävälleni olen uskoutunut asiasta vain, koska hän ei itse sydänsairautensa vuoksi voi koskaan hankkia lapsia. Kynnys puhua hänelle oli matalampi, koska hän kärsii samasta kohtalosta. Erona tietenkin se, että minulla vielä on jonkinnäköinen mahdollisuus saada lapsia. Jotenkin sitä ei vain jaksa enää toivoa.

Mitä tunnen?

Haravoin suurta takapihaamme ja mietin, mitä kaikkea sinne vielä mahtuisi. Pihalla olisi tilaa lasten temmeltää ja juosta koiran kanssa. Edellisilläkin asukkailla oli tuossa trampoliini. Pihan kulmaan mahtuisi hyvin keinusetti ja vaikka liukumäki. Olisi ihanaa istua lämpimänä kesäpäivänä lukemassa kirjaa kuunnellen lasten naurua.

Nuo vuodet, jolloin yritimme kiihkeästi saada lasta, ovat enimmäkseen jääneet mieleeni muistoina vahvoista tunteista ja olotiloista: pettymys, suru, raivo, katkeruus, kateus, epätoivo, syyllisyys, ahdistus ja taas aina uudestaan heräävä toivo ja sen ikuinen seuralainen, pelko.3

Suru on päällimmäinen tunne ajatellessani lapsettomuutta. Tunnen jääväni ulkopuoliseksi jostain todella tärkeästä ja merkityksellisestä. Minua on jo pitkään alkanut itkettämään, jos vain näen pieniä lapsia. Erityisesti pienten lasten sairastaminen on kamalinta, mitä tiedän. Kyynelhanat aukeavat välittömästi. TV-sarjat ja elokuvat toitottavat, miten lapset ja perhe ovat tärkeintä elämässä, mikä väkisinkin vaikuttaa omiin ajatuksiin.

Äitienpäivät ja isänpäivät ovat kamalia. Voi kun mekin joskus. Jouluisin toivon aina, että ehkä ensi jouluna meillä on oma pikkutonttu viettämässä ensimmäistä jouluaan. Ainakin ensimmäisen vuoden tein raskaustestin joka kuukausi. Nykyään en jaksa enää tuhlata rahaa ja toivoa turhaan. Lapsettomuus on siitä raaka suru, että se iskee joka kuukausi voimalla uudestaan. Aina kun kuukautiset ovat vähänkään myöhässä, ehtii toivoa. Sitten se toivo murenee. Joka kuukausi.

Ihmiset eivät ajatelleet, miten he satuttivat, kun häissä sanoivat, että seuraavaksi sitten hääyönä vauva alulle ym. yhtä ajattelematonta.4

Kommentit yhdessäolosta ja vapaudesta nauttimisesta, vielä kun ehtii, tuntuivat typeriltä. […] Kommentti tuntui samalta kuin jos pyörätuolissa istuvaa kehottaisi nauttimaan siitä, ettei tarvitse kävellä.5

Mitä sitten pitäisi sanoa, lapsettomalle hankalalle? Minä en tiedä. On helppo listata satuttaneimpia tölväisyjä ja pyytää: ei näitä enää kenenkään niskaan ikinä. Mutta oikeat sanat, onko niitä.6

Surun jälkeen päällimmäisin tunne on häpeä. Minussa on jotain vialla, kun en voi tulla raskaaksi. Se on aika perustoiminto melkein millä tahansa elävällä oliolla. Kyllä siinä nyt pitäisi onnistua. Tunnen itseni huonoksi naiseksi ja ihmiseksi. Olen liian vanha, olisi pitänyt alkaa yrittää aiemmin. Olen liian lihava, minun pitäisi laihtua ja elää terveellisemmin. Olen joutunut liian monta kertaa syömään jälkiehkäisytabletin, koska ex-poikaystäväni ei pitänyt kondomeista. OIen lukenut tieteellisiä artikkeleita siitä, miten jälkiehkäisy ei aiheuta lapsettomuutta, mutta silti uskon sen mahdollisuuteen. Häpeän lisäksi tunnen myös syyllisyyttä kaikista näistä.

