Aloin harrastaa sukututkimusta vuosi sitten. Sen jälkeen olen viettänyt ilta toisensa jälkeen ajatellen kauan sitten kuolleita ihmisiä ja tihrustaen satoja vuosia vanhoja käsialoja. Olen seikkaillut hautausmailla käyden läpi lähes jokaisen muistomerkin etsiessäni sitä yhtä tiettyä hautakiveä ja selannut 1880-luvulla kirjoitetun listan kaikista Alatornion asukkaista. Ja olen innostunut tajutessani, että tässä blogissa ei ole vielä kirjoitettu sukututkimuksesta: tätä riemua pitää jakaa muillekin!

Tässä tekstissä pyrin vastaamaan henkilökohtaisella tasolla siihen kysymykseen, miksi sukututkimusta voi olla kiva harrastus, sekä yleisellä tasolla siihen, miten sukututkimus käytännössä tapahtuu. Liitän loppuun myös esimerkin sukulaisen tutkimisesta. Myöhemmin esittelen aihetta syvemmin, joten jos sinulla on kysymyksiä sukututkimuksesta, esitä ihmeessä niitä vaikka blogin kommenttilaatikossa sivun alareunassa.

Miksi harrastaa sukututkimusta?

Ensinnäkin olen aina tykännyt menneisyydestä ja historiasta, lukemisesta ja siitä että pääsen seuraamaan ja ymmärtämään toisten ihmisten elämää. Minua kiehtovat ihmisten erilaiset kohtalot ja miltä ne tuntuvat. Tykkään lukea blogeja ja omaelämäkerrallisia teoksia. Historialliset teokset ovat osa tätä, koska niissä eri aikakausi luo vielä aivan omanlaisensa kulttuurin ja vaikuttaa siihen, miten asiat käsitetään. Eli historiallisissa kirjoissa ei toisaalta ole nykyhetken Suomen tuttuja asioita, mutta niissäkin vastataan mieltäni polttavaan kysymykseen: millaista on olla sinä? Millä tavalla se on erilaista, millä tavalla samanlaista kuin olla minä?

Toiseksi oma suku on alkanut kiinnostaa minua enemmän tässä keski-iän lähestyessä. On ollut kiehtovaa tavata näin aikuisena omia serkkujaan ja huomata, miten paljon yhteistä heidän kanssaan on: samanlaisia ajatuksia ja tunteita, sama ymmärrys joistain toimintatavoista perheen sisällä. Yleisestikin puhutaan enemmän ylisukupolvisuudesta eli esimerkiksi hoitamattomien sotatraumojen vaikutuksesta perheisiin ja vaikutusten siirtymisestä sukupolvelta toiselle (Ylen juttu). Vanhoissa valokuvissa saattaa näkyä samoja kasvonpiirteitä, tai sukulaisten jutuissa toistuvat jotkut luonteenpiirteet.

Kaiken tämän voisi kuvata houkuttelevana kysymyksenä: mitä jos olisi olemassa kirja, jossa kerrottaisiin juuri sinun sukusi tarina? Päähenkilöinä olisi ihmisiä, jotka ehkä muistuttaisivat sinua jollain tavalla. Lukiessa saisit ehkä kokea sellaisen fiiliksen, kuin itse eläisit historiallisia aikoja ja saisit matkustaa historiallisiin paikkoihin: vuoden 1918 sota, vuosien 1866–1868 suuri nälänhätä, torpparit pienissä mökeissään, ja kuka tietää millaisia kohtaloita!

Sukututkimus on vähän kuin tuo kirja olisi periaatteessa olemassa, mutta se pitää itse koota ja selvittää. Mistä päästään sukututkimuksen koukuttavaan puoleen.

Salapoliisityö! On periaatteessa mahdollista selvittää hyvinkin pitkälle ammoin eläneiden sukulaisten elämää, joten sukututkija on motivoitunut tekemään salapoliisityötä. Häntä ajaa eteenpäin palkkio, eli mahdollisuus saada selville mehukkaita juttuja (löytää valokuvia, kirjeitä, päiväkirjoja, peiteltyjä salaisuuksia, yhteyksiä aatelissukuihin tai kuninkaallisiin – mikä sitten kenellekin on mehukasta). Mutta itse selvittelytyö voi myös tarjota mukavaa ajanvietettä. Siihen voi uppoutua tuntikausiksi ja siinä voi kokea pieniä onnistumisen tunteita koko ajan. Voi tutkiskella vanhoja kirkonkirjoja itsekseen tai etsiä apua yleisistä sukututkimusryhmistä. Hyvällä onnella löytää samasta suvusta tai paikkakunnasta kiinnostuneita tutkijoita, joiden kanssa voi jakaa onnistumisia ja selvitellä pulmia yhdessä.

