Alustat : PC (PS4, XP1 tulossa)
Kehittäjä : Mojo Bones
Julkaisija : Bandai Namco
Ikäraja : 16
Genre : selviytyminen

 

Jääkenttien sankarit

 

Keskellä suomalaista suvea tuntuu oikein sopivalta arvostella peli, jossa pyrkimys on selvitä kolmekymmentä päivää hengissä keskellä valtavan meteoriitin aiheuttamaa ydintalvea.

Impact Winter nakkaa pelaajan sen enempiä asiaa alustamatta Jacob-nimisen mustapartaisen miehen kenkiin. Hänen tehtävänään on pitää vanhaan kirkkoon linnoittautunut ryhmä selviytyjiä ravittuna, nesteytettynä, lämpimänä ja turvassa rosvoilta.

Pelissä on kyse sekä resurssien keräämisestä että ajankäytön ja voimavarojen optimoinnista. Luvassa on siis kuukauden päivät kylmää kyytiä. Pöydänjaloilla ja räsyillä syötetty nuotio palaa muutaman tunnin ja sitä ennen olisi löydettävä seuraava ateria. Lähtöasetelma on niin kutkuttava, että nojatuoliselviytyjän pylly pyörii tuolissa.

Impact Winter ei pidä pelaajaa kädestä kiinni, joten selviytymisessään voi epäonnistua pitkälti kuten itse haluaa. Jos selviytymisseikkailua ei saa tehokkaasti käyntiin, vesi ja ruoka loppuvat pian, ja kuolema kolkuttaa kirkon ikkunoihin. Koska kello tikittää koko ajan, kallisarvoista aikaa menee helposti hukkaan pelkästään jo pelin käyttöliittymää ja asioiden tärkeysjärjestystä pähkäillessä. Lisätilan saaminen Jacobin selkäreppuun tuntuu jo aivan kättelyssä kouraisevan ajankohtaiselta: Otanko lumen alta löydetystä aarrekätköstä mukaan ruokaa vai polttoainetta, rahat vai kolmipyörän?

Nuotiossa palaa kaikki poltettavaksi kelpaava.

 

Hei me selviydytään

 

Toisin kuin selviytymishenkisissä peleissä yleensä, pelaaja ei Impact Winterissä itse rakenna mitään, vaan kaikki kartalta löydetyt tavarat pitää rontata tukikohtaan, jossa tiimi jalostaa raaka-aineet paremmiksi tarvikkeiksi omaan rauhalliseen tahtiinsa. Tiimiin kuuluu mekaanikko Maggie, Pullantuoksuinen äitihahmo Wendy, vietnamissa aikoinaan palvellut Blane-herra ja tietokonenörtti Christophe. Latausruutujen aikana pelaaja saa lukea rippeitä hahmojen taustoista. Tiimiläiset jäävät melko etäisiksi hahmoiksi, koska suurin osa ajasta tulee vietettyä tukikohdan ulkopuolella, ja koska pelihahmojen omat tarinapolut keskittyvät selviytymiseen. Jokaisella tyypillä on oma perusteltu roolinsa tiimissä, eikä mitään suurempaa draamaa tai juonenkäänteitä ole odotettavissa.

Jacobin tärkein apuri on pieni leijuva robotti Ako, joka toimii tavaratilana, taskulamppuna ja tutkana. Päivitettynä Ako pystyy myös sulattamaan jäätä ja seikkailemaan pienissä tiloissa, joihin Jacob ei mahdu. Muutaman kerran pelin aikana ihmettelin, mitä virkaa kirkossa kuppaavalla ja keskenään torailevalla tiimilläni edes on, sillä Jacob ja Ako ovat varsin toimiva parivaljakko ja selviytyisivät talven haasteista mainiosti keskenään!

Kesä ja kärpäset.

