Hans Zenjugan taide luo raikkaan kuvan Astraterran tähtimerestä. Merellä voi seilata aurinkopurjelaivalla, jos on kyllin rohkea uhmaamaan oikukasta säätä ja tähtimerirosvoja! Kaikki jutussa käytetyt kuvat ovat Astraterran mediapaketista.

Lasten roolipelaaminen tuntuu olevan kovassa nousussa Suomessa. Mike Pohjolan lastenroolipeli Myrskyn Sankarit  julkaistiin Ropeconissa viime vuonna 2013 ja tänä kesänä tamperelaiset 15-vuotiaat ovat ensimmäisinä suomalaisina saaneet käydä rippikoulunsa larpaten. Tämän vuoden Ropeconissa Myrskyn Sankarit sai seuraa lastenroolipelihyllylle Miska Fredmanin koko perheen seikkailuroolipeli Astraterran myötä. Samaisessa Euroopan suurimmassa epäkaupallisessa roolipelifestivaalissa jopa valtamedia huomioi nuorten kävijöiden osallistumisprosentin kasvun.

Tämä ei ole pelkästään kotimaan trendi: suuremmatkin roolipelinvalmistajapuljut ovat huomanneet, etteivät heidän pelaajansa tästä enää nuorene – mutta (stereotyyppisistä odotuksista huolimatta) lisääntyvät kylläkin! Vaikka aloittelija- ja lapsiystävällisemmille peleille tuntuu olevan tilausta, roolipelaajilta itseltään on tähän mennessä tullut yrityksistä kovaakin kritiikkiä. Luke Cranen “for all ages” -mainostettu Mouse Guard -roolipeli niitti suosiota niin aikuisten kuin lastenkin parissa, kun taas pidempään roolipelanneilta reaktio oli tyrmäävämpi: ei me mitään hiiriä ruveta pelaamaan! Dungeons & Dragonsin neljättä editiota taas moitittiin ankarasti digipelinuorison kosiskelusta. Allekirjoittanuttakin pyydettiin joku vuosi sitten pitkän linjan World of Warcraft -addiktin ominaisuudessa testaamaan nelosedikan sääntöjen WoW-astetta ja pitihän se myöntää, että kyllä sillä varmasti ES-jonnen jos toisenkin saisi Azerothista noppien ja figuurien ääreen napattua.

Lapsista, roolipeleistä ja lastenroolipeleistä

Astraterran maailman ja sääntöjen kehityksessä ihka oikeiden lasten kanssa pelatut testipelit ovat olleet tärkeässä osassa.

Ropeconissa järjestetyssä Games for Kids -paneelissa Luke Crane, Miska Fredman ja Mike Pohjola puivat tarkemmin lastenroolipeli-ilmiötä ja totesivat, että kysyntää tuntuu nyt olevan tosissaan. Sekä Fredman että Pohjola intoutuivat lastenroolipelintekijöiksi omien lastensa inspiroimina, Luke Crane taas vitsaili joutuneensa paneeliin erehdyksessä. Cranen Mouse Guard kun oli alun perin tarkoitettu nimenomaan Mouse Guard -sarjakuvan lukijoille – lapsetkin vain sattuivat kuulumaan tuohon ryhmään ja tykkäämään roolipelistä.

Syyksi paneelissa päädyttiin arvelemaan tietynlaista sukupolvenvaihdosta. Kolmikon kokemuksen mukaan 90-luvulla roolipelaaminen koki synkimmät vuotensa. Tuolloin roolipelaajien ensimmäinen aalto kasvoi työikäiseksi, eikä pelaamiselle ilmeisesti jäänyt lapsenteolta ja uran luonnilta enää aikaa. Harrastuspiirit hiljenivät, roolipelikauppoja suljettiin ja fanzinejä lopetettiin. Nyt uudelle vuosituhannelle tultaessa ja etenkin 2010-luvun pyörähdettyä käyntiin on ollut nähtävissä uusi nousu harrastuksen suosiossa. Panelistikolmikko oli yhtä mieltä siitä, että isossa osassa roolipelien uudessa tulemisessa ovat olleet juuri entiset roolipeliharrastajat, jotka nyt ovat jakaneet harrastuksen riemuja lapsilleen.

