Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Han Solo, hänet kaikki  tuntevat hänet. Hän on salakuljettaja. Hän voitti aluksensa Millenium Falconin Lando Calrissianilta korttipelissä. Hän lensi Kesselin reitin alle kahdentoista parsekin. Kyllä, se sama kaveri, joka matkustaa ympäri galaksin wookien kanssa. Rakastat häntä ja hän tietää sen.

Solo: A Star Wars Story kertoo Han Solon (Alden Ehrenreich) tarinan, eli kuinka pelkästä Hanista tuli Han Solo ja mikä ajaa hänet epätoivoiselle salakuljettajan uralle. No, mikä muu kuin nainen. Elokuvan tapahtuvat sijoittuvat oman arvioni mukaan muutamaa vuotta ennen ensimmäisen Tähtien sota-elokuvan (Star Wars – A New Hope, 1977) tapahtumia. Han Solossa on samaa keikarimaisuutta ja röyhkeyttä, mutta myös toivoa. Hän tekee kaikkensa pelastaakseen tyttöystävänsä Qi’ran (Emily Clarke), ja onnistuukin puhumaan itsensä tilanteesta toiseen. Yksi elokuvan ehdottomasti hienoimmista kohtauksista on, kun Han Solo vihdoin tapaa Chewbaccan (Joonas Suotamo). Oikeasti. Kaikki tiedämme, että Han Solo ymmärtää wookieiden puhetta. Jotenkin se silti tuli itselleni yllätyksenä kuulla Han Solon puhuvan wookieta. Huippua!

Elokuvan teko ei ehkä ollut se yksinkertaisin prosessi, vaan vaikeuksia oli enemmän kuin tarpeeksi. Ohjaajina toimivat aluksi Phil Lord ja Chris Miller, mutta viiden kuvauskuukauden jälkeen heidät erotettiin. Lord ja Miller olivat ohjanneet Soloa komediallisempaan suuntaan, mikä ei puolestaan miellyttänyt tuotantoyhtiötä. Heidän tilalleen palkattiin nopealla aikataululla Ron Howard. Käytännössä koko elokuva meni uusiksi ja kiire painoi. Sinällään Howard on tehnyt hyvää työtä ohjauksessa, sillä ainakaan oma silmäni ei huomannut kiirettä. Tarinahan oli jo olemassa.

Mitä sitten tarinasta? Olen kuullut kritiikkiä siitä, miten elokuva pilaa fanien mielikuvat näistä Han Solon urotöistä, jos niitä sellaisiksi voi sanoa. Itse puolestani haluan tietää tarinoiden taustat. Olenko sitten sen verran mielikuvitukseton ihminen, mutta ei minulla ollut mitään huikeita näkemyksiä siitä, miten Han Solo selvisi Kesselin reitistä. En itse tiedä mitä mielikuvan pilaamista siinä on, että näen kuinka Han Solo pelaa korttia Millenium Falconista Lando Calrissiania (Donald Glover) vastaan. Uhkapeliä, panoksia ja voitto, Millenium Falcon vaihtaa omistajaa. Kieltämättä pidin siitä, miten Han Solo osasi heti arvostaa Millenium Falconin rujoa kauneutta. Jotenkin sitä odotti myös hänen alkuunsa epäilevän sitä, mihin tuo alus oikein pystyy.

Elokuva kertoo Han Solon tarinan, mutta siinä on käsitellään myös paljon ajankohtaisia teemoja. L3-37 (Pheobe Waller-Bridge) on ehkä se pakollinen hieman näsäviisas droidi, joka saa ihmissankarimme ongelmiin. L3-37 ajaa droidien oikeuksia ja hänen kapinansa istuisi mainiosti meidänkin maailmaamme. Itse tunsin suurta myötätuntoa L3:a kohtaan kun hänelle sanottiin kuppilassa, ettei “hänen kaltaisilleen” tarjoilla. Tavallaan surullista ajatella, että tuota samaa tapahtuu vielä nykyäänkin, kun joissain Yhdysvaltojen osavaltioissa palveluntarjoajat voivat evätä palveliutaan esimerkiksi homoseksuaaleilta vetoamalla “uskonnolliseen vapauteen.” “Go free your brothers and sisters”, sanoo L3 yhdelle vapauttamalleen droidille ja saa samalla suuren kapinan aikaan. Tuota samaa henkeä kieltämättä kaivataan vielä nykyäänkin. L3-37 on leet.

Kokonaisuudessaan Solo: A Star Wars Story on oikein kiva. Pidin siitä, että elokuva näytti Tähtien sodan maailman toisen puolen. Sen, mitä ehkä tuon galaksin tavalliset ihmiset elävät. Irrallaan jedeistä ja Voimasta olevan, niin sanottujen tavallisten ihmisten näkemyksen elämästä kaukaisessa galaksissa.

Jotain minun piti vielä sanoa Han Solosta. Ai niin, Han Solo ampui ensin.