UnReal World

Alusta: PC, Mac, Linux
Kehittäjät : Sami Maaranen ja Erkka Lehmus
Julkaisija : Enormous Elk
Genre : roguelike
Pelin kotisivu: http://www.unrealworld.fi/
 

Mikä ihmeen UnReal World?

 
Guinnessin maailmanennätyskirjan Gamer’s Edition 2017 mainitsee suomalaisen pelin nimeltä UnReal World. Se on selviytymishenkinen indie-peli, jota on päivitetty tasaiseen tahtiin kaikkein pisimpään, jo vuodesta 1992 alkaen. Pelin on luonut Sami Maaranen, ja se on hiljattain päässyt greenlightin kautta myös Steam-peliportaaliin.

UnReal World on larppaushenkinen roguelike, joka hyödyntää suurimmaksi osaksi hieman retron näköistä pikseligrafiikkaa. Mukana on myös jonkin verran valokuvia. Ysärifiiliksiä herättävä ulkoasu voi nykypäivän pelaajasta tuntua koruttomalta, mutta se voi myös kirvottaa nostalgisia tuntemuksia.

Selviytymisteemaisia indie-pelejä on maailma väärällään. Mikä tekee juuri UnReal Worldista kokeilemisen arvoisen? Suomalaista pelaajaa kiinnostanee se, että tämä roguelike mukailee suomalaista rauta-aikaa ja pyrkii olemaan toteutuksessaan sekä uskottava että yksityiskohtainen, ehkä paikoin vähän mystillinenkin.

 

Jos metsään haluat mennä nyt

 
Jo heti hahmonluonnin kynnyksellä pohjoinen metsämaisema ja mollisointuinen kantelemusiikki virittelevät myytillisen alkusuomalaisuuden äärelle.

Taitopisteiden lajittelu, pärstävärkin ja heimotaustan valikoiminen on vähänkään roolipelejä harrastaneelle tuttua huttua. Jotain olennaista kertoo se, että hahmon kykyjä valitessa pisteitä voi laittaa mm. hiiviskelyn, uimisen ja kiipeämisen lisäksi myös hiihtämiseen.

Asetaitojen lisäksi valittavana on joukko kykyjä, jotka auttavat hahmoa selviytymään päivästä toiseen. Kalastus, jäljittäminen ja nahkojen käsittely tuntuvat olevan oman pelityylini kannalta tärkeintä kärkeä. Sen sijaan sään ennustaminen, maanviljely ja ansojen virittely kehittyvät oman pelitahtini puitteissa sangen hitaasti.

Pelaaja voi halutessaan tuoda lisämaustetta peliin valitsemalla peliä vaikeuttavan tai helpottavan aloituskenaarion. On mahdollista aloittaa peli esimerkiksi kalastajana, maanviljelijänä tai orjana, joka on paennut pöksyittä ja puukko kourassa metsänpeittoon.

UnReal World tarjoaa mahdollisuuden tutkia pelimaailmaa avoimesti ilman minkäänlaista tehtävälistaa, mutta suoritushenkisen pelaajan kannattaa tutustua peliin valitsemalla tehtäväpolku, joka opettaa selviytymisen perusteet ja palkitsee onnistumisista erinäisin hyödykkein. Kokeneemmat pelaajat voivat testailla kykyjään polulla, jossa päästään astetta haastavampien karhunpeijaisten makuun.

Oman hahmon lisäksi jokaista pelikertaa varten luodaan myös pelimaailma. Pelin voi tallentaa, mutta hahmon kuolema on lopullinen. Jos henki lähtee, se on siinä sitten.