“This is just getting started – – I have a hunch that this could be the start to the next roleplaying generation!”
– Miska Fredman

Kuten aina indie-pelintekijöiden kanssa, keskustelu kääntyi paneelissa myös markkinoinnin haasteisiin. Paneeli oli yksimielinen lapsiin kohdistuvan markkinoinnin kyseenalaisuudesta, joten ongelman syvimmäksi solmuksi julistettiin aikuiset. Yksi suurimpia ongelmia niin Suomessa kuin maailmallakin on saada pelit kauppoihin. Roolipelin formaatti, “kirja, joka onkin peli” on osoittautunut kirjakaupoille ja marketeille ongelmalliseksi, sillä kauppiaat eivät ymmärrä mille hyllylle sellainen tuote kuuluu ja miten sitä markkinoidaan. Pelihyllyyn lätkäisty kirja ei houkuta, sillä eihän se voi peli olla. Kirjahyllystä taas sukulaislapselle lahjakirjaa hakeva hämmentyy äkkiä, kun kädessä oleva satukirjan näköinen opus väittääkin olevansa jotain ihan muuta.

Pohjola ratkaisi ongelman Myrskyn Sankarit-pelin kohdalla pistämällä kirjat laatikkoon, jolloin kaupat ymmärsivät heti lykätä sen pelihyllylle Monopolin viereen ja mainostaa sitä pelinä. Tempun takia Myrskyn Sankareiden arvonlisävero on roimasti kovempi, kuin kirjoina julkaistavien roolipelien yleensä. Sekä Astraterra että Mouse Guard taas ovat molemmat kovakantisen kirjan muodossa, jolloin pelejä etsivän täytyy osata suunnistaa kirjaosastolle ne löytääkseen. Toinen keskustelua aiheuttanut haaste oli roolipelikirjojen huono tuottavuus: yhdellä kirjalla voi kokonainen peliporukka pelata periaatteessa loputtomiin. Blizzard voi luottaa vuosittaisiin kuukausimaksuihin ja lisäosatuloihinsa WoWinpelaajien määrän pysyessä sopivana, mutta roolipelintekijä myy kirjansa vain kerran ja se on siinä. Miljonääriksi ei tällä bisneksellä päästä, tätä tehdään rakkaudesta tai hulluudesta.

“Challenge kids, they make rash, interesting, surprising decisions!”
– Luke Crane

Markkinointiongelmista huolimatta kukin panelisteista oli kuitenkin tyytyväinen päätökseensä lähteä pelinkehitykseen – ja nimenomaan pelinkehitykseen lasten- tai koko perheen roolipelien alalle. Niin Crane, Pohjola kuin Fredmankin alleviivasivat paneelissa sitä, miten luontevaa roolipelaaminen lapsille on ja miten upeisiin sfääreihin lapsen mielikuvitus voi pelin viedä. Opettajaopiskelijana ja lasten kanssa työtä tekevänä lisäisin tähän hehkutuslistaan vielä roolipelien kasvatukselliset hyödyt: niissä opitaan yhteistyötaitoja, sosiaalisia ryhmässä toimimisen taitoja ja draamallista sekä taiteellista tajua.

“Kids are not to be underestimated.”
– Miska Fredman

Astraterran kartasta näkyy maailman kolme kilpailevaa valtakuntaa: tähtiritarikunnan synnyttänyt Eskalonin kuningaskunta, vauhdilla teollistunut Malorin imperiumi ja peli-intoisen kuningattaren johtama Arkadian kuningatarkunta.

Lapsellista pelinkehitystä

Miska Fredmanin seikkailuroolipeli Astraterra herätti kuhinaa jo etukäteen. Nyt julkaisemisen jälkeen arvostelut ovat olleet positiivisia  ja jopa varsin innostuneita. Vaikka Myrskyn Sankarit oli jo julkaistu täyttämään suomalaista lastenroolipelityhjiötä, lisää selvästi kaivattiin.

