Mistä on kestävät sadut tehty? Murhasta, seksistä ja verestä. Ei ehkä ihan se odotetuin vastaus tällä Disney-aikakaudella, mutta totta ainakin tietystä näkökulmasta.

Disneyn luoma kuva Punahilkasta ja sudesta on varsin lapsenomainen.

Lähdetään siitä oletuksesta, että “kaikkihan nyt tietää” Grimmin saduista. Myönnettäköön, tämä on ehkä outo olettama, koska päädyn usein olettamaan samaa kaikesta, minkä olen itse tiennyt jo jonkin aikaa, ankkojen räjähtävistä peniksistä avaruusaseman vessojen outouksiin. Useimmat ovat kuitenkin vähintään lukeneet jonkun Grimmin saduista ja saaneet joko ikävän tai kivan shokin siitä, miten erilaisia nuo tarinat olivat verrattuna niihin tuttuihin Disney-satuihin verrattuna. Shokin mukavuustaso tietysti riippuu hyvinkin pitkälti siitä, että minkä ikäisenä nuo Grimmin sadut on löytänyt.

Useimmille on tuttua, että Grimmin sadut siinä muodossa, kun niitä nykyään myydään, on suunnattu lapsille. Tarinoiden pahojen sukulaisten kohtalo on usein esimerkkinä siitä, miten lapsille sopivaksi nähty materiaali on muuttunut vuosien saatossa. Grimmin veljesten versiossa pulut nokkivat siskopuolten silmät pois Tuhkimon ja sulhon suunnatessa kirkkoon. Grimmien Lumikissa ilkeälle äitipuolelle valetaan häissä rautakengät jalkaan ja tämä pakotetaan tanssimaan häissä kuolemaansa saakka. Harvempi kuitenkaan tietää, että sadut julkaistiin alunperin aikuisille suunnattuina, mutta kapitalismi sai veljekset siistimään ja muuttamaan satujen sisältöä ja julkaisemaan ne lapsille. Useampikin Grimmin veljesten saduista löytyy myös Charles Perraultin aikaisemmasta kokoelmasta (kuin myös elementtejä Perraultin aikalaisen, Madame d’Aulnoy:n kokoelmista). Grimmin veljesten tavoite oli silloisen nationalismin aallon aikaan korostaa saksalaista kulttuuria ja näin useat Perrault:in aikaisemmin ranskalaisille salongeille julkaiseman teoksen tarinat saivat saksalaista pintakaunistusta.

Useimpien satujen ensimmäistä alkuperää on vaikea tunnistaa, koska ne ovat saaneet alkunsa suullisessa tarinankerronnassa. Monessa maassa ja jopa alueittain maiden sisällä on omat versionsa samasta sadusta ja useimmat nykyisin kirjakaupassa myytävät sadut pitävät sisällään osia useiden eri alueiden saduista. Laajin järjestelmä satujen tunnistamiseen on Aarne-Thompson-Uther klassifiointijärjestelmä. Tässä järjestelmässä esimerkiksi yllä mainittu Tuhkimo on 510A ja samaan kategoriaan kuuluu useampi vastaava satu. Kaikissa Tuhkimo on menettänyt oman äitinsä ja hänen isänsä menee uusiin naimisiin. Joissain versioissa äiti on haudattu pajupuun alle ja tarinan taikuus tulee pajupuusta nykyisin tutumman maagisen kummitädin sijaan, kaikkien kummitätien pettymykseksi. Useimmissa versioissa ilkeät sukulaiset kohtaavat jonkinasteista ikävää kohtaloa, mutta ainakin Perraultin kirjaamassa versiossa Tuhkimo antaa kaikki pahuudet anteeksi ja jopa etsii komeat, menestyksekkäät sulhot ilkeille siskopuolilleen. Ei varmastikaan yllätä, että Perraultin versio on myös se, jota Disney käytti oman versionsa pohjana.

Monet sadut, kuten Punahilkka, ovat alunperin olleet paljon seksuaalisempia ja väkivaltaisempia kuin Disneyn lastenelokuvissa nykyään esitetään.

Miten tämä kaikki liittyy seksiin, murhaan ja vereen? No, useimmat sadut ovat toimineet osana sosiaalista työntekoa. Sosiaalinen työnteko on ollut yleensä aikuisten naisten maailmaa ja kenellekään tämän blogin lukijalle tulee tuskin yllätyksenä, että aikuisilla naisilla on välillä likaiset ja verenhimoiset jutut. Punahilkan hupun punainen väri viittaa naisen ensimmäisiin kuukautisiin ja sitä kautta Punahilkan seksuaaliseen kypsyyteen. Näin aikuisena naisena on helppo nähdä kaveripiiri käkättämässä, kun Punahilkka sanoo sudelle “Voi isoäiti, onpa sinulla SUURET kädet”. Epäilemättä joka kerronnalla juttuun on tullut lisää suuria… ruumiinosia. Perraultin ja Grimmin veljesten käsissä piiloteksti muuttui synkemmäksi. Punahilkan syöminen muuttui seksistä raiskaukseksi, ja Perraultin versiossa ei pelastavaa halonhakkaajaa ollut alkuunkaan.

Disney puolestaan jatkoi Grimmin veljesten viitoittamaa kapitalistista tietä materiaaleja animaatioilleen etsiessään. Ruusunen ei nuku oman raiskauksensa läpi tai herää synnytyksen jälkeen (joskin Neil Gaiman kertoi tämän osan sadusta Sandman-sarjakuvassaan ja Quentin Tarantino Kill Billin alussa). Lumikki ei pistä päälleen myrkytettyä korsettia tai sui hiuksiaan myrkytetyllä kammalla. Vanhat tarinat saivat virtaviivaisemmat linjat ja synkimmät varjot hätistettiin historian havinaan. Disneystä voisi kirjoittaa, ja on kirjoitettukin, kokonaisia kirjoja, joten en tässä mene aiheesta tämän pitemmälle.

Haluan vielä viimeiseksi mainita trendin näiden vanhojen satujen uudelleenkertomiseen uudella vuosisadalla ja uusien teknologioiden parissa. The Starlit Wood -antologia pitää sisällään 18 tarinaa, joissa tutut tarinat on kuviteltu uusiin ympäristöihin, alkuperäisten verenhimoisilla teemoilla. Marissa Meyer on kertonut tarinat uudestaan androideilla The Lunar Chronicles -sarjassaan. Robin McKinley on ehkä tunnetuin moderni uudelleenkertoja, kun taas Sarah Pinborough:n Tales from the Kingdoms -sarja on synkkä ja seksikäs, aikuisille suunnattu, uudelleenkerronta. Seanan McGuiren Indexing-sarja näkee sadut loiseliöinä, jotka saalistavat niille alttiita ihmisiä. Tarinat kerrotaan pääasiassa Lumikki-oletetun agentin näkökulmasta, joka johtaa salaisen viraston satuja vastaan taistelevaa tiimiä. Ja näin olemme päässeet täyden ympyrän; sadut ovat jälleen suurelta osin aikuisten naisten pelikenttää.

Kirjoittajalla ei ole tutkintoa saduista, ainoastaan lievä päähänpinttymä niistä. Hän voi lopettaa saduista puhumisen ihan koska vaan. Oikeasti.

Lisää tietoa:

Aarne-Thompson-Uther Classification of Folk Tales

SurLaLune Fairy Tales – annotoituja satuja, kasvava kokoelma, 49 kirjoittamisen aikaan.