Jopa nörttityttöblogin lienee turhaa yrittää arvostella kaikkia sarjakuvia. Eräs sarjakuva on ollut niin vahvana osana monien lapsuutta/nuoruutta/aikuisuutta, että se ei pahemmin esittelyjä kaipaa. Akkkari on kulkenut mukanamme joulukuun alussa jo 65 vuotta. Nyt nörttitytöt paljastavatkin kohta 65-vuotiaan Akkarin kunniaksi omia lempitarinoitaan sekä lapsuusmuistojaan Akkarin parissa. 


12790966_10154111535001473_127093136696766638_n

Isomummon piirtämät kannet isälle sidottuihin Akkareihin.

Mulle on tullut aina Akkari. Se tuli ennen mua isälle ja sen tilauksen on aloittanut isomummoni vuonna -52. Mökiltä löytyykin sitten useita tuplakappaleita etenkin 70-luvulta, jolloin akkari on tullut sekä äidille että isälle. Näiden parissa käytännössä koko lapsuus ja nuoruus on vietetty. Yksi perintökalleuksistani on isoisomummoni itse sitoma kirja, jossa on koko vuoden -52 vuosikerta, jonka mummo on kerännyt isääni varten, joka syntyi samana vuonna. Eli olen onnellinen, että jo isoisovanhemmat ovat ymmärtäneet näinkin hienon asian päälle 🙂  

Tuosta ensimmäisestä vuosikerrasta suosikkitarinoitani on Mikki ja puhuva koira, jossa Mikki saa kaksi koiraa, joista toinen osaakin puhua. Loppujen lopuksi käy kuitenkin ilmi, että se on vain tavallinen koira, joka on hypnotisoitu uskomaan, että osaa puhua. Tarinan koira on hyvin sympaattinen ja varmaan siksi se on pienenä iskenyt. Myös kaikki koiratarinat olivat kivoja ja myös mieleen on jäänyt Barksin tarina, toisesta puhuvasta koirasta, joka hoki nykypäiväänkin sopivaa lausahdusta “Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä”. Barksia sopii siis lainata vielä nykyäänkin.

Lapsena viikon kohokohtia oli tietenkin keskiviikko, jolloin Akkari tuli. Se lapsista, joka ehti ensin koulusta kotiin, sai tietenkin lukea ensin. Vielä pienempänä meillä oli tapana, että jos lehdissä oli jatkotarina niin odotettiin, että se tulee valmiiksi ja isä luki sitten meille koko tarinan putkeen. Samoin muistan mummon rauhallisella äänellä lukemat sarjakuvat mökiltä iltaisin, kun oli valoisaa melkein koko yön.

12794461_10154111534746473_1601104419295679030_n

Mummon kirjasta löytyvää sisältöä. Kuvaan ei ihan mahtunut vieressä oleva Bambi-sarjakuva, jollaisia Disneyn piirroselokuvien tarinoista kertovia sarjakuvia ilmestyi yhteen aikaan.

Kun yritän miettiä lapsuuden suosikkitarinoita akkarien kätköistä niin mieleen nousee tällä kertaa  yksi erikoinen suosikki. Tämä vanha Barksin tarina on joulutarina, jossa Roope päätyy hankkimaan joululahjaksi 12 days of christmas -joululaulun kuvaamat asiat.  Siitä miksi juuri tuo tarina jäi mieleen yhtenä parhaista en osaa sanoa. Meillä kuunneltiin pienenä myös paljon englanninkielisiä lauluja ja voi olla, että pidin tuosta joululaulusta paljon ja jotenkin siksi tarina on jäänyt mieleen.

Toinen itselle suosikkitarina oli Don Rosan kertomus, jossa Milla Magia kääntää painovoiman sivulle Akun ja Roopen kohdalla. Sarjisruudut olivat tämän pohjalta hauskaa luettavaa kun hahmot hyppivät kirjaimellisesti seinillä. Muutenkin Don Rosan tarinat alkoivat kiinnostaa enemmän ja enemmän lähempänä teini-ikää ja koko temppeliherrojen aarteeseen liittyvä sarja on ollut parasta, mitä ankkojen maailmasta on löytynyt. 