Vaikka Astraterran kehittäminen lähti tarpeesta saada nimenomaan lapsille sopiva roolipeli, Fredman kertoo, että melko pian maailma ja tarina alkoivat vaikuttaa syvemmältä. Nyt valmiin kirjan kannessa lukee “seikkailuroolipeli” ja Fredman puhuukin mielellään “koko perheen roolipelistä”. Hänen mukaansa Astraterran tarinassa on pyritty samaan monitasoisuuteen kuin esimerkiksi Pixarin animaatioelokuvissa. Lapsille on maailmassa oma tasonsa, josta vanhetessaan pelaaja voi kasvaa näkemään aikuisillekin mielenkiintoisia syvempiä tarinan tasoja ja vihjeitä. Esimerkkinä tällaisesta piilotasosta Fredman vinkkasi, että Astraterran ja Fredmanin aikaisemman scifi-roolipeli Heimojen maailmoilla on suora yhteys.

Astraterran ikäsuositus on nettisivujen mukaan 7+, mutta kirjan kannessa 5+. Pelitestiemme perusteella 6+ vaikuttaisi realistiselta ikäsuositukselta. Pelin tarina ei ikärajaa nosta, sillä seikkailuja voi helposti muuntaa lapsen kehitystasoa vastaavaksi. Roolipelien kanssa toimii lisäksi sama itsesääntely kuin kirjallisuutta lukiessa: lapsi kuvittaa tarinan tapahtumat mielessään juuri omalle tasolleen sopivaksi, sillä ei yksinkertaisesti osaa kuvitella sen pahempaa, kuin mitä kestää. Auttava nopanlukutaito sekä sääntöjen seuraamiskyky pelaamiseen kylläkin tarvitaan, joten tämä asettaa ikärajaa esikoulun tuntumaan, mutta kirjanpidon voi hoitaa aikuisen avustuksellakin.

Olentopedia raapaisee varmasti vain pintaa siitä örvelökirjosta, joita seikkailija Astraterran maailmassa voi kohdata!

Pelaajamääräksi on kirjan takakannessa suositeltu 2-7 henkeä, mutta kirjasta löytyy säännöt myös yhden pelaajan sooloseikkailuille. Pelitestien kokemuksella 7 pelaajaa vaikuttaa jo melkoisen isolta porukalta etenkin nuorempien lasten kanssa – toki vanhempien lasten tai aikuisten kanssa seitsemänkin voi toimia. Aikaa peliin kuluu kirjan ohjeistuksen mukaan yli puoli tuntia, mutta todellisuudessa peliaika riippuu tietenkin pelaajien määrästä. Kultaisen kutojan temppeli -valmisseikkailua saattoi hahmonluonteineen peluuttaa yhdelle pelaajalle yhdessä tunnissa, mutta suuremmalla porukalla aikaa meni helposti kaksi tuntia.

Fyysisesti Astraterra on 173-sivuinen, upeilla värikuvituksilla varustettu kovakantinen opus. Virallisesti opuksen tekijöiksi on merkitty “pääosin” Miska Fredman, mutta myös Marianne Fredman, R. Fredman, M. Fredman ja E. Fredman, sekä Samuli Ahokas, Mari Ahokas, Ville Takanen ja Jukka Sorsa. Kuvituksista on vastuussa yhtälailla iso poppoo: Olli Juutilainen, Olli Hietala, Simo Latvanen, Jouni Nummela, Hans Zenjuga, Jari Paananen, Oskari Wäänänen, Nenne Valli ja Jonna Piltti. Kirjan kuvitusten tyyli vaihtelee piirrossarjamaisista karikatyyreistä tunnelmoiviin, synkkiinkin maisemakuviin ja kutkuttaa niin lapsen kuin aikuisenkin mielikuvitusta. Aivan kaikkea ei ole kuitenkaan valmiiksi kuviteltu, vaan monen härvelin ja örvelön kohdalla on vain suuntaa antava kuvausteksti.

Astraterra – maailma täynnä mysteerejä

Vaikka peli on lapsille suunnattu, säännöt eivät ole niin yksinkertaiset kuin ensivilkaisulla näyttää – ei kannata tuudittautua siihen, että peli olisi “kuin lasten leikkiä”. Vaikka peli on aloittelijaystävällinen, yksinkertaisempiakin pelimekaniikkoja löytyy. Sääntöihin tutustumiseen kannattaa siis varata aikaa. Omissa testipeleissäni jätin suosiolla kirjassa erikseen merkityt kokeneemmille pelaajille tarkoitetut “konkarisäännöt” kokonaan pois, mutta silti opittavaa oli paljon ja peli tuntui lähtevän liikkeille vähän hitaasti. Mekaniikan haasteiden lisäksi Astraterran maailma voi ensisilmäyksellä tuntua melkoiselta sekametelisopalta, joten kannattaa käyttää aikaa myös maailmakuvausten lukemiseen.