Pelimaailmaan saattelevan informaation tulva ja taustatyö tuntuu lähestulkoon läkähdyttävältä ennen kuin ollaan nähty ensimmäistäkään koivupuuta. Ja kun hahmo vihdoin paiskautuu keskelle Ämminpään männikköä, pelaajan ensimmäinen haaste on selviytyä komentojen kirjosta. Erilaisille toiminnoille kuten laavun pystyttämiselle tai avannon tekemiselle on oma näppäinkomento. Kotieläimenkin voi pistää liekaan ja lypsää jostain päin näppäimistöä. Tämän lisäksi erinäiset lomakkeet ja mittarit kertovat pelihahmon voinnista, kuten vaikkapa siitä, minkälainen lämmöneristys pelihahmon nahkakalsarikerrastolla kulloinkin on.

 

Näät sammaleet myllätyt

 

Peliympäristö toimii vanhojen roolipelien tapaan kahdessa kerroksessa. Maailmankartalla tarpoessa kävellyt kilometrit kertyvät kuin huomaamatta ja nälkämittari näyttää pian punaista. Kartta ottaa huomioon hahmon näkökentän ja korkeuserot. Mäennyppylöiden päältä voi nähdä isoja riistaeläimiä, järviä, koskia ja kyliä. Pelialue ei ole rajaton, mutta lähes loputtomalta se tuntuu.

Matkaa voi taittaa myös ruohonjuuritasolla, jolloin hahmo näkee maastossa niin pikkukivet ja linnuilta tipahtaneet sulat kuin ruuaksi kelpaavat kasvit, joita etenkin satoisaan aikaan tuntuu olevan metsä väärällään. Jos makrokartalla käppäillessään törmää johonkin ihmiseen tai eläimeen, peli zoomautuu mikrokarttaan. Kohtaaminen ei ole väistämätön, sillä mikrotasollakin tavattu kohde ei välttämättä ole aivan nenän alla, ja varsinkin pienet eläimet pakenevat hanakasti paikalta kun niitä yrittää haravoida esiin.

Pelin oppimiskäyrä tuntuu aluksi kovin jyrkältä jo sen takia, että puuhailtavaa on niin paljon. Ensimmäisten pelikertojen aikana onkin turha soimata itseään siitä, että peli tuntuu välillä tarpeettoman vaikealta. Aluksi on lähes mahdotonta hahmottaa kuinka nopeasti hahmo kuolee nälkään, kuinka kovaa jänikset juoksevat (pro tip: todella kovaa) ja mitkä sienet voi syödä ryöppäämättä. Jokainen virhearvio on oppimiskokemus.

Mitä syvemmälle peliin pääsee sisään, sitä palkitsevammaksi se muuttuu. Ääretön metsämaisema täyttyy suomalaisille tutuista eläin- ja kasvilajeista. Pelimaailma muuttuu vuodenaikojen mukaan. Säiden ja vuodenaikojen tahtiin voi kylvää ja korjata pelloilta erilaisia hyötykasveja, kerätä suolta hilloja ja metsästä sieniä, tai vaikkapa lähteä hiihtäen hirvimetsälle.

Unreal Worldissa on mahdollista elää sieniä, marjoja ja peltojen antimia hyödyntäen, mutta riistalla on paras ravintoarvo. Itsestään huolta pitävän samoojan ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa tuppijyriä vuolemaan, sillä ruoka ei juokse syliin, tai jos juoksee, niin siihen pitäisi osua puukon terävällä päällä. Onnistuneen metsästysreissun jälkeen saaliista voi ottaa talteen lihat ja nahkat, joista taas voi kykyjensä mukaan rääpiä kokoon surkeat tumput tai hienon nahkaviitan.

Riistaa voi metsästää erinäisin riista-aidoin, sudenkuopin ja ansalangoin. Suoraviivainen vaihtoehto on seurata jälkiä ja pistää otus lihoiksi omin pienin käsin. Suurpedot sen sijaan kannattaa kiertää kaukaa kunnes peli alkaa tuntua omalta. Selviytyjä ei tunne sääntöjä, eikä kukaan saa tietää, vaikka olisit vain kastellut vaatteesi keihästäessä muikkuja rantavedessä tai käyttänyt koko pelin sisäisen päivän viskomalla kuusen nokassa kököttävää oravaa kivillä.

