Alustat : PC, PS4, Xbox OneKehittäjä Daedalic Entertainment
Julkaisija : Daedalic Entertainment
Genre : seikkailu, visual novel, kasuaalipelit
Ikäraja : 16
Ora et labora!
Ken Follettin historiallinen romaani Taivaan pilarit (1989) poiki Suomessakin nähdyn tv-minisarjan vuonna 2010 ja nyt aivan vastikään vahvasti tarinavetoisen tietokonepelin, joka on Daedalic Entertainmentin käsialaa. Daedalic on aiemmin tehtaillut perinteisiä point&click -seikkailupelejä, kuten suositun ja railakkaan Deponia-sarjan. On kiinnostavaa nähdä, miten historiallinen ja melko mahtipontinen teos kääntyy Daedalicin käsissä peliksi. En ole itse lukenut Folletin kirjaa, ja tv-sarjaa seurasin vain muutaman jakson, joten ryhdyin pelaamaan ilman sen kummempia ennakko-oletuksia.
Peli on kaunis kuin kuva.
The Pillars of The Earth on jaettu kolmeen eri episodiin, joista arvosteltavana on nyt sarjan ensimmäinen peli. Tapahtumapaikka on Englanti. Vuosi on 1100-jotain ja kuningas Henrik ensimmäinen on vastikään potkaissut tyhjää. Kaikkialla on nälkää ja kurjuutta, sota kolkuttelee ovella ja talven routa tappaa pihatontutkin. Vallitsevasta apatiasta huolimatta pieni, mutta kunnianhimoinen kylä ryhtyy rakentamaan sortuneen katedraalinsa tilalle uutta ja ehompaa tuodakseen asukkailleen turvaa ja vaurautta.
Pelin hahmojen tarina kietoutuu tämän taivaita hipovan rakennusprojektin ympärille. Jo aivan alkumetreillä peli näyttää ja kuulostaa joltain satukirjan ja tv-sarjan yhdistelmältä. Alkutekstien visuaalinen ilme on minimalistisen komea ja musiikki kertoo, että kohta lähtee katedraalit rakentumaan niin että mäikkyy.
Olipa kerran synkkä ja myrskyinen keskiaika.
Lyhyen prologin jälkeen peli heittää pelaajan Philip-nimisen munkin kenkiin, joka saapuu Kingsportin luostariin ryhtyäkseen paikallisen apotin apulaiseksi. Paikat ovat aivan rähmällään, osa katedraalista on sortunut, edellinen apotti on hypännyt jäihin ja mäyrät näykkivät mataliin hautoihin haudattuja ruumiita. Uusimpien juorujen mukaan itse sielunvihollinen on hypännyt heinäkärryistä Kingsportin kohdalla ja pistänyt ranttaliksi – ikään kuin mäyrissä ei olisi tarpeeksi kestämistä. Peli koukuttaa tiiviillä tunnelmallaan heti kättelyssä, ja pelaaja lentää saman tien tapahtumien ytimeen.
Rutto, rukous ja normipäivä.
Philip-munkista ja minusta tuli heti ystävät. Hahmon miellyttävä persoonallisuus ja noheva raamatun heiluttelu niin hevosille kuin noviiseille tekivät hänestä suosikkini. Hyväntahtoinen ja ehkä paikoin sinisilmäinen hahmo loi hyvän kontrastin häntä ympäröivän maailman rujoudelle. Pelin toinen hahmo on äitinsä kanssa metsässä asunut punatukkainen Jack, siis kirjaimellisesti pystymetsästä revitty vekara, jonka vanhempi versio toimii paikoin pelin kertojaäänenä. Prologissa nähdään myös perheestään huolehtiva Tom Builder, joka oikeastaan haluaisi vain rakentaa katedraaleja. Hyviä uutisia, Tom. Olet oikeassa pelissä.
Onks toi Lord British?