Jos Jacobille kuitenkin käy hupsusti, kuolema ei lopeta koko peliä. Jokainen hankeen tuupertuminen vain vähentää pelaajan lopullista pisteytystä. Jos tiimiläiset riutuvat ja riitautuvat ylen määrin, he saattavat lähteä kalppimaan, ja tämä myös näkyy miinuksena ydintalviseikkailijan diplomissa, jota voi ihailla sitten loppukrediittien ohella. Niin kauan kuin kirkon asukit pysyvät joten kuten vedessä ja leivässä, riitely on kuitenkin melko vähäistä.

Tarinaa edistävien ja selviytymistä helpottavien tehtävien suorittaminen edellyttää Akon päivittämistä ainakin jossain määrin. Yhdeksännen päivän kohdalla, siis kun kolmasosa koko selviytymsskenaariota on jo takanapäin, olin onnistunut suorittamaan vain pari hahmokohtaista tehtävää. Osittain tämä johtui siitä, etten ollut ymmärtänyt kaikkia tehtävänantoja tai löytänyt oikeita esineitä tehtävien suorittamiseksi. Seuraavalla pelikerralla samat tehtävät menivätkin ihan juoksemalla läpi.

Onnistuneista tehtävistä pelaaja saa kokemuspisteitä ja uusia esineitä. Yhden läpipeluun perustella näyttäisi olevan melko mahdotonta seurata kunnolla useampaa kuin yhtä varustelupolkua, sillä tiimiläiset kinuavat esineitä, jotka ovat kovin etäällä toisistaan ja pahimmillaan monen tiirikan tai muoviräjähteen takana. Joissain tehtävissä on aikaraja, joten valintoja on tehtävä.

Jokaisella uudella kokemustasolla pelaaja voi valikoida muutamasta vaihtoehdosta uuden roolin. Rooleja voi antaa kenelle tahansa tiimin jäsenelle. Roolit nopeuttavat asioiden väkertelyä, parantavat moraalia tai mahdollistavat esimerkiksi sen, että kyseinen hahmo voi lähteä etsimään ruokaa omin nokkineen. Jos rooleja valikoi oikealla hetkellä, voi näppärästi nostaa tiimiläisten moraalia tai suojella omaisuuttaan varkailta. Suurin osa rooleista oli mielestäni hyödyttömiä. Tärkeintä oli saada väkeä ulos kirkosta ruuan hakuun, sillä tiimiläiset syövät kuin porsaat.

Vanha pelihalli on jäänyt tyhjilleen. Pac Man löytyi, mutta Virtua Copia ei.

 

Eteenpäin, sano mummo hangessa

 

Unity-moottorilla toteutettu peli näyttää siedettävältä ja hyvin, hyvin valkoiselta. Suurin osa ajasta kuluu tuijottelemalla kinoksia. Aina välillä perspektiivi muuttuu juuri sen verran, ettei pelaaja vallan nukahda monotoniseen hankeen. Lumesta pilkistää esiin kattorakenteita, joista ei välttämättä ulkoapäin osaa sanoa, mitä ne pitävät sisällään.

Välimatkat tutkittavien kohteiden välillä voivat olla puuduttavan pitkiä. Tämä tarkoittaa sitä, ettei pelaaja voi posottaa kartalla aivan mielensä mukaan ja jättää tiimiläisiä oman onnensa nojaan. Etäisyyksien arvioiminen on hyödyllistä. Ulkona tulee kylmä, nääs. Ja pimeäkin tulee. Peli patisti minua pystyttämään leirejä, joissa olisi ollut mahdollista yöpyä ja lämmitellä, mutta olin jääräpäisesti sitä mieltä, että telttaretket ovat turhaa luksusta.

Tilasivat kirkasvalolampun ja muoviräjähdettä.

