Mistä olet aina halunnut puhua, mutta et ole hennonnut tai uskaltanut? Mikä tekee näistä aiheista sopimattomia kahvipöytäkeskusteluun? Joskus yleisistäkin, suurta määrää koskettavista asioista tai teoista tulee tabuja, kiellettyjä asioita, joista kenties uskalletaan puhua vain hiljaa luotettujen ystävien kesken tai pahimmillaan vaietaan täysin.

Nörttityttöjen uudessa tabuja käsittelevässä juttusarjassa nostetaan esille aiheita, joista tyypillisesti vaietaan tai ei ainakaan puhuta julkisesti. Käsittelemämme teemat, kuten ehkäisy, abortti, mielenterveys ja kehonkuva ovat aiheita, jotka saattavat herättää voimakkaitakin tunnereaktioita. Juttusarjamme tarkoituksena on herättää keskustelua, ravistella jumiutuneita käsityksiä, jakaa kokemuksia sekä toivottavasti helpottaa puhumista. Tabu-sarjan aiheet ovat Nörttityttöjen kirjoittajien valitsemia, ja useat juttusarjan postaukset toteutetaan useamman kirjoittajan yhteistyönä. Näin taataan yhdelle aiheelle mahdollisimman monta näkökulmaa sekä mahdollisuus viedä keskustelua erilaisiin suuntiin. Juttusarjan ensimmäisenä aiheena on psykoterapia. 

Tehdäänpä pieni harjoitus, ilman Googlen apua. Valmiina? No niin: kuvaile parilla lauseella, mitä on psykoterapia, ja miksi siellä käydään.

Heräsikö päässäsi kenties mielikuvia partasuisesta Freudista kirjoittamassa muistioonsa sohvalla makaavan potilaansa tilitystä tämän äitisuhteesta? Tai ehkä mieleesi hiipi sairaalakaapuihin verhoutunut, ringissä istuva ryhmä, joista yksi jos toinen on itkuinen tai käpertynyt itseensä? Muun muassa tällaiset mediasta ja viihteestä kumpuavat ennakkoluulot varjostavat psykoterapiaa ja psykoterapiassa käyviä. Mistä siis ihan oikeasti onkaan kyse?

Mieli ry kuvaa psykoterapiaa ”kahden tai useamman ihmisen väliseen vuorovaikutukseen perustuvaksi hoitomuodoksi”, jossa ihminen “voi käsitellä vaikeita kokemuksiaan sekä etsiä ratkaisuja niihin”. Mielenterveystalon mukaan ”psykoterapia on terveydenhuollon tavoitteellista toimintaa, jolla hoidetaan psyykkisiä vaikeuksia [ja jossa] hankalia asioita prosessoidaan keskustelemalla”. Terapiassa käymisen tabu juontaa kenties juurensa sosiokulttuurisiin käsityksiimme ja asenteisiimme. Saatamme kuvitella muiden ajattelevan, että terapiassa käyvän on oltava vähintäänkin heikko tai herkkänahkainen, ehkäpä jopa ”hullu” tai ”epävakaa”. Ihminen saattaa pelätä, että niin sanottu leimautuminen voisi esimerkiksi vahingoittaa työuralla etenemistä. Ajoittaiset psyykkiset vaikeudet ja hankalien asioiden kohtaaminen, joskus jopa kriisitilanteet, ovat kuitenkin ikävä, mutta välttämätön osa jokaisen meidän elämää.

Työpaikalla aiheen esiin nostaminen aina hieman jännittää, vaikken sinänsä ole koskaan saanut mitään negatiivista palautetta asiasta, lähinnä neutraalia. Olen kuitenkin joutunut tilanteeseen, jossa on ollut aika lailla pakko kertoa terapiasta, ja asian esiin tuominen tuntui vaivaannuttavalta.  Samanlaista hieman jännittynyttä tunnetta koen myös, jos sanon puolitutulle käyväni terapiassa (tai että minulla on tai on ollut jokin mielenterveyden sairaus). Se harmitti ja harmittaa edelleen, koska pidän terapiassa käymistä edelleen erittäin normaalina asiana ja suosittelen lämpimästi aivan kaikille. Tuntuu höpsöltä, että edelleen pitää jotenkin jännittää asiaa, joka on ollut omaa arkea jo niin kauan.