 

Metsän väki

 

Suurin osa UnReal Worldissa tavattavista npc-hahmoista on ystävällisiä ihmisiä. Erilaisia paikalliskulttuureja edustavat kyläläiset jutustelevat niitä näitä, käyvät kauppaa ja kertovat tarinoita, jotka elävöittävät peliä. Kylistä voi houkutella mukaansa erinäisiä eränkävijöitä ja paikallisten kanssa voi jutella säästä tai kysellä reittiohjeita. Lisäksi kylissä asuvat tietäjät voivat hoitaa haavoja tai auttaa pelaajaa oppimaan uusia loitsuja.

On sympaattista ja perin hyödyllistä, että kylistä voi ostaa myös eläimiä; vaikka sitten oman lypsylehmän tai koiran, joka suojelee omistajaansa ja syö kädestä. Kenen tahansa tuohikengän kanssa voi vaihtaa narunpätkiä silakoihin, mutta miekat, kypärät ja polvisuojat on hankittava raahaamalla kelkallinen turkiksia vauraan driikiläiskauppiaan tykö tai yhyttämällä metsässä samoova ulkomaalainen kauppasaattue. Painettua rahaa ei tunneta. Rautainen pata maksaa muistini mukaan kokonaisen hirvennahan ja pienen kirveen ­- tai noin miljoona itse vuoltua käpälälautaa.

Tavaroita voi myös ryöstää yksinäisiltä seikkailijoilta tai njerpez-sotureilta. Kokonaisen kylän kimppuun ei kannata käydä, ellei kaikkea muuta ole jo kokeiltu. Kyläläiset puolustavat ärhäkkäästi omaisuuttaan. Vanhat ukot, akat ja omenaposkiset pikkulapsetkin ryntäävät päälle suu vaahdossa. Ymmärtäähän sen, että kaikki ovat vähän varpaillaan, sillä metsässä liikkuu nykyään myös ammattimaisia ryöväreitä. Se oli vähemmän iloinen yllätys hahmolleni.

Jos turpakäräjille ryhdytään, taistelumekaniikka toimii melko mutkattomaan roguelike-tyyliin. Erilaisilla aseilla voi yrittää osua kohteeseen eri tavoin. Hyvä varustus suojaa kohtalokkailta iskuilta, joskaan huonolta tuurilta ei suojaa mikään. Lienee sanomattakin selvää, ettei sotaan kannata lähteä aluspaitasillaan. Rautapaioissa mies parempi, teräsvöissä tenhosempi.

Oma pelihahmoni, Halla Kaumolainen, on sivumennen sanoen varsinainen kilpavarustelija. Hän pystyttää itselleen asumuksen hyvissä ajoin ennen talvea, laittaa lihoiksi isot ja pienet eläimet, myy nahat ja turkikset ja tinkii itselleen panssarinkappaleita sitä mukaa kun niitä kylillä tulee vastaan. Kunnon sotisovassa hän rohkenee kurittaa Njerpez-heimon takkutukkia. Painavalla varsijousella ja vihikoirien avulla kokenut erä-ämmä voi tyhjentää vaikka kokonaisen kylän äänekkäästi kiroavia vihulaisia. Tai näin voin ainakin unelmoida.

Yleensä jokin menee aina lopulta mönkään. Ruokamyrkytys, hukkuminen tai omaan ansakuoppaan putoaminen ovat ihan arkisia kuolinsyitä. “Ja äh, mitenkäs nämä njerpezit nyt näin kovaa lyövät…”

 

Pelin henki

 
Unreal Worldissa ei ole selkeää tarinaa, mutta erinäisten tuokiokuvien kautta kantaviksi teemoiksi välittyvät ihmisen hengellinen yhteys ympäröivään luontoon, elämän hetkellisyys ja luonnon kiertokulku.