Pelin aloittamisen ensimmäinen kompastuskivi on aina hahmonluonti – se joko innostaa tai lannistaa, ja uuden pelaajan kohdalla tilanne on entistä herkempi. Astraterraan voi ostaa valmiita hahmokortteja, tai valmishahmoja voi tehdä itse, mutta lapset suoriutuvat kyllä hahmonluonnista melko sujuvasti itsekseenkin. Loppujen lopuksi tärkeimmät päätökset ovat varsin perinteisesti hahmon laji ja rooli, sekä muutama valinta varustuksen suhteen. Hahmolomake näyttää ensikertalaiselle melko monimutkaiselta, mutta sen käyttöön tottuu nopeasti. Itse jätin lemmikkisäännöt kokonaan pois ensimmäisissä peleissä, sillä ne tuntuivat niin monimutkaisilta. Myöhemmin niitä kokeillessani totesin ratkaisun olleen hyvä: lasten kanssa kannattaa varautua siihen, että lemmikinvalintaan käytetään melkoisesti aikaa. Kirjan lemmikkilista on melko laaja ja melkeinpä liian täynnä mielenkiintoisia vaihtoehtoja.

Fredmanin mukaan Astraterraan valittiin dicepool-mekaniikka, koska lapsille “mitä parempi olet, sitä enemmän noppia” -periaate on vaikuttanut ymmärrettävimmältä ja tämä vaikutti pätevän myös pelitesteissä. Onnistuneiden ja epäonnistuneiden noppien erottelu on sujunut nuorimmiltakin pelaajilta ongelmitta, sillä “neljä tai enemmän” on helppo nähdä ilman laskutaitoakin. Erityisen mainio yksityiskohta on sääntö, jonka mukaan hyvästä roolipelaamisesta saa haasteeseen lisänopan – tämä karsii turhaa pelleilyä ja saa pelaajat miettimään, mitä juuri heidän hahmonsa tilanteessa tekisi. Joillakin lapsilla peli meinasi mennä “itsenä seikkailuksi” eli hahmo unohdettiin ja pelin tilanteita alettiin ratkoa omana itsenään, mutta tämä lisänoppasääntö sai aina palaamaan roolipelaamiseen.

Astraterran taide vaihtelee kirkkaista lastenpiirretty -karikatyyreistä maalauksellisiin maisemiin ja luonnosmaisiin lyijykynäpiirroksiin. Tässä kuvassa on Oskari Wäänäsen käsitys höyrykourasta.

Pelaajalle Astraterran mekaniikka tuntuu olevan melko yksinkertainen ja helposti ymmärrettävä, mutta pelinjohtajalla taas täytyy olla kaikki langat käsissä. Haasteiden, selkkausten ja toimintakohtausten mekaniikkaerot vaativat alkuun tarkkuutta, jos systeemi on pelinjohtajallekin uusi. Enemmän dicepool-mekaniikan pelejä pelanneelle tottuminen lienee helpompaa. Tämän lisäksi tietenkin pelin maailmaan on tutustuttava. Kuten jo todettua, Astraterra on sen verran omaperäinen paikka, että pelkällä perinteisellä “Tolkien-fiilistelyllä” ei enää pärjää. Lisäksi pelaajia pitää muistutella ja ohjata: etenkin aloittelevien ja hyvin nuorten pelaajien kanssa pitää melkein osata ulkoa kunkin hahmon koko lomake tai vain raa’asti pienentää haasteiden vaikeustasoa. Alkukankeuden taituttua ainakin kouluikäiset lapset oppivat kyllä pian optimoimaan taitoheittonsa, taktikoimaan ja hyödyntämään yhteistyötä. Sääntökirjasta löytyvät kaksi valmisseikkailua ovat kuitenkin hyvä apuväline pelin opetteluun ja maailman tunnusteluun niin pelinjohtajalle kuin pelaajillekin ja kolmas valmisseikkailu löytyy Astraterran nettisivuilta.