Salapoliisina voi välillä olla myös pyörällä päästään, sillä yhden sukuhaaran tutkiminen leviää helposti käsiin. Jos alun perin lähdinkin selvittämään yhden esi-isän perhettä, huomaan kohta että hän oli naimisissa useamman kerran ja pian olen jo aivan eri paikkakunnan arkistossa selvittämässä, milloin vaimo numero kaksi on syntynyt. En löydä hänen syntymämerkintäänsä ilmoitettuna ajankohtana, joten seuraan vuosi vuodelta taaksepäin hänen merkintöjään avioliitosta nuoruuteen ja lapsuuteen. Lopulta arvoitus ratkeaa: jossain vaiheessa kirjuri oli sekoittanut hänen ja hänen veljensä syntymäajat keskenään. Voitto! Tässä vaiheessa tajuan, että minulla on 20 välilehteä auki ja alkuperäinen tavoitteeni on häipynyt jo kauan sitten. Mutta ainakin tämä yksi arvoitus on selvitetty!

Miten harrastaa sukututkimusta?

Vuonna 2020 sukututkimuksen tekeminen on siinä mielessä kiitollista, että digitoituja arkistoja on saatavilla todella paljon ja yhteydenpito muihin sukututkijoihin ja sukulaisiin on helppoa, DNA-testauksesta puhumattakaan. Koska DNA:n lähettäminen yrityksille ei ole kaikkien mieleen, niin mainittakoon heti että se ei ole suinkaan välttämätön osa sukututkimusta.

Ensimmäiseksi askeleeksi aloittelevalle sukututkijalle suositellaan oman suvun jäsenten haastattelua. Arkistot ovat pysyvämpiä kuin ihmiset ja joutavat odottamaan. Kannattaa siis miettiä, mitä haluaisi tietää, ja lähteä kyselemään. Sukulaiset eivät toki ole välttämättä mitään tietopankkeja, vaan puhuvat siitä, mistä itse haluavat ja mitä muistavat. Silti keskustelut heidän kanssaan voivat olla erittäin antoisia. Kannattaa siis kuunnella ja mielellään kirjata ylös myös ne esille tulevat asiat, joista ei alun perin ajatellut olevansa kiinnostunut. Pienetkin tiedonmuruset voivat osoittautua olennaisiksi myöhemmin.

Mitä sukulaisilta ja muilta läheisiltä voi selvitä? Sukupuun jäseniä ja heidän tietojaan kuten syntymä- ja kuolinaikoja, asuinpaikkakuntia, hautapaikkoja, ammatteja ynnä muita kovia faktoja heistä. Säästettyjä valokuvia, lehtileikkeitä, kirjeitä ja muita heidän elämästään kertovia esineitä. Tarinoita, jotka saattavat pitää paikkansa tai olla pitämättä, mutta ne kertovat joka tapauksessa monelaista tietoa: mitä ihmiset halusivat kerrottavan itsestään, mitä muut halusivat heistä muistaa, minkälaiset jutut ovat olleet tässä suvussa hauskoja tai merkittäviä.

Toiseksi tärkein sukututkijan lähde ovat erilaiset arkistot. Eikä välttämättä tarvitse lähteä kotoa kauemmaksi niitä tutkimaan, sillä netistä löytyy yllättävän paljon tietoa aikaa sitten eläneistä ihmisistä. Erilaisia digitoituja arkistoja on vaikka kuinka paljon.

