Nörttitytöt vastaavat bloggaushaasteeseen, jonka Sami Koponen on esittänyt: “Lukisin mielelläni blogeistanne, millainen on näkemyksenne kotimaisen roolipeliskenen tilasta vuonna 2014 ja mihin suuntaan toivoisitte ropekulttuurimme kehittyvän.” Sami itse kirjoitti aiheesta Efemeros-blogissaan.

Ilahduimme haasteesta ja panimme pystyyn yhteiskirjoituksen, joskin ropeskene herätti aiheena myös paljon keskustelua. Jonkin verran esiintyi kursailua: “En ole missään skenessä”, “Minä vain pelailen” ja “En minä mistään skenestä mitään tiedä.”

Osittain blogipostaus skenestä sai nuivan vastaanoton, koska eihän kaikkea millään voisi kertoa yhdessä blogitekstissä, tai ainakin se pakottaisi kaiken roolipelaamisen yhteen muottiin.

Kuka sitten on skenessä? Ropeconin järjestäjät, pelisuunnittelijat, Suomi Larp -Facebook-ryhmän eniten äänessä olevat jäsenet? Vai onko skenessä se, joka uskoo olevansa skenessä ja tuntevansa kaikki muutkin, jotka ovat.

Me uskomme, että roolipeliskene tarkoittaa kaikkia roolipelaamista harrastavia. Niitä, jotka uskovat pelityylinsä olevan kaikkia muita parempi, ja myös niitä, jotka eivät ole roolipelifoorumeista kuulleetkaan, saati sitten keskustelleet niillä.

Roolipeliskene olet sinä. Kuva: Carsten Tolkmit cc

Seuraavissa teksteissä käsitellään ropeskeneä eri näkökulmista: useasta kaupungista käsin, larppaamisen ja pöytäpelaamisen näkökulmasta, eri coneista ja roolipelikerhoista kertoen. Mainittavia piirteitä ovat esimerkiksi säännöiltään riisutut ja vapaan tuntuiset roolipelit, panostaminen larppien toteutuksessa sekä puitteiden että hahmojen välisten suhteiden osalta ja pelikertojen välillä tapahtuva kahden tai useamman henkilön välinen kohtausten pelaaminen netissä.

Viimeisessä tekstissä mainitaan myös Nörttitytöt-blogi harrastuksen näkyvyyden kasvattajana. Nyt kun Suomessa ei ole enää korkeaprofiilista painettua roolipelijulkaisua, Nörttitytöt-blogi pyrkiikin osaltaan paikkaamaan tilannetta julkaisemalla monipuolisia tekstejä roolipelaamisen koko kirjolta.

Reetta

Asun Oulussa ja olen pelannut roolipelejä vuodesta 2005 alkaen. Olen perinteinen kynä-paperi-pelaaja.

Aluksi minulla oli vain yksi tiivis peliporukka, jonka jäsenistö pysyi samana vuodesta toiseen, peli vain vaihtui välillä. Nyt kuulun periaatteessa kahteen porukkaan, joista toisessa on yhteensä varmaan kahdeksan henkeä, ja pelaajat vaihtuvat suunnilleen joka kerta. Itsekin olen tässä porukassa enemmänkin varajäsen, sillä ryhmän peliaikataulut ovat omalta kannaltani hankalat. Toinen ryhmä on viisihenkinen, mutta se ei ole kokoontunut vuoteen, aikatauluongelmien takia jälleen.

Jossain vaiheessa keväällä pitäisi liittyä ehkä kolmanteen porukkaan, jonka peliaikataulut ovat toivottavasti itselleni helpommat. Uusi porukka koostuu pääasiassa Oulun Höyryliigan eli Oulussa toimivan Warmachine & Hordes -figupeliporukan jäsenistä. Höyryliigan rope-porukkaan liittyminen on erityisen jännittävää siksi, että se koostuu lähes kokonaan ihmisistä, joiden kanssa en ole aikaisemmin pelannut. Lukuun ottamatta ihan ensimmäisiä roolipelikokemuksia olen aina pelannut porukassa, jossa vähintään puolet jäsenistä ovat joko kavereitani jotain muuta kautta tai  joiden kanssa olen pelannut jotain aikaisemminkin.

Tässä pääosassa pelikaverin noppa, jolla tuli aina vaan ykkösiä. Paitsi jossain täysin yhdentekevissä heitoissa. Kuva: Reetta

Jotenkin minulla on sellainen käsitys, että oululaiset ovat hieman epäsosiaalisia pelaajia. Kaikilla on omat porukkansa, ja jos joku pelaa useammassa porukassa, niiden jäsenet ovat suunnilleen samoja kuitenkin, eikä toisista peliporukoista juurikaan tiedetä. Tai ehkä se olen vain minä. En esimerkiksi ole koskaan päässyt ajan kanssa käymään pelitapahtuma Maraconissa, jossa pääsisi luontevasti tutustumaan roolipelaajiin myös omien porukoiden ulkopuolelta.

