Eräänä päivänä kirjakaupassa käteeni sattui Keltaisen kirjaston kirja, Svetlana Aleksijevitšin yhteisöromaani Sodalla ei ole naisen kasvoja (Tammi, 2017).
Kuva kirjasta “Sodalla ei ole naisen kasvoja”. (Lähde: jutun kirjoittaja)
Kirja kertoo Neuvostoliiton naissotilaista toisessa maailmansodassa. Luin siitä kirjakaupan hyllyjen välissä ensin sivun, sitten pari, lopulta parikymmentä. Mieleni täytti vain yksi kysymys: miksi en ollut aiemmin kuullut näistä naisista mitään? Kysymyksen jyskyttäessä mielessäni vein kirjan kassalle ja lähdin se mukanani kotiin. Luin koko junamatkan ja sen jälkeen oli pakko pitää muutaman päivän tauko kevyemmän kirjallisuuden parissa, koska sydän ei kestänyt enempää.
Sodassa on toki taistellut ja toiminut naisia läpi historian, mutta toiseen maailmansotaan neuvostonaisia osallistui yli puoli miljoonaa. He toimivat tarkka-ampujina, partisaaneina, keittäjinä, kirurgeina, tykkimiehinä ja pioneereina.
Sodalla ei ole naisen kasvoja on koottu vähän yli kahdensadan naisen kertomuksista, jotka Svetlana Aleksijevitš kirjoitti ylös lukemattomien haastattelujen myötä. En ole koskaan ollut erityisen innostunut sotahistoriasta, mutta tämä kirja näytti sodasta sellaisen puolen, jollaista en ollut aiemmin nähnyt. Vilpittömän, kauhean, arkisen ja raadollisen. Tunteet olivat esillä erityisellä tavalla. Neuvostoliitossa naisten ei juuri annettu puhua sodasta, koska he puhuivat siitä “väärin”: rehellisesti, kurjuutta, pelkoa ja kuolemaa kuvaten. Vaikka kirjassa kuvataan myös rohkeutta ja sankaruutta, sodan irvokas puoli ei jää varjoihin, vaan näyttäytyy kaikessa järjettömyydessään.
Naiset kertovat siitä, miten sodassa miehet käyttäytyivät usein hyvinkin ritarillisesti ja kohtelivat heitä kuin siskojaan, mutta sodan jälkeen rintamanaisten kanssa ei suostuttu menemään naimisiin. Haluttiin jotakin “puhdasta ja koskematonta”, eikä sellaisia naisia, jotka olivat kovettuneet sodassa tai kantoivat miehekkäitä ansiomerkkejä. Sodan kokeneet naiset kertovat kesken jääneistä opinnoista, ideologiasta, taistelutahdosta, menetyistä unelmista, syömättä jääneistä puurokattiloista, amputoiduista jaloista. He kertovat vihasta, kostonhalusta, urotöistä, kuolemanpelosta, kidutuksesta ja rakkaudesta. Voitonhuumasta ja siitä sodasta, jota käytiin vuosia voiton jälkeen.
Sodalla ei ole naisen kasvoja on todella raskas kirja. Tätä arvostelua kirjoittaessanikin itkettää, ja kun luin teosta toisinaan kesken työpäivän sen hiljaisina hetkinä, piti pyyhkiä kyyneleitä. Teokseen ei siis kannata tarttua, jos tosikertomukset sodasta ahdistavat, tai jos vaikkapa tarkat kuvaukset väkivallasta aiheuttavat pahaa oloa. Pienissä paloissa luettuna se on kuitenkin sellainen kirja, jota voin vilpittömästi suositella historiasta kiinnostuneille feministeille. Neuvostonaisten kertomukset ovat kaikessa kauheudessaankin sellaisia, jotka kertovat syvällä ja ainutlaatuisella tavalla ihmisyydestä ja siitä, millaista on olla nainen miesten maailmassa. Sotaa ne kuvaavat sellaisella tavalla, johon ei usein törmää.
Svetlana Aleksijevitš on saanut elämäntyöstään kirjallisuuden Nobelin, eikä syyttä. Hänen teoksensa – tämän nyt arvostellun lisäksi muun muassa Tsernobylistä nousee rukous ja Neuvostoihmisen loppu – ovat kollektiivisia kertomuksia sellaisista ajoista ja asioista, joita ulkopuolisen on vaikea ymmärtää. Kun niiden läpi eläneet ihmiset sanoittavat omia kokemuksiaan, lukijalle avautuu ainutlaatuinen ikkuna maailmaan, johon hän ei milloinkaan pääse – tai tässä tapauksessa joudu – astumaan.
Tätä kirjaa on vaikea arvostella perinteisellä nörttityttöasteikolla, koska meidän ihanat pikselityttömme eivät siihen oikein sovi, mutta täydet viisi tähteä se ansaitsee. Ja punatähden kunniamerkin, sen, joka noille naisille jaettiin suurimpana tunnustuksena tehdystä työstä.