Astraterran maailma on monipuolinen ja kiehtovasti kuvattu, mutta ehkä lastenroolipeliltä toivoisi suurempaa maailmanluontioikeutta peliporukalle. Kukaanhan ei sitä toki nytkään kiellä, mutta säännöt tai pelikirja eivät siihen erityisesti kannustakaan. Astraterrassa on alueita, joiden yksityiskohtia kannustetaan täydentämään, mutta enimmäksen olo on pelinjohtajanakin sellainen, että seikkailee selvästi valmiissa maailmassa, josta ei kuitenkaan ole saanut kyllin tarkkaa karttaa. Aiheesta syntyi jo Ropeconin julkaisutilaisuudessa puhetta, kun moni toivoi lisämateriaalia muunmuassa tähtimerirosvoista ja aurinkopurjelaivoista.

Myyntiä ajatellenhan tämä ei suinkaan ole huono asia, sillä lisäosia tullaan varmasti odottamaan innolla. SHOCKin ja Dungeon Worldsin kaltaisten vapaamman maailmanluonnin systeemejä pelanneena en ole henkilökohtaisesti tottunut valmiisiin maailmoihin. Todennäköisesti tulkintaani vaikutti myös Fredmanin innokas maailman esittely pelin julkistamistilaisuudessa – kuulosti siltä, että maailma oli aivan mahtavan monisyinen ja harmitti, etteivät kaikki yksityiskohdat mahtuneet kirjaan.

“Ehkä se selittää jotain, että Heimoilla ja Astraterralla on yhteys keskenään. – – Niillä on semmonen suunnilleen ehkä 2000 vuotta väliä keskenään.”
– Miska Fredman

Nopat ropisemaan!

Astraterran julkaisutilaisuudessa peli sai omissa silmissäni sen parhaan mahdollisen mainoksen: Kesken Fredmanin esityksen viereeni ilmaantui istumaan ala-asteikäinen poika, jolle ammattikasvattajan vaistoni pakottamana ojensin äkkiä kiertämässä olleen mallikappaleen Astraterra-pelikirjasta viihdykkeeksi. Hetken kirjaa selattuaan tuo ventovieras poika nykäisi minua hihasta ja osoitti kohtaa pelioppaan playthrough-tarinassa. Katseet kohtasivat ja hihitimme jutulle. Hetken päästä hihaani nykäistiin taas, tällä kertaa aiheena oli jokin kuva, ja seuraavaksi jokin maailmakuvauksen kohta. Pojan silmissä loisti puhdas ilo. Siinä vaiheessa tiesin, että Astraterrassa on sitä jotain.

Tuota nimettömäksi jäänyttä roolipelaamisen tulevaisuuden toivoa hymyssä suin muistellen lähdin varmoin mielin koettamaan Astraterran taikaa suoraan “kentälle”. Alla on lyhyet kuvaukset näistä seikkailuista ja arviota Astraterran sopivuudesta kullekin testissä olleelle ikäryhmälle – myös aikuisille, joskin heidän kohdallaan otanta oli pienempi.

Simo Latvasen hahmoluokkakuvitukset inspiroivat vanhempaakin seikkailijaa steampunk-estetiikallaan.

Esikouluikäinen

Koska pelin maailma ja systeemi oli vielä itseltäni kokeilematta, päätin pyörittää testipeliksi Kultaisen kutojan temppeli -valmisseikkailun, joka löytyy Astraterra-peruskirjasta. Pelaajaksi nappasin töissäni päiväkodissa kaksi vähän turhan vilkkaita leikkejä leikkinyttä lasta sillä ajatuksella, että roolipeliä pelatessaan muksut eivät ainakaan pääsisi enää hyppimään kirjaimellisesti seinille. Kumpaakaan ei kauaa tarvinnut houkutella, kun mainitsin, että pelissä pääsee seikkailemaan tähtiritarina kaukoporttien läpi kaikenlaisia ihme paikkoja tutkimaan.