Woman Praying In A Dark Place : Stock Photo
Embed from Getty Images

Kummallekin osapuolelle on luonnollisesti raskasta kuulla, jos heissä on jotain vialla. Häpeä ja itsesyytökset ovat muutenkin vahvasti mukana, niin en osaa edes kuvitella miltä tuntuu, kun varmistuu että itsessä toden totta on jotain vialla. Tämä voi aiheuttaa ongelmia parisuhteelle, jos katkeroituu siitä ettei kumppani voi tarjota sinulle haluamaasi lasta, tai syytät itseäsi siitä, ettei toinen voi saada unelmaansa sinun takiasi. Olemme mieheni kanssa käyneet molemmat tutkimuksissa eikä kummassakaan ole mitään vikaa. Kumma kyllä, tämä tieto ei kuitenkaan helpota. Silloin ainakin tietäisi, mikä on vialla. Nyt mielessä pyörii vain “no miksi sitten ei?”

Toivoisin olevani toisenlainen. Inhoan itseäni ja tunteita, jotka jostain kumpuavat. Haluaisin ilota toisten onnesta, haluaisin ajatella positiivisemmin. Olen käsittämättömän epäreilu muita kohtaan. En pysty muuhun.7

Tunnen kateellisuutta ihmisiä kohtaan, joilla on lapsia. Miksi he ovat olleet onnekkaita, mutta minä en? Tuntuu epäreilulta, että lapsia voivat saada myös ihmiset, jotka kohtelevat heitä kaltoin ja jättävät heidät heitteille. Olen mielestäni hyvä ihminen ja pitäisin varmasti huolta lapsestani. En välittäisi hänen sukupuolestaan tai seksuaalisesta suuntauksestaan. Hän saisi harrastaa, opiskella ja tehdä työkseen aivan mitä hän vain haluaisi. En koskaan tuomitsisi tai hylkäisi häntä.

Tunnen katkeruutta, kun hyvä ystäväni, joka ei edes tiennyt haluaako lapsia vai ei, ajatteli kokeilla ja tuli heti raskaaksi. Ymmärrän täysin, että raskauksia on erilaisia ja joillekin se on hyvin kivulias ja tukala kokemus. Silti minusta tuntuu pahalta kuunnella, miten kamalaa raskaana oleminen on ja miten ei ikinä kannata tulla raskaaksi, kun haluaisin sitä enemmän kuin mitään muuta. Sitten tunnen olevani hirveän huono ja tuomitseva ystävä, kun minulla on tällaisia ajatuksia.

Olisin halunnut edes kerran tietää miltä tuntuu olla hedelmällinen nainen, edes kerran tuntea aamupahoinvointia, edes sen yhden kerran.8

Tunnen myös yksinäisyyttä. En puhu lapsettomuudestani, jolloin myös jään sen kanssa yksin. En jotenkin osaa hakea vertaistukea, vaikka sitä olisi saatavilla. Ehkä se helpottaisi. Tällä hetkellä yritän ajatella asiaa mahdollisimman vähän, koska se vain masentaa minua. Kärsin kroonisesta masennuksesta ja ahdistushäiriöstä. Uskon lapsettomuuden ruokkineen niitä ja kenties ne ruokkivat edelleen lapsettomuutta.

Lapsettomuus kriisinä

Toisenlainen tie – tahaton lapsettomuus, kriisi ja selviytyminen (Kirjapaja, 2015) käsittelee lapsettomuutta kriisinä, joka yllättää monet nuoret tai keski-ikäiset ihmiset. Lasten hankkimista on suunniteltu kuten muitakin suuria elämän polkuja. Yhtäkkiä elämäänsä ei voikaan suunnitella itse. Kriisinä erittäin hankalan lapsettomuudesta tekee se, että sille ei näy selkeää alkua tai loppua. Jos surutyö jää tekemättä, käsittelemätön kriisi voi jäädä osaksi identiteettiä, vaikka lapsensaanti myöhemmin onnistuisikin. Kriisin keskellä myös vihan tunteminen on täysin normaalia. Vihaa ei kuitenkaan kannata kohdistaa itseensä tai lähipiiriinsä, vaan tulisi etsiä terveitä keinoja purkaa sitä.

Usein kuulen, etteivät lapset ole maailman tärkein asia eivätkä kaikki miehet edes halua lapsia. Kyse on enemmänkin siitä, että minulta on viety pois valinnanvapaus. Tässä on kyse minusta, ja minun identiteetistäni.9

Moni ei puhu lapsettomuudestaan oikein kenellekään. Se kertoo siitä, kuinka vaikea asiaa on jakaa. Hyvin usein salaisuus jää parin väliseksi. Häpeä, sekä säälin tai arvostelun pelko saattaa olla voimakas.