Roolipelaaminen tuntuu myös olevan kovin miesvaltaista. Ihan viime vuosiin saakka olen ollut aina peliporukkani ainoa nainen, nyt meitä on huimat kaksi, tosin olemme harvoin pelaamassa yhtä aikaa. En ole kokenut tämän aiheuttavan koskaan mitään ongelmaa, osittain varmaan juurikin siksi, että pelikaverit ovat olleet jo valmiiksi tuttuja muualta. Ylipäätään mielestäni pelaajan oma sukupuoli on pelitilanteessa yhdentekevä. Enemmän merkitystä on pelihahmon sukupuoli-identiteetillä, sillä, miten sitä pelaa ja millaisia mahdollisuuksia pelimaailma antaa. Peliporukoissani onkin tehty jos jonkinmoista kokeilua sukupuolella ja seksuaali-identiteetillä.

Nuppu Soanjärvi, CRYO ry:n Maracon-vastaava

Oulussa tuntuu tällä hetkellä olevan roolipelaajan kissanpäivät, etenkin jos on sekakäyttäjä larppien ja pöytäropejen suhteen. Itse lisään sekakäyttööni vielä verkkoroolipeleistä World of Warcraftin, josta tosin taidan pitää vähän lomaa nyt kun kiihkein raidikausi killassani Yövieraissa on ohi ja hämmentävän naisvaltainen raidiryhmämme LepKop on hajaantunut odottamaan uutta lisäosaa.

Omaan näköpiiriini kuuluvien oululaisten pöytäroolipeliporukoiden piireissä vanha suosikki Cyberpunk 2020 on voimissaan, mutta lisänä kuulutaan pelaavan paljon ainakin Only Waria, johon vastikään itsekin tutustuin. Sääntökeveät, pelinjohtajattomat Fiasco ja SHOCK! ovat myös pitkään keränneet suosiota. Oulun yliopiston roolipelikerho CRYO ry:n peli-illoissa pelataan lähinnä one-shotteja tai helposti mukaan hypättäviä löyhiä kampanjantapaisia, sekä tietenkin taktisempia lautapelejä. Itselleni uutena aluevaltauksena olen tänä keväänä käynyt katsastamassa Kuudes Rinki ry:n Roolipelikerho Luolaa tuttuni vetämän One Ring -kampanjan tiimoilta ja todennut, että totta tosiaan, elämää on myös CRYOn ulkopuolella. Virkistävää pelata uusien naamojen kanssa!

Fiasco-peli. Bully Pulpit Games

CRYO ry:n roolipelitapahtumissa Maraconeissa saa pelata koko viikonlopun yöt läpeensä – vaikka sitten 30 h putkeen, mikä taitaakin olla oma virallisesti mitattu ennätykseni putkeen pelaamista/pelinjohtamista. Maraconeja järjestetään neljä kertaa vuodessa, seuraava Maracon onkin jo 23.–25.5 ja ohjelmaa on juuri alettu suunnitella. Aikanaan juuri Maraconin kautta päädyin itsekin CRYO:n toimintaan mukaan. Conit toimivat hyvänä pelaajapakan sekoittajana, kun tutustuu uusiin tyyppeihin ja peleihin. Siellä olen nähnyt myös kiitettävästi oman järjestön ulkopuolista porukkaa.

Olen Oulussa ilokseni huomannut, että täällä myös nörtillä tytöllä on kissanpäivät. Siinä, missä esimerkiksi WoWia pelatessa killan ulkopuolisten kanssa on tullut vastaan ikävän keskiaikaisia asenteita, on vapauttavaa, kun saa olla vain nörtti nörttien keskellä. Kuten pöytäroolipeliskene yleensä, CRYOkin on edelleen miesvaltainen harrastusryhmä, mutta se ei kyllä asenteissa näy ja toimintaa järjestämässä onkin useita aktiivisia nörttejä tyttöjä, allekirjoittanut mukaanlukien. Täällä Oulussa pojat on selvästi jo aikaa sitten siedätyshoidettu nörttityttöihin tottuneiksi!