Ikävä kyllä, toinen pelaajista joutui lähtemään kotiin jo pelin alussa, mutta jäljelle jäänyt eskari-ikäinen halusi kuitenkin pelata seikkailun läpi itsekseen. Hän lähti heti hyvin mukaan peliin, jaksoi kuunnella tarkkaavaisesti pelinjohtajan pitkätkin kuvailut ja ymmärsi hämmästyttävän äkkiä, miten roolipelissä pelaajan ja pelinjohtajan kerrontavuorot toimivat. Myös hahmonluonti sujui tältä lapselta mallikkaan ripeästi.

Kaikista pelitesteistä juuri tämä ensimmäinen eskarilaisen kanssa pelattu oli pelinjohtajan näkökulmasta nautittavin, sillä vain yhden pelaajan kanssa häärätessä pystyi todella eläytymään seikkailuun ja maailmaan, kuuntelemaan lapsen pohdintaa ja jännittämään kiperiä tilanteita. Tässä pääsi kiinni siihen koko perheen roolipelien tärkeimpään antiin – aikuisen ja lapsen kiireettömään yhdessäoloon.

Astraterran maailma on visuaalisesti kiehtova ja Muinaisten mysteerit kutkuttavat myös pelinjohtajaa. Myös lapsi oli silminnähden riemuissaan pelistä ja äidin tullessa hakemaan, hukutti äitiparan selityksiin jalohopeisista miekoista, taikajuomista ja robottihämähäkeistä. Testin kruunasi, kun paitsi lapsen äiti, myös peliä sivusilmällä seurannut hoitajakolleegani otti pelin tiedot ylös ja kyseli, mistä näitä roolipelejä mahtaisi Oulusta saada.

5-vuotias

Löytöretkeilijöiden motivaationa on silkan seikkailunhalun lisäksi muunmuassa arvokkaiden teknoaarteiden löytäminen.

Ukkosmyräkän yllättäessä eräänä toisena päivänä iltavuorossa nappasin porukan vanhimmat kaksi lasta kokeilemaan Astraterraa, kun vaippaikäiset tuntuivat viihtyvän keskenään rakennuspalikoita syöden. Taas toinen lapsista tultiin hakemaan kotiin kesken hahmonluonnin, mutta jatkoimme kuvitellen hänenkin hahmonsa olevan mukana. Annoin pelaamaan jääneelle lapselle apunoppia kaverin avusta aina sopivissa tilanteissa ja välillä lapsi kuvaili, mitä kaverin hahmo tilanteissa teki. Tälle lapselle tuntui olevan tärkeää, ettei hänen hahmonsa ollut yksin seikkailussa.

Vedin tälläkin kertaa Kultaisen kutojan temppelin, joten pystyin keskittymään entistä tarkemmin myös pelaajan pelikokemuksen seuraamiseen – ja näin nuoremman kanssa se olikin tarpeen. Johtuen todennäköisesti pelaajan iästä, pelielementtien ymmärtämisessä oli huomattavasti enemmän vaikeuksia. Sen sijaan mielikuvitusta tuntui riittävän enemmän – ehkä liiaksikin asti. Pelaaja lisäili tarinassa sujuvasti tunnelin katkaisevaan pohjattomaan kuiluun “limaa” ja välillä minusta tuntui, että puhuimme keskenämme aivan eri tarinoista ja maailmoista. Tämän ikäisen lapsen kanssa tarinaa kertoessa säännöt ovat vain tiellä ja yhteiseen maailmaan pääsemiseksi vaadittaisiin keskivertoa 5-vuotiasta kehittyneempi sanavarasto ja kuvailutaito. Näin jälkikäteen ajateltuna näin nuoren lapsen kanssa kannattaisi ehkä ennemmin harrastaa sadutusta tai vapaamuotoista tarinankerrontaa yhdessä.

Hauska tarina kuitenkin saatiin aikaiseksi tälläkin kertaa ja nyt sai seuraavan lapsen äiti kuulla hurjia tarinoita robottihämähäkeistä. Lapsi tuntui viihtyvän ja jälkikäteen intoili pelistä aika lailla. Olin itse asiassa hieman ihmeissäni, että lapsi niinkin innostui pelistä, kun säännöt olivat tuntuneet hänelle niin vaikeilta. Täytyy kuitenkin muistaa, että iso osa näiden tilanteiden mielekkyydestä tulee myös siitä, että on lapselle harvinaista herkkua saada puuhastella joitain vain kahdestaan aikuisen kanssa ja nimenomaan tästä intoilussa saattoi myös olla kyse.