Lapsettomuuskriisiin usein liittyvä masennus tai tunteiden kuohahtelu näkyvät yleensä jollakin tavalla myös töissä. Motivaatio ja keskittymiskyky voivat olla kateissa. Erityisen hankalaa voi olla, jos on siirtänyt lastenhankinta-aikaa työn tai uran takia. Työmotivaatio voi silloin romahtaa järkyttävällä tavalla.

Mother miscarriage loss : Stock Photo
Embed from Getty Images

Mistä jään paitsi?

Talossamme on erittäin tilava keittiö. Sinne mahtuisi useampikin käsipari häärimään. Isoäitini oli kotitalousopettaja ja opetti minulle ja siskolleni paljon ruoanlaitosta ja leipomisesta. Mieheni lapsuudenkodissa oli lapsilla kokkausvuorot. Se olisi hyvä tapa opettaa meidänkin lapsillemme välttämättömiä selviytymistaitoja. Jouluisin leipoisimme yhdessä pipareita, vapuksi munkkeja. Täytekakut he saisivat koristella mielensä mukaan karkeilla, joista suuri osa häviäisi pieniin suihin.

Tyhjä syli on termi, jolla usein kuvataan lapsettomuutta. Se on mielestäni erittäin kuvaava. Sylistäni puuttuu jotain lämmintä, jonka kanssa olla lähellä. Jota ilman tuntuu kylmältä ja tyhjältä. Jotain isoa puuttuu. Lapsettomuusyhdistys Simpukka ry:n kotisivuilla silmille rävähtää #näkymätönsuru, joka myös kuvasi tilannettani niin hyvin, että aloin välittömästi itkemään. Sisälläni on suuri suru, josta kukaan ei tiedä, koska se ei näy mitenkään ulospäin enkä puhu siitä kenellekään.

Ihmiset yrittivät auttaa kertomalla, että onhan elämässä paljon muutakin kuin lapset. Se ei paljoa lohduttanut, sillä ainoa asia mikä meiltä puuttui, oli lapsi. Lapsi oli kuitenkin meidän arvoissamme elämäntarkoitus. Nyt tuntui, ettei elämälle ollut tarkoitusta.10

Uskon, että olisin hyvä äiti. Haluaisin olla lapselleni läsnä. Tekisimme paljon yhdessä ja olisin aina valmiina kuuntelemaan huolia. Uskon myös, että mieheni olisi loistava isä. Haluaisimme molemmat opettaa lapselle paljon, nähdä hänen kasvavan ja oppivan ja myötäelää siinä.

Vanhat vanhemmat ja isovanhemmat

Lähipiiristä on kuullut usein, että 30-vuotiaana pitäisi olla naimisissa ja ensimmäinen lapsi saatuna. Itse en ole uskonut tuollaiseen rajapyykkiin ja koen vielä 36-vuotiaana itseni nuoreksi. Se on kuitenkin totuus, että kuuluisa biologinen kello tikittää. Päähäni on iskostunut ajatus, että jos haluan saada terveitä lapsia, ne kannattaa tehdä ennen kuin täytän 40 vuotta. Mieltäni ei lämmittänyt, kun mainitsin tästä eräällä keskustelukanavalla ja minulle korjattiin, että uudempien tutkimusten mukaan kriittinen ikä on jo 36 vuotta.

Minua surettaa, että vaikka tulisin nytkin raskaaksi, tulen olemaan vanha äiti. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa. Oma äitini oli minut saadessaan 38-vuotias, enkä ole ikinä kokenut sitä mitenkään huonoksi asiaksi. Eniten huolestuttavat terveysriskit sekä minulle että vauvalle ja myös se, että yhteinen aikamme jää lyhyemmäksi kuin jos olisin tullut äidiksi jo nuorena.

Oman vanhenemiseni lisäksi murehdin vanhempieni vanhenemista. Jääkö heille vielä yhteisiä vuosia lastenlastensa kanssa. Pysyvätkö he tarpeeksi terveinä ja hyväkuntoisina jaksaakseen hoitaa pieniä lapsia, tai tehdäkseen heidän kanssaan hauskoja asioita.

Mother throwing baby boy in air in bedroom : Stock Photo
Embed from Getty Images

Pohdintoja lapsen hankkimisesta

Valitsimme olohuoneeseen tilavan sohvan, jolle mahtuu koko perhe istumaan. Nyt siinä on kovasti ylimääräistä tilaa, kun olemme vain kahden. Onneksi väliimme tulevat kuitenkin koira ja kaksi kissaa nauttimaan yhteisestä ajasta ja hakemaan rapsutuksia. Ehkä joskus istumme tässä yhdessä perheenä kääriytyneenä viltteihin katsomassa Disney-animaatiota tai urheilukisoja.

