Siiri Enorannan “Kesämyrskyn” kansikin on kesäisen kaunis, mutta siinä on silti jotain uhkaavaa. (Kuva: Vehka Kurjenmiekka)

Siiri Enoranta: Kesämyrsky (285)
WSOY, kesäkuu 2020

Kesämyrskyn arvosteleminen näin lokakuussa tuntuu vähän hassulta, sillä se on kirja, jossa todellakin eletään kesää kuin viimeistä päivää: raikas ja herkullinen, vähän kuin sitruunasorbetti. Toisaalta se onkin ehkä juuri siksi niin vaikuttava myös tähän vuodenaikaan. Kun illat pimenevät ja harmaat syyssateet alkavat, Kesämyrsky tempaa lukijan värikylläiseen maailmaan, jossa käänteitä ja draamaa riittää.

Enoranta maalailee luomansa maailman upeasti ja sinne onkin helppo sujahtaa sisään. Maailmassa on paljon samaa kuin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Isossa-Britanniassa, mutta sen erottaa voimakkaimmin sininen indigo, ihmeaine, jota käytetään erilaisten lentovempeleiden polttoaineena. Todellisuudessa onkin viehättävä steampunk-vivahde, vaikka höyryä tai kellokoneistoja siinä ei niinkään vilahtele.

Kirjan näkökulmahahmoja ovat psykiatrin poika Andrew, murhaa todistanut ja siksi mieleltään järkkynyt yläluokkaisen perheen tytär Penelope, ja Penelopen veli Josh, joka on Andrew’n mielestä houkuttelevan ihana. Andrew pääsee isänsä siivellä vierailemaan Penelopen ja Joshin maailmassa, joka on paljon hänen omaansa ylellisempi, mutta sen kauniin ja hienostuneen julkisivun alle kätkeytyy julmuutta ja rosoja. Kaikista hahmoista paljastuu kesän kuluessa uusia puolia, ja erityisesti Andrew’n kasvukertomus ja Penelopen juonikaari ovat hätkähdyttävän hienoja.

Kirja on virkistävä tuulahdus suomalaisessa YA-kirjallisuuden kentässä, sillä siinä on paitsi ripaus LGBTQA+-romanssia, myös aivan omanlaisensa maailma. Enorannan aiemmatkin kirjat ovat vakuuttaneet hänen taidokkaan kirjoitustyylinsä ja unenomaisten maailmojensa vuoksi, mutta Kesämyrskyssä kirjailija tuntuu olevan vahvimmillaan.

Yksi tähti lähtee siitä, että lapsihahmot eivät oikein tuntuneet ja kuulostaneet aina ikäisiltään. He olisivat voineet olla vielä pari vuotta vanhempia, niin hahmojen valinnat, puheet, teot ja ajatukset olisivat tuntuneet aidommilta. Kiitosta kuitenkin siitä, että Enoranta on yrittänyt kirjoittaa nuoremmista hahmoista ja ensirakkaudesta juuri 12-vuotiaan näkökulmasta. Sellaista kirjallisuudessa näkee vieläkin valitettavan harvoin.

Jos ja kun päätät kirjan lukea, kannattaa varautua siihen, että sitä ei malta laskea käsistään! Itse ahmaisin sen vuorokaudessa ja nyt onkin aika varata kirjastosta seuraava Enorannan kirja, koska hänen tyyliään on jo ikävä.

Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.