Pelin tarinallinen anti tuskin olisi yhtä vetävää ilman mainioita hahmoja. Ääninäyttelyyn on panostettu aivan esimerkillisesti, eivätkä vähemmällekään ruutuajalle jääneet hahmot kuulostaneet siltä, että resursseissa olisi säästelty. Lisäksi taustalla soiva musiikki oli sen verran kaunista ja tunnelmallista, että huomasin jääväni kuuntelemaan sitä. Munkkien kuoro sai tuliset tykkäykset ja Winchesterin hovissa maukuva kampiliira sulatti sydämen.
Hahmojen välillä käytävä dialogi toimii monista tarinapeleistä tutulla mekaniikalla; on mahdollista valita parin vaihtoehdon välillä tai pysyä vaiti, mikä välillä on ihan hyvä strategia. Persoonalliset hahmot eivät puhu liikaa eivätkä lässytä, joten pelissä on kautta linjan hyvä flow. Hahmojen tarinat yhdistyvät tavalla, joka ei tunnu teennäiseltä. Kun munkkien välinen politikointi on juuri käymässä puuduttavaksi, päästään taas hyiseen metsään seuraamaan koinsyömien metsäläisten eksodusta. Peli onnistuu rakentamaan paikoin hyvinkin tunteisiin vetoavia kohtauksia ja hahmoja pallotellaan niin että kohtausten välillä ihmiskohtalot jäävät kutkuttavasti ilmaan roikkumaan.
Rentoa katsella kun muut rakentaa kirkkoja.
Interaktiivisessa tarinapelissä on perinteisiä point&click-elementtejä, joskaan ei mitään varsinaisia puzzleja, jotka hidastaisivat tarinan kulkua. Esineitä tarkastelemalla hahmot paljastavat harkitusti ja tiivistetysti ajatuksiaan ympäröivästä maailmasta, mikä auttaa luomaan kuvaa hahmojen luonteista. Esimerkiksi metsässä kasvanut Jack, jolle hautaaminen on vieras käsite, luulee hautakiviä harjoitusmaaleiksi. Saarnatuoli on hänelle vain puinen istuin siinä missä munkki Philip näkee saman esineen paljon hartaammassa valossa. Pelissä on myös muutamia quicktime event -kohtia, joissa hiiren nappia on näpäytettävä oikeassa kohtaa. Hieman päälle liimatun oloisen mekaniikan olisi hyvin voinut jättää poiskin, mutta eipä tuo haitaksi ollut.
Joitain pelaajia ehkä saattaa häiritä se, että vaikka pelaaja voi näennäisesti vaikuttaa pelin tapahtumien kulkuun, peli ei loppujen lopuksi varsinaisesti haaraudu mitenkään. Pelin tarina onnistui pitämään kuitenkin meikäläisen jännityksessä, koska vaikka pelissä ei ole aikarajoja eikä mokailu juuri haittaa pelin kulkua, kohtauksissa on kiireellisyyden tuntua ja yritin kovasti löytää pelaajana kaikkein otollisimmat ratkaisut ikään kuin olisin osa näytelmää.
Keskiaikaisessa keittiössä on tänään tarjolla veli Miliuksen suolattua ruutanaa
Peli imaisi niin tehokkaasti mukaansa, että kun kohdalle osui joitain hieman pelottavia kohtauksia, säpsähdin hyvin yksinkertaisiakin tehokeinoja. Sodan läheisyys ja aseistettujen knihtien ilmestyminen pappilan porteille saivat minut pelkäämään pelin henkilöiden puolesta: Putoilevatko päät yllättäen kuin Game of Thronesissa ikään? Tarinan yleisvire on melko synkkä, mikä saattaa tehdä pelaamisesta raskaampaa kuin mitä sen tarvitsisi olla. Olisin ehkä kaivannut kaiken pimeyden keskelle edes jotain pientä tilannekomiikkaa. Osa pelin hahmoista on lapsia, joten tapahtumien joukkoon olisi mahtunut muutama kevyempikin kommellus kuin kokonaisen kirkon polttaminen.
