Valot Näsinneulan yllä

Sisättö, Vesa

Osuuskumma-kustannus 2020

(arvostelukappale saatu kustantajalta)

Laitan jo tähän alkuun mielipiteeni ytimekkäästi, jotta saat tärkeimmän pointin heti alussa: Valot Näsinneulan yllä oli hauska kirja, siis ihan ääneennaurattavan hauska, hyvällä tavalla outo ja tarinana lajityyppinsä malliesimerkki, olematta kuitenkaan jäykkä ja vakavamielinen. Jos olet siis kiinnostunut nopealukuisesta ja viihdyttävästä yhdistelmästä antisankareita, aika-avaruusmullistuksia sekä hyväntahtoista satiiria, suosittelen tätä.

Arvostelija sai kirjan mukana myös kauniin postikortin. Kuvan pääkallokaktus ei liity artikkeliin. Se on muuten vaan hieno.

Sitten itse arvosteluun. 

Olen modernin scifin suuri ystävä, mutta en syystä tai toisesta juurikaan lue suomeksi, joten tartuin kirjaan innokkaasti. Etenkin alkuun lukukokemustani häiritsi kirjoitustyyli, joka oli epätasaista ja töksähtelevää kuin kirjan suomalaisten intiaanien kielioppi. Tarina kuitenkin ponkaisi käyntiin nopeasti multiversumin keikahtaessa – käänne, jonka päähenkilö Joonas jostain syystä hyväksyi välittömästi ilman olankohautustakaan. 

Pari vuotta myöhemmin Joonas muuttaa veden alle jääneestä Helsingistä Tampereelle, siinä missä hänen (ex-)perheensä siirtyy monien muiden tavoin elinkelpoistetulle Antartikselle. Kaikki maapallon asukit tietävät, että pari vuotta tapahtui jotain mystistä, jonka seurauksena kaikki muuttui, mutta lukuun ottamatta kaikista selkeimpiä tapauksia, kukaan ei tiedä mitä oikeastaan tapahtui. Tapahtumista tajuaa mitään vain tajuntaa laajentamalla, ja iso osa selvitystyöstä tehdäänkin tarinassa umpipäissään (minkä seurauksena lukijakin saattaa alkaa kaivata olutta, mutta vapautettakoon kirjailija tässä asiassa vastuusta). 

Vaihtoehtoiset historiat ja rinnakkaisulottuvuudet ovat herkullista ja ikuisesti ammennettavaa materiaalia, ja tarinassa otettiin siitä kaikki irti. Epäilen, että tamperelainen saisi tarinasta vielä enemmän ahaa-elämyksiä ja iloisia oivalluksia, mutta jokainen lukija löytää varmasti jonkun itseään hauskuuttavan yksityiskohdan. Lähtöasetelma ei herkullisuudestaan kuitenkaan hallitse tarinaa, joka kulkee mukavalla tempolla eteenpäin.

“Seuraavat pari päivää kihisin kuin laatikollinen hillereitä, joihin on johdettu sähkövirta. Torstai-iltana tapaisin Maaritin. Yo-talolla. Siellä oli keikka, ja ehtisimme käydä läpi intiaaniasioita pari tuntia aennen kuin musisointi alkaisi. Keikka ei kiinnostanut minua lainkaan. Illan yhtyettä oli rankaistu nimellä Planeetta Pakurit vaeltaa. Se vaikutti huolestuttavan kokeelliselta, jos joltain, mutta en sanonut mitään. Maaritin kanssa menisin kuuntelemaan vaikka ukuleleorkestereiden lambadamaratonia.” (s. 75)

Universumin mysteerien selvityksen lomassa päähenkilö Joonas painii ihmissuhteissaan niin vaakatasossa kuin päänsäkin sisällä. Jotten paljasta liikaa, kerron vain Joonaksen eksistentiaalisen ahdingon olevan oikeasti liikuttavaa, mikä on aika hyvä saavutus muuten letkeässä ja hauskuudellaan mukaansa tempaavassa tarinassa. Päähenkilön naissuhteet olivat mielestäni kuitenkin myös kirjan heikkouksia: Joonas käyttäytyy selittämättömillä tavoilla (mahdollisesti universumin vaikutuksesta, joten ok), ja love interest Maaritin mielen liikkeistä en meinannut saada mitään selkoa. Ohueksi jääneen naishahmon toiminta näyttää lähinnä irrationaaliselta poukkoilulta, ja orastavan parisuhteen dynamiikka – samoin kuin kaksikon seksiseikkailut – tuntuvat lähinnä kiusallisilta, mikä lienee joko tahallista realismia tai vain kömpelöä kirjoittamista. 

Kirjan muut hahmot ovat ihan viihdyttäviä, tosin jokseenkin persoonattomia. Kirjan kaikilla hahmoilla tuntuu olevan sama puhetapa, joka ei ole todenmukainen (uskoakseni edes tamperelaisittain), mutta sopii tarinan tyyliin. 

Scifipuolesta ei ole mitään valittamista, tosin en ihan hirveän syvällisesti alkanut analysoida fysiikan lakeja tarinan taustalla. Kirja myös perusteli selittämättä jättämisen uskottavasti, joten hämäräksi jääneet yksityiskohdat eivät häirinneet. 

Jos diversiteettiä kaipaa, sitä on tästä kirjasta turha etsiä. Tarinan suomalaiset intiaanit puhuvat populaarikulttuurista tuttua kieltä, ilmeisesti kulttuurisista syistä. Ryhmän jäsenet osaavat puhua ihan selkeää ja sujuvaa suomea, mutta eivät niin tee, varmaan koska se ei olisi yhtä hauskaa. 

Tarina tempaisi mukaansa, ja luinkin kolmesataasivuisen pokkarin varsin nopeasti, vaikka keskivaiheilla meno tuntui hieman sakkaavan. Panokset kovenivat ja jännitys kasvoi tarinan edetessä, joten loppuratkaisu olikin sitten siihen nähden pieni pettymys. Kaiken kaikkiaan lukukokemuksesta jäi hyvä fiilis, ja voin hyvällä omallatunnolla suositella sitä niin scifin, suomalaisen kirjallisuuden kuin todellisuuspakoilunkin ystäville.