Terapian aloitettuani olen yrittänyt pitää itsepäisesti kiinni siitä, että voin sanoa kaikille, jos jokin päivä ei käy, koska olen menossa terapiaan. Olen tällä tavalla ohimennen kertonut terapiasta monillekin työkavereilleni. Siitä huolimatta esimerkiksi sairauslomalle jääminen uupumuksen vuoksi tuntuu todella vaikealta ja saatan helposti sanoa, että jään flunssaisena kotiin, vaikka todellinen syy olisi se, että pää hajoaa.

Suomessa masennuksesta kärsii vuosittain 7 % väestöstä ja noin 20 % sairastuu masennukseen jossakin vaiheessa elämäänsä. Eläketurvakeskus uutisoi keväällä, että mielenterveyden sairaudet ovat viime vuosina nousseet yleisimmäksi perusteeksi jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle. Nuorten joukossa taas masennusoireilua esiintyy yli 20 prosentilla, ja usein näillä nuorilla on myös jokin muu mielenterveyden häiriö, kuten ahdistuneisuus. Yhteistyö- ja vuorovaikutussuhteelle pohjautuvan psykoterapian tuloksellisuus masennuksen hoidossa on todettu lukuisissa tutkimuksissa. Samalla kuitenkin esimerkiksi Kelan kuntoutustukea psykoterapiaan saa nykyään vuosittain noin 40 000 suomalaista – eli vajaa prosentti väestöstä. Luvussa ei toki ole mukana kokonaan itse oman terapiansa maksavia, mutta asiantuntija-arvioiden mukaan Kelan tukikin jää hakematta alle puolelta, joilla siihen olisi edellytykset. Osasyy on varmasti haastavassa hakuprosessissa, mutta eittämättä myös ympäröivä asenneilmapiiri vaikuttaa henkilön alttiuteen hakea apua.

Ennen kuin lähdin terapiaprosessiin, sain huomata, että monilla tuntuu olevan hyvin tympeä asenne mielenterveysongelmiin. Kerran valittelin töissä vanhemmalle kollegalle rankkaa tilannetta ja tämä tokaisi, että kyllä se olo ulkoilulla paranee. Olin tästä työstä lopulta puoli vuotta yhtäjaksoisesti sairauslomalla.


Kun sain lääkäriltäni kehotuksen alkaa etsiä terapeuttia, lähetin aluksi noin yhdeksänkymmentä sähköpostiviestiä lokakuussa 2019. Sain yhteensä kymmenisen vastausta, mutta vuodenvaihteen kiireiden vuoksi prosessin aloittaminen siirtyi, ja lopulta kävi niin, että koronavirustilanteen vuoksi ajatus terapiasta alkoi tuntua seuraavan kerran mahdolliselta vasta heinäkuussa 2020. Tällöin lähettelin minduu.fi:n kautta kuusikymmentä viestiä ja muita kanavia pitkin kolmekymmentä sähköpostia. Sain parisenkymmentä vastausta, joissa kerrottiin, ettei Kelan tukemaan terapiaan nyt ole vapaita paikkoja ja yhden viestin, jossa kerrottiin, että voimme sopia tutustumiskäynnin.

Olin aika tuskastunut, koska lääkäri ja sairaanhoitaja olivat suositelleet lähinnä Minduuta. Sitten alkoi tulla ystäviltä neuvoja: kannattaa laittaa viestiä terapiataloihin, tsekata vastaamo.fi ja ihan soitella läpi terapeutteja. Lähdin näistä ohjeista ja sain varattua Vastaamon kautta tutustumisajan jo seuraavalle päivälle. Se olikin ensimmäinen aikani, jonka jälkeen tuntui siltä, että ehdottomasti tarvitsen vielä kokemusta parista muusta terapeutista ennen valintaa. Sain sovittua seuraavalle viikolle kaksi aikaa lisää siten, että kaikki kolme terapeuttia edustivat vähän eri suuntausta ja käyttivät vähän eri menetelmiä, ja heitä vertailtuani ja parin yön yli nukuttuani päätös oli lopulta aika helppo.

