Tullakseen kirjailijaksi täytyy rakastaa kirjoittamista, tietää Meri Luttinen, tuore YA-fantasiakirjailija. Luttisen esikoisteos Myrskynsilmä kertoo näkemisen voimasta.

”Kainu palasi mielessään siihen hetkeen, jolloin oli tanssinut aukiolla. Olisiko hän valinnut toisin, jos olisi voinut?

Tietiän kuppi lävisti veden pinnan ja väreet hajottivat kuvan. Ne levisivät kehämäisinä yli lähteen ja palasivat reunoista takaisin luoden yhä uusia sisäkkäisiä kehiä. Tietiä kumartui syvempään välttääkseen lähteen reunassa kelluvat roskat, ja silloin hänen kaula-aukostaan heilahti ulos hopeinen esine, joka pysähtyi roikkumaan ketjun varassa.”

Taputan käsiäni hiljaa mielessäni ja harkitsen laittavani saman tien Merille viestiä siitä, kuinka vaikuttunut olen kuvauksen tarkkuudesta, siitä yksityiskohtaisuudesta, jolla hän zoomaa pieniin asioihin jättäen kuitenkin samalla tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Mitään ei puhkikuvailla, mutta kaikki olennainen kuvataan veitsenterävästi. Päätän kuitenkin jatkaa lukemista ja kehua kirjailijaa vasta myöhemmin.

”Se oli hyvin tietoisesti ja harkitusti kirjoitettu, se kohtaus”, Luttinen kertoo myöhemmin haastatellessani häntä. Olen juuri kehunut, kuinka hienosti kuvaustapa palvelee kirjan teemaa, näkemistä. ”Kaikki kuvailuun liittyvät päätökset eivät varmasti ole olleet tietoisia”, Luttinen sanoo. ”Mun täytyy jo heti aluksi tietää, mistä olen kirjoittamassa, jotta kerronta tukee teemaa.”

Luttinen kertoo olevansa kirjoittaja, joka tarvitsee tarkkaan suunnitellun juonikaavion kirjoittamisen tueksi. Aivan kaikki ei kuitenkaan lähtenyt juonikaavion suunnittelusta, vaan palasia Kainun matkasta on ollut olemassa jo Luttisen yläasteajoista lähtien.

”Kirjailijaksi tuleminen ei ole suoraviivainen matka. Ei kukaan noin vaan päätä ryhtyä kirjailijaksi”, Luttinen kertoo. Hän on aina haaveillut kirjan kirjottamisesta, ollut kiinnostunut kielestä. Rakkaus tarinoihin on hänen mukaansa kaiken alkupiste. Luttinen sai jo koulussa hyvää palautetta kirjoituksistaan, ja suomen kieli ja kirjallisuus tuntui luontevalta pääainevalinnalta tulevaa kirjailijanuraa silmällä pitäen. 

”En tosin yliopisto-opintoja tehdessäni ehtinyt paljoa kirjoittaa”, Luttinen myöntää. ”Aloin uudestaan kirjoittaa tavoitteellisemmin vasta valmistumisen jälkeen.”

Luttinen kävi Viita-akatemian kolmevuotisen kirjoittajakoulutuksen ja hioi sen aikana käsikirjoitustaan. 

”Se oli tosi hyvä kirjailijan ammattikoulu”, hän kehuu. Viita-akatemian jälkeen jo varsin valmiin käsikirjoituksen tie oli aika suoraviivainen. ”Tarjosin sitä ensin isommille kustantajille, ja WSOY otti kirjan julkaisuohjelmaansa”, Luttinen kertoo.

Tässä kohtaa on pakko palata pari vuotta taaksepäin. Toukokuinen päivä Rosendahlin rannassa, neljä naista piknikillä. Olen juuri kertonut saaneeni Korpinlaulun kässärin siihen kuntoon, että sitä kehtaa tarjota kustantajalle. Kysymykseen kirjan tyylilajista vastaan hieman nolona kirjoittaneeni romanttista seikkailufantasiaa. En oikein tiedä, minkälaisen vastaanoton tieto saa tässä seurueessa. Toisella puolen vilttiä Meri huokaa syvään: ”No sitten mäkin kehtaan kertoa kirjoittavani käsikirjoitusta.”

Merin  kustannussopimukseen kuului myös äänikirjasopimus. Oletko jo kuunnellut äänikirjaasi?

”Kokeilin, että tekijänkappaleeni toimii, mutta en uskaltanut vielä kuunnella paria minuuttia enempää”, Luttinen nauraa. ”Äänikirjan kuunteleminen pelottaa. On niin outoa kuulla jonkun toisen lukevan tekstiäni ääneen.”

Minä sen sijaan kuuntelin äänikirjan kokonaan, koska en malttanut odottaa, että pääsen kirjakauppaan ostamaan paperiversion. Lukija on hyvä, mutta toki on aina eri asia kuulla omaa tekstiään toisen tulkitsemana. ”Olen kyllä kirjoitusvaiheessa lukenut tekstiäni itse ääneen”, Meri kertoo

Puhumme paljon kirjoittamisesta. Se on aihe, josta esikoiskirjailijoilta usein kysytään. Kirjoitusprosessi, kuinka kirjailijaksi tullaan? 