Astraterran kartalla keskellä näkyvä Myrsky on alue, jolla seilaavilta saarilta saattaa löytyä mitä omituisimpia otuksia – jos siis jotenkin sinne onnistuu ehjänä pääsemään!

Kuusipäinen lapsikatras, 9-14v. (2 peliä)

Sukukokouksen virallisen ohjelman jälkeen houkuttelin sukuni nuorimmat pelin pariin, jotta vanhemmat saivat saunoa rauhassa. Iältään tämän poppoon mukulat olivat täydellisesti Astraterran kohderyhmään osuvia ja pelin maailma tuntuikin heti kiinnostavan.

Porukan koosta johtuen jouduin pitäytymään tiukoissa viittaus- ja vuorojärjestelmissä etenkin tiukimmissa tilanteissa. Vedin tällekin poppoolle ensimmäiseksi peliksi Kultaisen kutojan temppelin ja seuraavana päivänä yleisön pyynnöstä käytin pelikirjasta löytyvää satunnainen seikkailu -generaattoritaulukkoa kokatakseni ihka uniikin seikkailun. Taulukko antoi hyviä ideoita, mutta kirjan maailmakuvauksilta olisin kaivannut enemmän tarkkuutta. Halusin ottaa peliin mukaan maloreita, joista testipeliryhmä oli jo aiemmin ollut kiinnostuneita, mutta taustatarinan puuttuessa heistä tuli lopulta melko mustavalkoisia pahiksia. Lisämateriaali olisi siis tosiaan tarpeen!

Suurin ongelma molemmissa peleissä oli silkka pelaajien lukumäärä. Astraterran suosituspelaajamäärän maksimihan on jopa seitsemän pelaajaa, mutta jo kuudella meteli oli melkoinen. Peliä haittasivat myös pelitilan yleinen häly ja sivullisten keskeytykset. Olin tietenkin otettu sukulaisten kiinnostuksesta peliä kohtaan, mutta oli tylsää selittää sen seitsemännelle sedälle, tädille ja pikkuserkulle, että peliä ei nyt vain sovi tulla keskeyttämään. Aikuisten puolelta peli sai osakseen muutenkin paljon hämmästelyä – ei voitu oikein uskoa, että heidän lapsensa saattoivat tuntitolkulla jaksaa keskittyä moiseen puuhaan.

Kultaisen kutojan temppeli oli ajallisesti toiminut aiemmin todella hyvin noin tunnissa, mutta tällä porukalla peliin menikin kaksi tuntia. Oikeastaan peliajan pituus ei tuntunut olevan kenellekään lapselle liian pitkä, vaan suurempi ongelma oli oman vuoron odottelu. Ihanan idearikkaita ja puheliaita lapsia oli pöydässä useampia, joten puheenvuorojen jakelussa piti olla kaikki opettajainkoulutuksen antamat ryhmänhallintataidot käytössä, jotta sai hiljaisimmiltakin kysyttyä mielipiteitä.

Molempien pelien jälkeen palaute oli kuitenkin intohimoisen innokasta ja positiivista, joskin lisää vaikeutta pyydettiin. Suuri pelaajamäärä tekee myös monista haasteista mekaanisesti katsoen liian helppoja, joten vaikeustasoa olisi voinut huoletta hieman nostaa. Seuraavana vuonna sukukokouksessa siis pelattaneen Astraterraa täysillä konkarisäännöillä ja tiukemmissa luolastoissa!