Taustamusiikki luo miellyttävää ja jännittävää tunnelmaa, ja aika ajoin jokin hylätty rakennus onnistuu yllättämään positiivisesti ahdistavalla tunnelmalla. Hylätyssä sairaalassa valot räpsyvät. Siellä täällä on vuoteille ja penkkiriveihin uuvahtaneiden ihmisparkojen ruumiita, joiden taskuista voi kääntää buranaa ja keksejä, sikäli kun ilkeää.

Lumen alle peittyneen kaupungin tutkiminen on Impact Winterin parasta antia. Kukin Jacobin tiimiläisistä voi tehtailla tukikohtaan erilaisia päivityksiä ja selviytymisen kannalta enemmän tai vähemmän hyödyllisiä tarvikkeita. “Ostoslista” kertoo, mitä kaikkea tarvitaan uusien vekottimien rakenteluun.

Suurin osa irtaimesta on hauskan näköistä, mutta eloonjäämisen kannalta melko hyödytöntä, joten sitäkin enemmän riemastuin aina silloin kun löysin jään alta säilykkeitä notkuvan aarreaitan tai juuri sellaisen vimpaimen, jota olin etsimässä. Tavaramäärän keskellä on vaikea muistaa tarvittiinko kotona sukkaa, kaulinta vai sulaketta. Keräileminen on hypnoottista, ja siihen on helppo koukuttua. Peliä on vaikea lopettaa, koska yhden autiotalon kohnattuaan tekee mieli kurkata naapuritaloonkin. Jään alta paljastuu ennen pitkää myös suuria luolia, jotka tekivät vaikutuksen.

Yksityiskohtana nallekarkit, jotka menivät tasan.

Vanhaa kaupunginkarttaa tutkimalla voi yrittää päätellä, mistä ilmansuunnasta löytyisi mitäkin taattia ja hammastahnaa. Pidin siitä, että esineet löytyivät paikoista, joista niitä voi kuvitella löytävänsä. Aavemaisen hiljaisen lentokentän liukuhihnoilla on paljon laukkuja, joissa on viinaa, elektroniikkaa ja henkilötodistuksia. Bensa-asemalta taas löytyy bensaa, lehtiä, limsatölkkejä ja karkkia. Sohvan istuintyynyjen alta löytyy kolikoita. Jossain määrin meemitietoisena naurahdin spontaanisti kun wc-istuimesta löytyi tiiliä. Brix shat.

Olin pelin alkuvaiheilla hyvän aikaa aivan hätää kärsimässä kun en keksinyt mistä löytää äkkiä juomakelpoista vettä. Sitten tajusin, että sieltä täältä löytämäni siemenet olivat kovaa valuuttaa, joita saattoi käydä vaihtamassa erinäisiin esineisiin. Kävin saman tien hakemassa pienen järven verran vettä hylätyssä talossa kököttävältä siemenmystikolta.

 

Talven ihmemaa

 

Valkoinen maisema ei ole aivan autio. Siellä täällä voi kohdata rottia, peuroja ja hellyyttävän mureita jänöjusseja, joita voi metsästää loukuilla henkensä pitimiksi. Hölmöt elikot pyörivät pientä kehää oman pesäkolonsa ympärillä, joten metsästäminen tuntuu enemmänkin resurssien keräämiseltä kuin tarkkuutta vaativalta jäljittämiseltä.

Ansojen asettelu oli mielestäni melkoista ajanhukkaa. Satimiin olisi pitänyt laittaa syötiksi ruokaa saadakseen hyvällä tuurilla jotain vähän parempaa pähkinöiden tilalle. Kokemuspisteillä ansaittu hunter-rooli oli parempi apu ruokapulmaan. Roolin saattoi lätkäistä tiimiläiselle, joka tavanomaisen peukaloiden pyörittelyn sijaan saikin tehdä ulkona jotain oikeasti hyödyllistä.

Lumisessa maisemassa väijyy toisinaan myös susia, jotka kannattaa kiertää kaukaa, ellei niitä halua ravistella irti kintuistaan. Itse täytin elukat surutta lyijyllä heti kun löysin pistoolin ja ammuksia. En säästellyt pateja, koska muita vihamielisiä otuksia lumisilla lakeuksilla ei liikkunut.