”Siinä on iso ero”, Meri huomauttaa, ”haluaako kirjoittaa vai olla kirjailija. Moni haluaa kirjoittaa kirjan, mutta aika harva tajuaa, kuinka monta vuotta sinnikästä ja säännöllistä työtä se vaatii. Prosessista täytyy tykätä. Jos ei rakasta kirjoittamista, on vaikea tulla kirjailijaksi.” Heti perään hän lisää: ”Täytyy kuitenkin muistaa, että kansien väliin päätyvä teksti on pitkän hiomisprosessin tulos. Huonosti kirjoitettu on jo puoliksi tehty.” 

Merin hiomisen tuloksena syntyi YA-fantasiaromaani, josta kyllä välittyy intohimo kirjoitusprosessia kohtaan. Mutta miksi juuri YA?

”Päähenkilön ikä ja kirjan teema sanelivat kohderyhmän aika pitkälle”, Meri kertoo. ”Sitä paitsi halusin kirjoittaa nuorille. Nuoruus pohdituttaa minua edelleen, ja tykkään lukea YA-kirjoja. Se ei ole pelkästään nuorille lukijoille suunnattu genre. Nuorena luin kirjaston fantasiaosaston tyhjäksi ja esimerkiksi Pottereissa tykkäsin siitä, kuinka ne kestävät monta lukukertaa.”

Luen itsekin jonkun verran YA-kirjallisuutta nimenomaan fantasian puolelta, mutta yleensä eksyn aikuisten fantasiahyllylle. En ole ihan sinut joidenkin YA-genren tyypillisten teemojen kanssa, vaikka ymmärränkin, miksi ne purevat kohdeyleisöönsä. Monissa YA-kirjoissa keskeisenä teemana on nuoren päähenkilön erilaisuus, joka heijastelee nuoren lukijan omaa erilaisuuden kokemusta. Myrskynsilmässäkin päähenkilö Kainu kokee erottuvansa joukosta ja potee yksinäisyyttä, mutta samalla lukijalle tuodaan selvästi ilmi, että kyse on nimenomaan Kainun kokemuksesta, joka manifestoituu totuutena hänen taikavoimiensa vuoksi.

”Koen kyllä, että muutkin kuin Kainu näkevät hänet erilaisena, ei se jää vain Kainun kokemuksen tasolle”, Meri korjaa. ”Mutta en halunnut kuvata erilaisuutta niin yksioikoisesti. Ehkä siinä näkyy aikuisen näkökulma nuoruuden yksinäisyyden kokemukseen: Kun puhuu muiden kanssa, monet sanovat olleensa nuorena erilaisia ja yksinäisiä, mutta se tulee puheeksi vasta nyt.”

Myrskynsilmässä Kainu kuitenkin löytää ennakkoluulojen ja syrjinnän lisäksi myös ystäviä, jotka näkevät hänet eivätkä vain hänen voimiaan. Näkeminen, siitä koko kirjassa on kyse. 

Kirjassa käsitellään myös pahuutta, mutta perin eri näkökulmasta kuin monissa muissa fantasiateoksissa. YA:ssa pahuus ruumiillistuu usein aikuisten autoritäärisyytenä, jossa nuorella ei ole sananvaltaa, ja aikuistenkin fantasiassa pahuus on tapana henkilöidä. Pahuuden ja kärsimyksen teema on pohdituttanut Meriä paljon.

”En usko, että absoluuttisen pahoja ihmisiä on olemassa”, Meri sanoo. ”Tekojen takana on tarina, joka ei oikeuta pahuutta, mutta auttaa ymmärtämään sitä.” Myrskynsilmässäkin pahuus on lähtöisin kärsimyksestä, joka muuttuu näkyviksi painajaisiksi. ”Tämä liittyy vahvasti kirjan teemaan”, Meri sanoo. ”Tietiä näkee pahankin kokonaan ja oikein. Pahoissa ihmisissä on muitakin puolia kuin pahat teot.”

”Keskikesän yöttömänä yönä Kainu seisoi punamultakehien reunalla. Mäntyjen varjot raidoittivat aukion, jonka neulasten peittämään maahan oli piirretty kymmenen sisäkkäistä kehää. Viileä tuulahdus lävisti Kainun pellavapaidan niin, että ihokarvat nousivat pystyyn, ja jännitys kipristeli paljaita varpaita. Hänen vierellään kehien reunalla seisoi viisi muutakin tyttöä.”

Myrskynsilmä alkaa seremoniasta, jossa kuusitoistavuotiaat tytöt ottavat paikkansa yhteisössään astumalla pyhiin kehiin. Emännyyden ja äitiyden kehiin pääsijät tietävät saavansa kosijoita, mutta käsityön kehään jääneitä uhkaa vanhaksi piiaksi jääminen. Kainu kuitenkin tanssii kehien läpi aina keskimmäiseen, kymmenenteen tietiän kehään. 