Kootut vihjeet pelin vetämiseen ensi kertaa pelaavan lapsen kanssa:

• Jätä suurin osa säännöistä myöhemmälle ja keskitty ensimmäisellä kerralla tarinafiilistelyyn
• Varaa reilusti aikaa hahmonluontiin, erityisesti lemmikkien valitsemiseen
• Pidä seikkailut lyhyinä ja yksinkertaisina
• Jätä tilaa lasten luovuudelle
• Muistuta, että kaikilla hahmoluokilla tulee olemaan yhtä tärkeät tehtävät löytöretkellä – ja pidä sitten huoli siitä, että tämä toteutuu!
• Ole kaikkien hahmojen fani ja luo sopivia tilanteita, joissa eri hahmojen sankaruus pääsee esille
• Mitä nuorempia lapsia on mukana, sitä pienempi peliporukka
• Isolla porukalla heittojen tulokset voi huutamisen sijaan näyttää sormilla
• Tee hyvät muistiinpanot – moni lapsi ei malta odottaa sääntökirjan selailua kesken tiukan tilanteen
• Älä ala muokkaamaan sääntöjä lennosta – kohta saat muokata niitä joka kohdassa
• Varaudu muistuttamaan osallistujia perus kohteliaisuussäännöistä: puhutaan vuorotellen, kuunnellaan muiden puhuessa, odotetaan omaa vuoroa jne.
• Ole aina reilu ja johdonmukainen

Sankarille voi valita roduksi tavanomaisten ihmisten lisäksi vaikkapa kuvassa näkyvän keijumaisen solaarin. Furry-mielisetkin löytävät varmasti mieleisensä hahmot ihmisen ja eläimen sekoituksista kimeroiden joukosta.

Kaksi aikuista ropenörttiä kapakassa

Kaikkien näiden lapsipelitestaajien jälkeen syyhytti nähdä, minkälaista viihdettä aikuiset Astraterrasta saisivat ihan vain keskenään. Lisätäksemme tilanteen “aikuisuutta” pelasimme Oulun yliopiston roolipelikerho CRYO:n baari-illassa kolisevista kolpakoista nautiskellen. Onneksemme paikka oli keskiviikkoiltana melko hiljainen ja ulkoisia häiriöitä (tai häiriköitä) ei ollut. Muut cryolaisetkin poistuivat sopivasti kotia kohti hoippuen kun aloitimme.

Hahmonluonti ja pelisysteemin selitys kävi konkariropeltajille sujuvasti, dicepool-mekaniikka kun oli kaikille tuttu. Molemmat pelaajat päättivät heti alkuun pyrkiä mahdollisimman hihitysalttiisiin valintoihin hahmoissaan ja keräsivät niin varusteista kuin valmiista nimiehdotuksistakin mahdollisimman kaksimieliset vaihtoehdot. Etenkin muutaman tuopin jälkeen osa Astraterran sanastosta aiheutti melkoista kikatusta. Onhan se ymmärrettävää, että teknoaarteista löytyvä Kannettava reikä tai Kutkutussäde saattavat varttuneempien pelaajien pienissä pimeissä mielissä aiheuttaa hieman erilaista viihdettä kuin muun kohdeyleisön.

Kaiken kaikkiaan Kultaisen kutojan temppeli -valmisseikkailu toimi taas hyvänä introna Astraterran pelimaailmaan, mutta aikuisyleisö olisi kaivannut parkouria kiperämpiä pulmia, syvempää juonta ja vähemmän suoria raiteita. Pelimekaniikka sai osakseen tiukkaa arviointia ja totesimme, että välienselvittelyissä ensimmäisen tason hahmojen sisu ei meinaa riittää mihinkään. Kultaisen kutojan temppelissä on muutama haaste, joissa ensimmäisen tason hahmolla on henki hyvinkin löysällä.

Pelin jälkeen tuumin, että nimenomaan aikuisten makuun Astraterran kirjasta löytyvät maailmakuvaukset ovat liian keveitä ja vaatisivat vähän lisää harmaan sävyjä ja juonikoukkuja. Peli ehkä kuitenkin vaatisi syvällisempään analyysiin ainakin minikampanjan pelaamisen aikuisporukalla. Nyt peli oli muutamia pelaajien kaksimielisyyksillä ja Indiana Jones ja Mission Impossible -kliseillä maustamia kohtauksia lukuunottamatta melko lautapelimäistä estehyppelyä, mutta useamman seikkailun ketju saattaisi herätellä enemmän pelistä niitä aikuisille tarkoitettuja tasoja ja teemoja. Ainakin toinen pelaajista oli myös tutustunut Heimojen maailmaan, mutta näin lyhyellä kokeilulla yhteyttä sinne suuntaan ei saanut irti.