Prosessi oli raskas, mutta huomasin, että ystäviltä saadut neuvot auttoivat valtavasti! Kannattaa siis rohkeasti pyytää apua ja tukea terapeutin etsimiseen, eikä yrittää yksin. Muuten uuvahtaa ja luovuttaa helposti, mutta metsästys on kyllä lopulta vaivan arvoista, sillä oikeanlainen terapeutti on todella tärkeä juttu. Muutenhan terapiasta ei välttämättä saa mitään irti!

Yleinen harhaluulo on, että käydäkseen terapiassa pitäisi olla esimerkiksi diagnosoitu masennus tai muu mielenterveyden häiriö (Kelan myöntämään kuntoutustukeen toki vaaditaan psykiatrinen B-lausunto). Psykoterapia tähtää psyykkisen kärsimyksen lieventämiseen tai poistamiseen, jolloin esimerkiksi toistuvat parisuhdeongelmat voivat olla kimmoke keskusteluapuun hakeutumiseen, vaikkei normaalia elämää häiritsevää masennus- tai ahdistuneisuusoireilua olisikaan. Yhä yleisempi syy terapiaan hakeutumiseen on myös työperäinen uupumus tai masennus. Lähisuhteista tai työuupumuksesta kumpuaviin terapiakäynteihin voi liittyä pelkoja siitä, miten terapiaan suhtaudutaan perhe- ja työyhteisöissä tai ystäväpiirissä, ja vaikuttaako se esimerkiksi uraan tai ihmissuhteisiin tulevaisuudessa.

Talo, jonka seinässä lukee: "How are you, really?"
Finn, Unsplash

En oikeastaan koskaan ole varsinaisesti kertonut vanhemmilleni terapiassa käymisestä, sillä heillä on ennakkoluuloja mielenterveyden ongelmia kohtaan. Äitini sai kuulla asiasta toisen käden kautta ja on kerran ohimennen maininnut asiasta malliin: “Kyllähän sä tiedät että me voidaan puhua kaikesta.” Oli aika vaikeaa pitää rajoista kiinni siinä tilanteessa ja todeta, että terapiassa käymiseni ja siitä puhuminen on oma asiani. Ensimmäisenä vuonna kuntoutuspsykoterapiaa käynneistä tiesi vain muutama läheinen. Eräs ystävä/kollega kannusti tuolloin, että hän voi vaikka paikata minua töissä, jos jostain syystä en saisi sovittua terapiakäyntejä muuten. Veljieni kanssa keskustelimme paljon varsinkin noina alkuaikoina mun mielenterveyden ongelmista ja diagnooseista, joista ei oltu aiemmin puhuttu avoimesti. Toinen veljeni jäi pohtimaan, olisiko hänkin joskus ns. terapian tarpeessa ja valmis sellaiseen prosessiin, joten puhuimme myös paljon kulttuuriin pinttyneestä “pojat ei itke” -asenteesta ja sen vaikutuksista heidän sisäistettyihin asenteisiinsa juuri esimerkiksi terapiaan hakeutumista kohtaan.

Haluamme vielä muistuttaa, että suhde omaan mielenterveyteen ja mahdollisiin terapiakäynteihin sekä niistä puhuminen on täysin jokaisen oma henkilökohtainen asia ja päätös. Tällä kirjoituksella haluamme rikkoa terapia-tabua siksi, että useampi apua tarvitseva tai harkitseva päätyisi avun piiriin ilman häpeän tai leimautumisen pelkoa. Toivomme, että terapiassa käymistä tai siitä keskustelemista ei nähtäisi esimerkiksi poikkeuksellisen rohkeana, vaan täysin normaalina ja neutraalina osana ihmiselämää.

Teksti on kirjoitettu yhteistyönä Nörttityttöjen kirjoittajaryhmän kesken. Olemme koonneet erilaisia terapiakokemuksia, joista olemme nostaneet tähän tekstiin muutamia. Jos psykoterapiaan hakeutuminen mietityttää, kannattaa lukea myös mielenterveysviikolla julkaistu juttu Näin hain ja sain apua – tukea psykoterapiaan hakeutumiseen.