Pottereissa lajitteluhattu jakaa varhaisteinit luonteenpiirteiden mukaan tupiin, Divergentissä nuoret valitsevat hallitsevan luonteenpiirteensä mukaan osaston, johon kuuluvat loppuikänsä, ja Myrskynsilmässä tanssitaan kehissä.

”Luokittelu on vahvasti läsnä nuorten arjessa”, Meri miettii. ”Nuoret luokittelevat ja tulevat luokitelluiksi. Aikuiset tekevät sitä vähemmän. Lisäksi odotamme nuorten tietävän jo varhain, mihin he kuuluvat, mitä ammattia haluavat opiskella, millaiset tulevaisuudensuunnitelmat heillä on. Toisaalta olisi kovin helpottavaa, jos olisi lajitteluhattu tai kehät kertomassa vastauksen, eikä sitä tarvitsisi tietää itse.”

Täytyy myöntää, että tuosta näkökulmasta en ole itse tullut ahdistavalta tuntuvaa luokittelua ajatelleeksi. 

Kainun astuminen kymmenenteen kehään sysää hänet matkalle, jonka päätepisteenä näyttäytyy salainen maailmasta irrallaan oleva kaupunki.

”Tiedostin prosessin aikana vahvasti, että oli vaarana, että siitä tulee jonkinlainen Rivendell”, Meri sanoo. Mikään Rivendell Kainun löytämä salainen kaupunki ei kuitenkaan ole. Kuinka tietoisesti lähdit rakentamaa kaupungin synkkiä salaisuuksia?

”Juonikaavioni oli siinä kohdassa aika harva ja kirjoittaminen eteni hankalasti. Luin niihin aikoihin intuitiivisesta kirjoittamisesta ja opettelin kirjoittamaan kymmenen minuutin purskauksina sensuroimatta ja silmät kiinni. Tajunnanvirtaa. Hiljalleen mukaan alkoi kutoutua muistamisen ja unohtamisen teema.”

Ei siitä sen enempää, jätetään ratkaisu lukijoille yllätykseksi. 

Meri on saanut paljon hyvää palautetta kirjan nimistöstä, josta kyllä näkeekin, että hän on suunnitellut sen huolella ja tehnyt paljon taustatyötä. Nimet ovat pääasiassa muinaissuomalaisia nimiä, jotka kertovat käyttäjästään, hänen yhteisöstään ja taustastaan. Linnanherran nimi on Vallittu, ja Kainu kohtaa sisarukset, joiden kummankin nimi liittyy karhuun. Mutta entä sotilaat Vihavaino ja Tapatora, kuka antaa sellaisia nimiä lapsille?

”Kyllä ne ovat ihan oikeita muinaissuomalaisia nimiä, joita käsittääkseni myös lapsille annettiin”, Meri sanoo. ”Mutta ajattelen, että tässä tapauksessa Tapatora ja Vihavaino ovat jossain vaiheessa elämäänsä saaneet nämä nimet lisänimikseen.”

Nyt on esikoiskirja pitkän prosessin jälkeen kansien välissä, ja julkkarihuumaakin jatkunut tovin. Mitä seuraavaksi? Saako Kainun tarina joskus jatkoa?

”En sulje pois mahdollisuutta, että palaisin joskus siihen maailmaan”, Meri sanoo, ”mutta nyt teen taustatyötä toista käsikirjoitusta varten, joka ei liity mitenkään Myrskynsilmään. Aion kuitenkin edelleen kirjoittaa fantasiaa nuorille.”

Ahkeran kirjoittamisen lisäksi kirjailijaksi tuleminen edellyttää myös ahkeraa lukemista. Mistä kirjoista olet viimeaikoina erityisesti pitänyt, ja onko sinulla joitain ikisuosikkeja?

”Pidän Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoista, ja pari lukijaa on sanonut, että Myrskynsilmässä on jotain samankaltaista. Ehkä voisi siis sanoa, että Le Guin on vaikuttanut kirjoitustapaani.”

Tuoreemmista kirjoista Meri suosittelee Siiri Enorannan kauniisti kirjoitettua Kesämyrskyä – josta Nörttityttöjen arvostelu löytyy täältä – sekä Juhani Karilan Pienen hauen pyydystystä, joka ei kylläkään ole varsinaisesti nuorten fantasiaa. 

”Mutta se oli ilahduttavaa luettavaa. Kertomus Suomen Lapista, jossa fantasiaelementit ovat luonnollinen osa arkipäivää, eikä niitä selitetä.”

Varhaisteininä Philip Pullmanin Universumin tomu -trilogia oli Merille vaikuttava lukukokemus, ja hän piti myös tv-sarjasovituksesta. 

”Mulla on myös salainen pahe”, Meri lisää. ”Olen ollut Outlander-fani siitä asti, kun sarja ilmestyi Suomessa. Ja kyllähän Diana Gabaldonin hahmot ovat ihanan kokonaisia ja eläviä.” Olen samaa mieltä, sekä paheellisuudesta  että Gabaldonin mahtavuudesta.