Biisonibensa on barasta.

Ensimmäiset aseet löytäessäni oletin, että niillä joutuisi puolustamaan itseään ihan tosissaan, mutta uhkaavia tilanteita ei syntynyt. Kirkon ulkopuolella tapaamani ihmiset olivat kaikki ystävällisiä: muiden selviytyjien kanssa voi käydä kauppaa esineistä tai heille voi tarjota apua kokemuspisteitä vastaan.

Keräsin sivumennen sanoen pitkin peliä eräällekin mystiselle samoojalle valtavan määrän pullonkorkkeja (heh), jotka tuon tuostakin tukkivat kallisarvoisen tilan kapsäkissäni, enkä saanut palkakseni muuta kuin kourallisen kokemuspisteitä ja pahan mielen. Äijä kehtasi vielä sen jälkeen pyytää minua haalimaan kasaan jotain käyntikorttikokoelmaa. Ei tule kesää!

NPC-hahmoista olisi voinut ehkä saada enemmänkin irti. Tuiskussa vastaan pelmahtaneet tyypit jäivät etäisiksi. Olisi ollut mukavaa löytää hylätyistä taloista kalmaisia päiväkirjoja tai epätoivoisia viimeisiä kirjeitä, kellastuneita uutisotsikoita lähestyvän meteorin aiheuttamasta joukkohysteriasta ja muuta mukavaa. Autiot, tyhjät tilat jättävät toki tilaa mielikuvitukselle, mutta jos kerran muita selviytyjiä tulee aika ajoin vastaan, olisiko muka liikaa pyydetty, että nuo edes joskus yrittäisivät käydä käsiksi tai kertoisivat silmät päässä pyörien jotain siitä, miten söivät omat varpaansa?

Kartalla kohdattujen satunnaisselviytyjien kanssa juttelu oli joka kerta yhtä lyhyttä ja eleetöntä:

“Moi, annaks ruokaa?” “Emmä viitti.” “Ok.”

Kenties siinä oltiin ihan oikean apatian ytimessä.

 

Impact Winter (Not Responding)

 

Bugeista on annettava pitkä miinus. Ilkeimmilläni voisin sanoa, että Impact Winter on tarina meteoriitista, joka osuu Mojo Bonesin tukikohtaan ja synnyttää kasan jäätävää bugista sotkua. Katastrofista selviää Bandai Namcon markkinointiosasto, joka taas yrittää myydä tuotetta selviytymispelinä.

Aloitetaan kontrolleista. Näppäimiä ei voi kustomoida. Manuaalia ei ole, eikä kaikkia näppäinkomentoja ole edes listattu pelissä. Hiivintänappi tuli iloisena yllätyksenä. Näppäimistöä kannattaa itse asiassa välttää kokonaan ja pyrkiä pelaamaan peliä ohjaimella, joka on hieman vakaampi. Ohjaimen käyttökään ei valitettavasti takaa sitä, että nappeja mäiskimällä saisi haluttuja tuloksia. Promptit katoavat välillä kokonaan, eikä tiimin jäsenille voi silloin puhua, vaikka he seisovat aivan nenän edessä.

Kun yritin jakaa tiimiläisille uusia rooleja, valikot heittivät häränpyllyä ja menivät aivan sekaisin. Välillä epätoivoinen valikkoräpellys johti siihen, että valittu rooli näkyi myös hahmon crafting-valikossa, eikä hahmo tietenkään tullut siitä hullua hurskaammaksi. Olisin kyllä mielelläni nähnyt, millä tavalla Blane rakentaa metsästäjän.