Erityisesti minua viehätti pelin historiallinen tunnelma ja piirrettyjen taustojen yksityiskohtaisuus. Fantasiateemaisissa peleissä pienten mökkien seinillä voi roikkua mitä tahansa kuivatuista sulkakäärmeistä mielikuvituskukkiin, mutta historialliseen miljööseen sovitetun pelin kuvittaminen ja äänisuunnittelu vaatii aivan erityistä taustatyötä. Mielestäni Pillars of the Earth onnistuu tässä hyvin. Pelissä on pari hienovaraisesti opettavaistakin osiota. Muutamien raamatunlauseiden lisäksi hahmot kertovat pelaajalle katedraalin anatomian perusteita, mikä onkin aiheeseen nähden ihan sopivaa.
Finis coronat opus.
On vaikea keksiä pelistä pahaa sanottavaa, etenkin kun interaktiiviset tarinat eivät yleensä välttämättä vaadi raskasta pelimoottoria tai mekaniikkaa, jossa voisi mennä pahasti pieleen. Peli muistuttaa sarjakuvaa, jossa sivujen kääntelyn lisäksi voi vähän syöttää ponia ja vaikuttaa dialogin kulkuun.
Kun kartalla siirrytään paikasta toiseen nähdään vain tekstiä ja kuvaa.
Pelin puolesta puhuu se, että haluan seuraavaksi lukea alkuperäisen kirjan. Pelin tapahtumista ja kerronnasta voi mielestäni aivan hyvin nauttia tietämättä kirjasta tai tv-sarjasta mitään, mutta uskon, että hahmoista on mahdollista saada enemmän irti lukemalla kuin pelaamalla. Tapahtumat etenevät pelissä ehkä väistämättäkin pikakelauksella, koska muuten pelaaja eittämättä väsyisi tekstiseiniin ja hahmojen pään sisäisiin monologeihin. Ehkä juuri genren konventioiden vuoksi en jäänyt kaipaamaan mitään sellaista, mitä peli ei olisi tarjonnut.
(Tai no, ollaanpa rehellisiä. Olisin halunnnut vähän läpsiä jotain äveriästä dominikaania ja jahdata rasvattua sikaa, mutta kaikkea ei voi saada.)
Jään mielenkiinnolla odottamaan, millainen kokonaisuus pelisarjasta muodostuu. Ensimmäinen osa oli todella lupaava, mutta huomaan olevani rohmu, joka haluaisi ahmia kerralla koko pelin voidakseen muodostaa siitä selkeän kokonaiskuvan. Seitsemään lukuun jaetun ensimmäisen osan läpi kahlaaminen kesti noin kymmenen tuntia. Season pass maksaa tätä arvostelua kirjoitettaessa kolmisen kymppiä, mikä ei ensimmäisen osan perusteella ole paha hinta. Katedraaleja rakentava Tom Builder olisi varmasti kanssani samaa mieltä siitä, että käsityötä kuuluu arvostaa. Pillars of the Earth yhdistää tarinankerrontaa ja perinteistä, kevyesti animoitua piirrosjälkeä tavalla, jota on miellyttävä seurata.
Jatkoa odotellaan.
Tiivistelmä
Ken Follettin Pillars of the Earth on huolella tehty interaktiivinen tarinapeli, jonka historialliset kehykset ihastuttavat kautta linjan. Peli ei ole millään muotoa haastava, ja se sopii rauhallisen temponsa vuoksi myös sellaisille tarinannälkäisille yksilöille, jotka eivät muuten ehkä välitä digitaalisista peleistä. Peli edellyttää jossain määrin kypsää makua. Vaikka miljöö vilisee knihtejä, väkivaltaa tarjoillaan niukasti. Ehkä juuri siksi sen uhka säväyttää.
Deo gratias!
+ Näyttää ja kuulostaa hyvältä kautta linjan.
+ Tarina ei töki, vaan etenee sulavasti.
+ Pelin maailma on synkkävireinen, muttei väkivallalla mässäilevä.
Dies irae…
– Pelaajan mahdollisuus vaikuttaa pelin kulkuun on lähinnä kosmeettista.
– Seuraavaa osaa pitää odotella! Haluan sen heti!
Arvosana
Todellinen nörttityttö
**********
Peli oli arvostelukappale