Aivan perustasoa olevat lähteet sukututkimuksessa ovat kirkonkirjat: syntyneiden ja kastettujen luettelot, rippikirjat, lastenkirjat, avioliittoon vihityt, seurakuntaan tai seurakunnasta pois muuttaneet sekä kuolleet ja haudatut. Suomessa on kirjattu seurakunnan alueella syntyneiden ihmisten elinkaaria uskollisesti ja digitoidut kirkonkirjat ovat vapaasti saatavilla (silloin kun ne ovat säilyneet) noin vuoteen 1850 asti (esim. Digihakemisto, Digitaaliarkisto). Sitä uudempia kirkonkirjoja on digitoinut Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys, joiden jäsenenä pääsee katsomaan uudempia tietoja. Paikkakunnasta riippuen nämä voivat olla jopa 1900-luvun puolelle, jos hyvä tuuri käy.

Joka tapauksessa aika pitkälle menneisyyteen mennään, ennen kuin kirkonkirjoista löytyy sukulaisia. Se on ihan hyvä, koska ihmisten yksityisyydensuoja on tärkeä asia. Mutta entä jos ei tiedä, keitä omat sukulaiset olivat 1800-luvulla? Sukututkimuksen yksittäisestä henkilöstä voi pyytää maksua vastaan seurakunnasta (evankelis-luterilaisen kirkon ohjesivu). Sukututkimuspyyntöjen käsittelyssä voi paikkakunnasta riippuen mennä pitkäkin aika. Voi myös kysellä, pääsisikö tutkimaan arkistoja seurakunnissa tai Kansallisarkiston toimipisteissä paikan päällä. Henkikirjat on digitoitu erittäin pitkälle ja niitä voi tutkia Kansallisarkiston nettisivuilla: uusimmat vapaasti saatavilla olevat ovat 100 vuotta vanhoja ja tuoreimmat pääsee näkemään Kansallisarkiston toimipisteessä.

Muuta sukuun liittyvää tietoa, tai ainakin tarinoita, voi löytää paikallishistorioista, kyläkirjoista, netin paikallisryhmistä, erilaisista sukututkimusryhmistä, luonnollisesti sukukirjoista jos sellaisia on joku sattunut väsäämään omasta suvusta, ja netissä olevista sukuhistoria- ja sukupuupalveluista: esimerkiksi Genistä, My Heritagesta, Ancestrystä ja FamilySearchista. Lisäksi netistä löytyy erilaisia sivustoja, joissa on talletettu kuvia hautakivistä (BillionGraves, Suomen kirkkoja ja hautausmaita). En olisi arvannut, että hautakivet olisivat niin olennainen osa harrastustani, mutta ne ovat yllättävän tärkeitä: niistä voi saada osviittaa vainajan perheestä, viimeisestä asuinpaikasta ja synnyin- ja kuolinajasta, ja lisäksi ne ovat konkreettinen muisto hänestä. Joskus hautakivi on ainoa kohta, jossa voi tuntea häneen yhteyttä.

Kaikkiin näihin edellisessä kappaleessa mainittuihin tahoihin liittyy se, että vastaan tuleviin tietoihin kannattaa suhtautua skeptisesti. Niissä voi olla mukana inhimillisiä erehdyksiä, väärinymmärryksiä, virheitä ja kuulopuheita. Esimerkiksi yksi sukututkimuksen kompastuskivistä on samannimiset ihmiset: vaikka olisi sama sukunimi ja etunimikin, ei välttämättä ole kyse samasta henkilöstä. Menneitä vuosisatoja tutkiessa tämä on varsinkin syytä muistaa, sillä samat nimet kiersivät suvuissa ja perheissä, ja sukunimet saattoivat vaihdella villisti. Erityisesti Länsi-Suomessa sukunimi tuli ihmiselle sen talon mukaan, missä hän asui, ja jos majapaikka vaihtui usein, niin teki myös sukunimi. Siinä onkin haastetta pysyä oikean henkilön kannoilla hänen vaihtaessaan taloa ja paikkakuntaa…

Lisäksi sananen sukututkimuksen etiikasta: erilaiset sukupuupalvelut ovat netissä suosittuja, ja jotkut lisäävät niihin surutta myös elossa olevia sukulaisiaan. Elossa olevilta ihmisiltä on aina pyydettävä lupa, jos haluaa jakaa heidän nimiään tai henkilötietojaan. Jos näet omia tietojasi käytettävän luvatta jossain sukupuupalvelussa, yleensä sivustolta löytyy taho, johon ottaa yhteyttä ja pyytää korjausta tilanteeseen. Jos keräät itsellesi tietoja elossa olevista sukulaisistasi, mieti kuinka tarkkoja tietoja sinun tarvitsee tallettaa.