Olisi vaikea kuvitella lapsuutta ilman akkaria. Jotain jäisi silloin puuttumaan. Akkari kolahtaa edelleen postiluukusta joka keskiviikko. Nyt olen yrittänyt pitää niitä edes jonkinlaisessa järjestyksessä, mutta välillä se jää, ja iso kirjahyllyn laatikko pitää ne tällä hetkellä ei niin kronologisessa pinossa.

– Merli

——

Isäni lapsuudenkodista oli jäänyt valtava pino hänen tai setäni vanhoja Akkareita, joita luin lapsena. Muistan erityisesti niistä Carl Barksin eli sen hyvän piirtäjän tarinat, kuten sen tarinan missä Aku ja veljenpojat nostavat meren pohjaan uponneen laiva täyttämällä sen rungon pingispalloilla.

Aloittaessani ala-asteella ruotsinkielen opinnot luin Kalle Ankaa kielipään kehittämiseksi. Luin myös suomenkielisiä pokkareita, joissa juttujen taso vaihteli ja Eka Vekaraa ja Mikki Hiirtä oli aina liikaa. Myöhemmin törmäsin suomenkielisiä lehtiä serkun luona selaillessa myös Don Rosan tarinaan, jossa painovoima on kumottu Ankkojen kohdalta kyljelleen. Tämä oli erityisen hätkähdyttävä, kuin myös eräs toinen Rosan tarina, jossa palataan Barksin kehittämään maanalaiseen maailmaan, jonka oudot olennot liikkuvat pyörimällä. Aku Ankassa on mielestäni aina ollut hämmästyttäviä ja kiehtovia spekulatiivisen fiktion elementtejä.

-Jonas

——-

Meidän perheeseen on tullut Akkari aina. Se on ollut eräänlainen perintökalleus perheessämme muutaman sukupolven ajan. Akkarin tilasi mummoni, kun lehti alkoi suomeksi ilmestyä. Ensin vanhimman poikansa eli isäni nimellä, tämän muuttaessa kotoa seuraavan pojan nimellä ja niin edelleen. Kun isäni sai esikoisensa, Akkari käännettiin hänen kotiinsa. Meille se tuli jälleen siten, että edellisen lapsen muuttaessa pois kotoa sai seuraava ikäjonossa kunnian olla ”se, jonka nimellä Akkari tulee”. Nykyään Akkari kulkee kustin matkassa perheemme kuopuksen kotiin ja siellä äitinsä kautta vielä lukutaidottomille ipanoille ihmeteltäväksi.

Opin lukemaan varhain ennen kouluikää ja veikkaan vahvasti, että rakkauteni Aku Ankkaan edesauttoi aikaista oppimistani. Taistelin karvaasti joka keskiviikko kahdeksan vuotta vanhemman isosiskoni kanssa siitä, kuka saa lukea lehden ensimmäisenä – ja lienee selvää, että nuorempi aina hävisi väännön viimeistään siinä kohtaa, kun vanhempi veti esiin valttikortin ”katsopa, kenen nimellä lehti tulee”.

En osaa nostaa tarinoista yhtä lempparia, sillä minulla oli kokonainen lempiaihe. Rakastin (ja rakastan edelleen) Don Rosan tapaa piirtää ja Roope-sedän Klondiken aikaiset seikkailut ovat ehdottomasti niitä tarinoita, joihin haluan palata aika ajoin. Hortensia MacAnkka on edelleen yksi kaikkien aikojen lempisarjakuvahahmoistani. Glxblt.