Miksi haluan biologisen lapsen, on kysymys, johon en itsekään osaa vastata kunnolla. Olen aina ajatellut, että adoptoitu lapsi on ihan samalla lailla oma lapsi kuin biologinenkin. Ainakin lukioikäisestä asti olen ajatellutkin haluavani adoptoida; kolme tyttöä, joille päätin silloin jo nimetkin – Ronja, Pinja ja Venla. Maailmassa on niin paljon hädänalaisia lapsia, että halusin pelastaa heitä enkä tuoda ylikansoitetulle maapallolle enää yhtään ihmistä enempää.

Asenteeni adoptointia kohtaan ei ole suoranaisesti muuttunut. Jotenkin vain aviomieheni kanssa viettämäni 11 vuotta ovat saaneet minut ajattelemaan, että haluan tämän ihmisen kanssa yhteisen lapsen, jossa olisi vähän meitä kumpaakin. Haluaisin myös kokea raskauden ja olla vauvan kanssa heti hänen syntymästään asti. Adoptio ei kuitenkaan ole missään nimessä pois suljettu vaihtoehto. Jossain kohtaa tulee varmasti eteen se hetki, kun on parempi luovuttaa ja laittaa adoptiohakemus vireille. Jotenkin koko ajatus vain ahdistaa, koska se on hintava ja erittäin aikaa vievää prosessi. Tosin niin ovat lapsettomuushoidotkin.

Toiset ihmiset saavat lapsia ilmaiseksi ja me joudumme maksamaan todella suuria summia ja vailla minkäänlaista takuuta, että rahalle saadaan vastinetta.11

Toisaalta pohdin myös sitä, miksi yleensäkään haluan tuoda lapsen tähän maailmaan. Suomen poliittinen tilanne ja kasvava rasismi pelottaa minua, jopa kotikaupungissani Turussa on tehty terrori-isku aivan silloisen työpaikkani vieressä, ilmastonmuutokseen ei reagoida tarvittavalla tavalla ja pelkään, millainen maailma lapsillemme jää.

Olen myös pitkään ollut lapseton omasta halustani. Toki syyt olivat ihan järkeviä; piti löytää sopiva ja pysyvä kumppani, kouluttautua ja varmistaa taloudellinen vakaus ja turvallinen koti lapselle. Mutta osansa on ollut myös halulla olla itsenäinen ja vapaa. Halusta elää omien aikataulujensa mukaan ja mennä ja tulla miten haluaa, murehtimatta jonkun toisen selviytymisestä ja tarpeista. Toki minulla on koko aikuisikäni ollut koiria ja kissoja.

Jotenkin vain aika ei ollut kypsä. Nyt kun ajoitus tuntuu hyvältä ja oikealta, lasta ei vain toiveistamme ja yrityksistämme huolimatta kuulu.

Istun olohuoneen lattialla tuijottamassa takan liekkeihin. Muistelen lapsuuden kesiä isovanhempien mökillä ja makkaran paistamista takkatulessa saunan jälkeen. Unelmoin siitä, että pääsen tekemään omien lasteni kanssa samaa. Ehkä unelmani ei koskaan toteudu, vaan haihtuu savuna ilmaan polttopuiden lailla. Tunnen kuitenkin pienen toivonkipinän kytevän vielä.

Lähteet:

Simpukka-yhdistys: https://www.simpukka.info/

Lapsettomuus – 30 tositarinaa. Kerttu Lähteenmäki. Tositarinat kustannus. 2007.

Toisenlainen Tie – tahaton lapsettomuus, kriisi ja selviytyminen. Heli Pruuki, Raili Tiihonen, Minna Tuominen. Kirjapaja. 2015.

Ei kenenkään äiti – kertomuksia lapsettomuudesta. Hanna Parviainen. Atena Kustannus Oy. 2012.

Helmiä simpukoista – kun lapsettomuus koskettaa. Tuuli Oinonen. Pilot Kustannus Oy. 2006.

Lapsettomuus kriisinä. Linda P. Salzer. Otava. 1994.


1 Oinonen 2006: 16

2 Lähteenmäki 2007: 82

3 Parviainen 2012: 62

4 Lähteenmäki 2007: 31

5 Parviainen 2012: 82

6 Parviainen 2012: 111

7 Parviainen 2012: 108

8 Parviainen 2012: 12

9 Parviainen 2012: 122

10 Lähteenmäki 2007: 86

11 Lähteenmäki 2007: 89