Esimerkkitapaus: erään isotädin tarina

Isoisäni täti Suoma Kontio eli vuosina 1893-1942. Ihan vain googlettamalla hänen nimensä saamme selville, että hän:

• aloitti harjoittelun Suomen Postilla Ylivieskassa 14.12.1914 (Postihallituksen kiertokirjeet)
• haki ahkerasti töitä vuonna 1923, mutta ei tärpännyt (hän haki postitoimiston hoitajan virkaa Toholammilta, Sievistä, Kivijärveltä ja Kauhajoelta) (Postitorvi 1/1923)
• (Tätä Google ei löytänyt, mutta luonnollisesti lähteen löydettyäni tein haun vielä sen omilla sivuilla ja sain selville, että vuoden 1923 alun tietämillä Suoma haki vielä töitä Jurvasta ja Ylihärmästä – ja pääsi Ylihärmään! Olen tyytyväinen isoisotätini puolesta, että hänen sinnikäs työnhakunsa palkittiin. Postitorvi 2/1923)
• osallistui Suomen Kulttuurirahaston perustamiskeräykseen vuonna 1938 100 markan lahjoituksella ja asui tällöin Ylihärmässä, jossa työskenteli postitoimistonhoitajana (Suomen Kulttuurirahasto; samalla sivulla mainitaan hänen sisaruksensa, heidän ammattinsa ja asuinpaikkansa)
• vaihtoi työpaikkaa Ylihärmän postitoimistosta Haapajärven postitoimiston hoitajaksi 1941 (Posti- ja lennätinhallituksen kiertokirjekokoelma)
• ja toisessakin lähteessä vahvistetaan hänen olleen Haapajärven postitoimiston hoitajana 1941–1942 (KirjastoVirma)
• lisäksi hänestä löytyy Kelan hakemistokortti, jossa vahvistetaan hänen syntymäaikansa ja -paikkansa ja josta saa selville hänen siviilisäätynsä ja kuolinaikansa (ohje Kelan hakemistokorttien lukemiseen).

Toki ihan kaikista ihmisistä ei löydy näin paljon tietoa – Suoma-täti oli uraa tekevä ihminen firmassa, jossa tehtiin infomateriaalia ja sitä on nyt laitettu nettiin muidenkin nähtäväksi. Se ei päde kaikkiin työpaikkoihin. Mutta tällaisia tiedonmuruja saattaa löytää, kun vähän etsii.

Näistä tiedoista ei tietenkään saa kaikkea hänestä selville, mutta ehkä aika paljon kuitenkin: Suoma Kontio oli aikanaan koulutettu, työtätekevä nainen, joka ei mennyt naimisiin, teki pitkän uran, vaihtoi vielä viidenkympin lähestyessä työpaikkaa ja asuinpaikkakuntaa, ja kuoli verrattain nuorena. Nämä ovat kaikki merkityksellisiä tietoja, ainakin minulle. Eivät kaikki maalaispaikkakuntien naiset menneet 18-vuotiaana naimisiin ja saaneet lapsia, eivätkä myöskään jääneet lapsuudenkotiin asumaan. Suoma-tädin elinkaaressa näkyvä toisenlaisten ratkaisujen tekeminen kiinnostaa ja on esikuvallistakin.

Tässä on myös hyviä lähtökohtia jatkotutkimuksille: oliko koulutus, työpaikka ja naimattomana pysyminen poikkeuksellinen valinta tuohon aikaan? Ehkä asiaan saisi lisävalaisua lukemalla esimerkiksi 1900-luvun alun uranaisista. Hän asui pitkään Ylihärmässä, joten hänestä saattaisi löytyä muisteluita alueen paikallishistorioista. Ja Kansallisarkistosta voi pyytää kuolintodistusta vuosien 1936–1965 välillä kuolleesta, jos haluaa selvittää varhaisen kuoleman syyn.

Mikä jäi mietityttämään?

Jos tästä tekstistä jäi jotain askarruttamaan tai haluaisit kysyä vaikka oman sukututkimuksen aloittamisesta, kommentit ovat tervetulleita! Myöhemmin ilmestyvässä tekstissä kerron lisää mm. netin sukupuupalveluista ja DNA-testauksesta.