Eräitä lämpimimpiä lapsuusmuistojani ovat ne iltapäivät, kun musiikkiharrastuksen jälkeen taivalsin mummolaan ja heti kengät jalasta saatuani kipitin perähuoneen ruskeaoviselle kaapille. Muistan, miten kylmältä kaappi tuossa rintamamiestalossa tuntui ja kuinka totisena valikoin, mitä vanhoja Akkareita sillä kertaa lukisin. Kohta olinkin keittiön vahakankaalla päällystetyn pöydän äärellä uppoutuneena niihin jo hieman revenneisiin ja tuhanteen kertaan luettuihin Ankkalinnan seikkailuihin. Lautaselle sain mutusteeksi mummon leipomaa omenapiirakkaa ja Pluto-lasiin mustaa limsaa.

-Ninna

——

akulukija_sanna_pieni

Autenttinen tilannekuva ankistin lukuopeista Sannan perhealbumista.

Olen se keskinkertaisista keskinkertaisin ankkarikuluttaja: lapsena Aku oli saapunut kotiin jo siskoni lapsuudesta 1970-luvun alusta lähtien (ehkä jopa jo ennen hänen syntymäänsä) ja itse ahmin lehtiä sellaisella raivolla 1990-luvun alussa, että luin varmasti vanhat lehdet useampaan kertaan ennen kuin uutta tavaraa ehti postilaatikkoon tippua. Opin lukemaan vasta ensimmäisellä luokalla koulussa vuonna 1990, mutta ankkareita ja taskupokkareita olin ”lukenut” jo ennen koulua.

Kotona lehdet oli tungettu summittaisessa järjestyksessä paikallisen ruokakaupan muovipusseihin, milloin mihinkin komeron tai huoneen nurkkiin. Akuja oli jemmassa ympäri taloa ja ulkona leikkimökissä satunnaisen Aku-tarpeen esiin pomppaamista ajatellen. Naapurin pojan hienoja vuosikerroittain kansioituja keltaisia lehtirivistöjä ihailin vähän kuola poskella (terv. nykyinen arkistomyyrä ja kirjastonhoitaja), omista loppuunluetuista lehdistä ei varmaan olisi saanut edes koottua täysiä vuosikertoja.

Aku tuli kotiimme ehkä noin 1990-luvun puoliväliin asti, myöhemmin tilaus muuttui muutamaksi vuodeksi Roope-Setä -lehteä, mutta se ei koskaan ollut yhtä tärkeä kuin Aku Ankka. Harmi kyllä, lehden uudelleentilaamista en ole harkinnutkaan enää sen jälkeen, kun lehden tarinoiden laatu tuntui tippuvan 1990-luvun alun numeroissa, vaikka satunnaiset Don Rosan tarinat ovat tietty eniten uudemmissa lehdissä kiinnostaneet. Muistan, että liki vihasin ylipirtsakoita Mikki Hiiri -tarinoita, ja mikään ei ollut tuskaisempaa kuin jatkokertomukset, joihin ei enää löytynytkään lehtikätköjen uumenista kaikkia osia. Mikä vääryys ja kismitys!

Itselleni tärkein ja muistettavin Aku-tarina oli Carl Barksin piirtämä Vanhan linnan salaisuus (The Old Castle’s Secret), joka on säilynyt kotona vain repaleisena vihkona (teippasin sitä moneen kertaan uudelleen kasaan), josta puuttui vielä muistaakseni takakansi. Tarinan synkkyys (varjoina näkyviä luurankoja! Kiviseiniin muurattuja esi-isiä! Valekuolemia ja syviä vallihautoja!) ja jännitys iskivät täysillä, kun taas Don Rosan fanitukseen en päässyt omana ankkariaikanani kunnolla kiinni. Rakastin kyllä Rosan pikkutarkkaa tyyliä, etenkin Roope-Sedän rahasäiliön kerrostuminen piirtäminen lukemattomien yksityiskohtien kera miellytti suuresti.

– Sanna


Nörttitytöt toivottavat Akkarille hyvää synttäriä!