Täytyyhän karhunkin saada syödäkseen, mutta pelihahmon kuolemaa jää silti harmittelemaan todella usein, etenkin kun huolimattomuus tai onneton sattuma voi katkaista metsän emännän nousujohteisen uran kuin seinään. Uuden pelin aloittaminen tuntuu aluksi aina kovin työläältä ja jopa tylsältä, koska niinkin arkiseksi koetun esineen kuin kirveen hankkiminen voi olla työn ja tuskan takana. Lähestulkoon kaikki pientä puukkoa käytännöllisemmät tavarat ovat ensimmäisten pelituntien aikana täysin saavuttamattomissa, ellei käy tuuri.

Kun (tai jos) jonkin sortin varustus ja omavaraisuus on saatu kasaan, peli alkaa tuntua rattoisalta. Uunin muuraus, lammasaitauksen rakentaminen tai pellon raivaaminen ovat kunnianhimoisia projekteja, joiden parissa puuhailu on koukuttavaa. On hauskaa löytää maailmasta uusia asioita, odottaa seuraavaa vuodenaikaa ja yrittää tehdä kaikenlaista jännää omin pienin käsin. Niska limassa uurastavan kyntäjän palkinto on oma sitkeä kauravelli.

Olen pelannut säännöllisen epäsäännöllisesti Unreal Worldia yli kymmenen vuotta, ja kehitellyt toimivia selviytymisstrategioita, mutta pelihahmoni on onnistunut elämään pelin sisäisen päivälaskurin mukaan kokonaisen vuoden päivät vain aniharvoin. Pelistä nauttiminen edellyttää eläytymistä ja uppoutumista. Ilman omaa tunnelmointia se voi tuntua vain simulaatiolta, jossa kaikki on epämääräisen hankalaa.

UnReal Worldin vaikeustaso tuntuu uusien päivitysten myötä nousseen huomattavasti. Välillä ihmetyttää, onko kykyjen täppiin asti treenaamisella kovinkaan suurta merkitystä: hirvet ja ketut havaitsevat ihan ässänä ninjailevan hahmon jo kaukaa, eikä jousiaseella osu mihinkään, vaikka erämetsän Robin Hoodin pitäisi hahmolomakkeen mukaan olla jo niin mestaria että.

Jos ryhtyisin pelaamaan UnReal Worldia ensimmäistä kertaa juuri nyt, saattaisin turhautua pelin vaikeuteen, päämärättömyyteen tai siihen etten hoksaisi miten tehdä näppäinkomentojen avulla jotain intuitiiivisesti itsestään selvää. Minulla on pelejä pelattavana vaikka kuinka paljon, joten miksi juoksutan URWelo-hahmoani hirven perässä kilometritolkulla, vaikka olen melko varma, ettei siitä tule mitään?

Vastauksena tähän voin vain todeta, että aika ajoin mieli kaipaa takaisin metsään. UnReal Worldissa on luonnetta. Se on erikoinen herkkupala, jonka makuun voi tottua, ja jonka pariin voi sen hypnoottisen kiireettömyyden vuoksi unohtua useammaksi tunniksi kerrallaan. Parhaiten UnReal World sopii niille, joille genre on entuudestaan tuttu ja joilla on lehmän kärsivällisyys ja hyvät hermot.

 

Tiivistelmä

Armoton rauta-aikaan eläytyvä roguelike-selviytymispeli, joka antaa ymmärtää, että sitkeys palkitaan. Sitten tulee talvi ja putoat jäihin.

+ Monipuolinen pelimaailma – ei pelkkää tappelua!
+ Kotimainen ja rakkaudella tehty.
+ Uutta sisältöä tuotetaan edelleen. Modejakin löytyy!

– Monipuolisuudessaan paikoin sekava. Paljon valikoita.
– Törkeän vaikea.

Arvosana

**********
Peli oli itse hankittu