Mikään valikoista ei toimi kunnolla. Yritin laittaa Wendyn ruokalaatikkoon limpparia, mutta sinne päätyikin pullo tequilaa. Yritin lisätä notskiin polttopuita, mutta päädyin heittämään sinne vaivalla löytämäni maiharit. Etenkin hiirellä pelatessa valitsin on todella kiikkerä, ja esineitä siirrettäessä on vähän turhan helppo heittää asioita lopullisesti menemään. Hyvästi tuliterä kivääri ja usb-johdot!

Keskusteluvalikotkin bugittavat välillä. Puhumalla Christophelle sain kerran kaikkien hahmojen keskusteluvalikot muuttuumaan Christophen valikoiksi. Peli piti taas kerran käynnistää uudestaan, jotta ongelma korjaantui.

Hyvää syntymäpäivää, INSERT NAME HERE!

Puhutaanpa vähän lisää Cristophesta. Hän valittaa toistuvasti sairauttaan, vaikkei ole sairas. En voi tehdä hänen hyväkseen mitään, eikä hän voi tehdä mitään minun hyväkseni. Blane puolestaan itkee krapulaansa monta päivää ilman mitään ulkoisia krapulan merkkejä. Maggie liukuu istuvassa asennossa lattian poikki. Wendy on kadonnut, vaikka hänen kokkaamansa ruoka valmistuu yhä keittiössä. Sitten minäkin katoan. Ensin lattian alle ja sitten seinien väliin, yhä uudestaan ja uudestaan. Tunnelma on tahattoman painajaismainen.

Peli tekee tilannetallennuksia usein, mikä on hyvä, sillä muuten tätä kikkaretta ei voisi pelata lainkaan. Jacob jää kiinni maastoon lähes koko ajan. Bugeille tekee mieli nauraa, vaikka ne vaikeuttavat peliä entisestään.

 

Mä elän vieläkin

 

Bugeista huolimatta edistystä tapahtuu. Tunsin olevani pelissä hyvä ja tekeväni oikeita päätöksiä silloinkin kun käytin kokonaisen päivän kantamalla tukikohtaan pelkkiä kaulimia ja kengännauhoja. En tiedä oliko niistä mitään iloa, mutta kukaan ei valittanut.

Oikeastaan vasta 20. päivän hujakoilla aloin olla todella tyytyväinen saavutuksiini. Kun tukikohdan laarit olivat pullollaan ruokaa ja ovi kiinni tuhannella munalukolla, saatoin vihdoin keskittyä tutkimaan karttaa pelkäämättä välitöntä kuolemaa. Valitettavasti aika alkoi käydä vähiin, sillä keräämäni kokemustasot ja aktivoimani radiosignaalit olivat jouduttaneet pelastuspartion saapumista usealla päivällä.

Mietin jo hetken, voisiko Jacob jotenkin sabotoida pelastuspartion saapumisen. Äijällähän pyyhkii hyvin, sillä tölkkipapuja riittää, lumesta voi suodattaa juomavettä ja tukikohtaan selkä vääränä raahattu puutavara ja romumetalli mahdollistavat kaikenlaisten hularenkaiden näpertelyn. Alamaiset – tai siis tiimin muut jäsenet – pysyvät ruodussa kunhan maha on täynnä ja notski palaa. Olisin näillä eväillä halunnut jatkaa rakentelua ja optimointia kuten kunnon doomsday prepper, joka välttelee lapsuutensa traumoja ja postmodernin maailman monimutkaisuutta laskemalla säilyketölkkejä bunkkerissaan.

Jacob kiipeää katon kautta sairaalaan. Päivystyksessä tuskin enää hoidetaan pakkasenpuremia.

Vaan minkäs teet. Pelastuslaskuri rapsahti nollaan. Kaikki tiimini jäsenet selviytyivät, pelihahmoni ei kuollut pelin aikana kertaakaan ja kokemuspisteitä kertyi siihen malliin että sain suorituksestani parhaan mahdollisen arvosanan. Silti loppu oli laiha ja antiklimaattinen, eikä yksin sen takia että loppuanimaatio näytti surkealta ja tökkivältä. En odottanut pelin lopulta mitään, ja juuri sitä sain.

Pelitunteja pelin läpipelaamiseen kului 24. Karkeasti arvioiden yksi pelimaailmassa vietetty päivä vastaa yhtä tuntia oikeassa elämässä riippuen siitä, pitääkö pelihahmon hereillä päiväkausia vetämällä kuppikaupalla kahvia, vai antaako ukkoparan ihan rehellisesti nukkuakin välillä.

Olen vähän kahden vaiheilla, haluaisinko ihan tosissani aloittaa uuden pelin ja tutkia loput kartasta. On tylsää, että pelialue näyttäisi joka kerran olevan samanlainen, koska juuri tällaiseen peliin sopii epätietoisuus siitä, mitä seuraavan lumisen kukkulan takana on. Kun kartta on entuudestaan tuttu, pelaaja tietää mistä mitäkin tavaraa kannattaa lähteä etsimään.

Koska paljon jäi löytämättä ja tekemättä, voisi kuvitella että Impact Winter tarjoaisi ihan oikeaa jälleenpeluuarvoa. Toisaalta pelin alkupuoli on vaivallollinen. Ensimetreillä ei ollut varaa jäädä haahuilemaan. Vapaamuotoisen ja huolettoman seikkailun sijaan pelaajan oli loukutettava päiväkausia rottia ja kannettava sata litraa vettä ja bensaa varastoon.

Kun uuden pelin aloittaa, edellisen pelikerran saavutuksista ei jää jäljelle mitään. Tämä on tylsää lähinnä siltä kannalta, että pelin aikana olisi mahdollista keräillä harvinaisia esineitä tiimin jäsenten omille palkintohyllyille. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että pelin hahmoilla on ihasteltavanaan toinen toistaan tyhjempiä hyllyjä. Käänsin maata kuin murmeli ja onnistuin löytämään ennen pelastautumistani vain yhden keräilyesineen. Kokoelmia ei ole mielekästä edes yrittää kerätä, koska myös keräilyesineet vievät elintärkeää tilaa repusta. Mitä järkeä on ottaa talteen yhtäkään esinettä, jos hyvin suurella todennäköisyydellä koko pelin aikana ei löydä toista samaan settiin kuuluvaa asiaa?

Kartalta paljastuvien kohteiden tutkiminen oli kuitenkin yleisesti ottaen todella hauskaa. Löytämisen riemu oli herkässä ja tehtävissä onnistuminen koukutti jatkamaan. Peli oli sopivan haastava, muttei lopulta ollenkaan mahdoton. Toistuvista bugeista ja käyttöliittymän kanssa taistelemisesta huolimatta haluaisin kovasti pitää Impact Winter -pelistä. Peliä arvostellessa yksi patch oli jo saatavilla, mutta lisää kaivataan.

 

Tiivistelmä

 

Impact Winter tarjoaa koukuttavaa tavaroiden haalimista ja tunnelmallista tukikohdan varustelua. Peli huvittaa pari iltaa, ja parantaa tahtia loppua kohti, mutta jättää kuitenkin kylmäksi.

Suurin ongelma ovat bugit. “In 30 days, help is coming…” Näin todetaan pelin mainoksessa. Sanoisin ennemminkin, että “in 30 days, a patch is coming. Can you survive the controls?”

Toivoa on:
+ Löytöretkeily on hauskaa!
+ Paljon erilaisia esineitä.
+ yksinkertainen, mutta toimiva idea.

Jäätävät miinukset:
– Peli on buginen.
– Osa rooleista ja esineistä on peliteknisesti melko turhia.
– Turhan vähän jälleenpeluuarvoa.
– Lässähtävä loppu.

Arvosana

Tavistyttö

Tavistyttö

Peli oli arvostelukappale.