Pelimekaanisesti Oulussa tuntuu olevan vahva kulttuuri sääntöjärjestelmien riipimiseen irti alkuperäisestä tarinastaan ja muokkaamiseen omien tarpeiden mukaiseksi. Olen pelannut Vanhan Tasavallan jediritaria Wampiren säännöillä ja Pyöreän pöydän ritarit on taipunut niin jediritariseikkailuksi, Assassin’s Creed -salamurhatehtäväksi kuin Star Trek the Original Series -tutkimusmatkailuksi. Itse pelaan kolmen pelaajan porukassa SHOCK!:in säännöillä ihmissuhdepainotteista peliä Star Warsin maailmassa. Samalla porukalla on aiemminkin pelattu paljon samalla sääntöjärjestelmällä, SHOCK! nimittäin taipuu genreen kuin genreen. Toki ihka originelliäkin pelinkehitystä on ajoittain näkyvillä, mistä syystä Maraconeihinkin erikseen järjestetään silloin tällöin demotusmahdollisuuksia.

Larppisaralla Oulun ikioma OIEI ry järjestää laajan valikoiman pelejä joka vuosi. Itsellä on larppaamisessa ollut hieman taukoa, mutta nyt on tulossa pelintäyteinen kevät ja kesä, kun matkaan ensin Rovaniemelle 12.–13.4 Cyberia Experience 2020 -kasarikyberpunkpeliin, sitten siirryn järjestämään Suomen Punaisen Ristin Konfliktin Keskellä -pakolaisroolipeliä ihan täällä Oulussa, johonkin aikaan kesällä pitäisi vielä jatkaa Pyökin Yön Kansa -saagaa ja syksylle olen luvannut erityisesti cryolaisille tehdä oman kyberpunkpelin. Kiirettä siis pitää ja jossain välissä voisi finetoida sen kandintutkimuksenkin, mistäs muusta kuin pedagogisista roolipeleistä opetusmetodina. Ehtisiköhän sitten vielä verkkopelitapahtuma Vectoramaan?

Kuva: Ran Yaniv Hartstein cc

Minna Heimola

Asun Helsingissä ja olen pelannut vuodesta 1997 alkaen. Pelaan sekä pöytäroolipelejä että myös larppaan, mutta jatkossa puhun lähinnä pöytäroolipeleistä.

Aloitin harrastukseni opiskeluaikana Helsingin yliopiston roolipeliyhdistys Alter Egossa. Yhdistyksen roolipelitoiminnan keskeinen piirre oli kampanjalista, jolla pelinjohtajat saattoivat ilmoittaa alkavista pelikampanjoista. Vaikka järjestön parissa pyörivät ihmiset muodostivat myös kaveripiirin, peleihin päädyttiin ensisijaisesti kiinnostavan aiheen/pelimaailman/sääntöjärjestelmän vuoksi eikä siksi, että kuului tiettyyn vakipeliporukkaan. Toiminnassa oli mukana melko tasaisesti sekä miehiä että naisia, ja minulle on ollut harrastukseni alusta asti selvää, että tietysti naisetkin pelaavat – vasta myöhemmin olen tajunnut, ettei asia ole aina näin. (Tällä hetkellä muuten vedän kampanjaa, jonka pelaajista vain yksi on mies ja kaikki muut naisia.)

Omaa sydäntäni erityisen lähellä ovat aina olleet pelit, joissa pelataan nykypäivää tai historiaa jollakin yliluonnollisella tai muulla twistillä, kuten World of Darkness -pelit, Call of Cthulhu, Buffyn maailmaan sijoittuva roolipeli ja viime aikoina pelattu, itse kehitelty vuoteen 1900 sijoittuva steampunk-agenttiseikkailu. Olen usein päätynyt pelinjohtamaan, ilmeisesti lähinnä koska se on minusta yleensä aika rentoa enkä suhtaudu siihen erityisellä obsessiivisella perfektionismilla, vaan tärkeintä on hyvä meininki. Hahmojen väliset suhteet ja välillä myös poskettoman huono huumori ovat olennaisia osia.

Myrskyn sankarit. Mike Pohjolan roolipeli.

Välillä olen kyllä pyrkinyt kehittymään pelinjohtajana ja ylipäätään tutustumaan uusiin peleihin ja ilmiöihin. Kaksi trendiä tulee erityisesti mieleen, lasten/nuorten roolipelit sekä joukkorahoitus. Mike Pohjolan Myrskyn sankarit on esimerkki molemmista, ja olen esimerkiksi ollut vetämässä Myrskyn sankarien tutustumisskenaarioita roolipeleistä kiinnostuneille tytöille ja nuorille naisille nuorisoasiankeskuksen Pelitalolla järjestetyssä Tyttöjen pelipäivässä. Ilmeisesti tämän vuoden aikana on ilmestymässä myös toinen suomalainen nimenomaan lapsille suunnattu roolipeli, Astraterra. Kun omat lapseni vielä hieman kasvavat, haluaisin päästä roolipelaamaan myös heidän kanssaan.

Suomen roolipeliskenessä joukkorahoitetut pelit ovat vielä melko harvinaisia, mutta kansainvälisesti Kickstarter tuntuu olevan täynnä kiinnostavia potentiaalisia peliprojekteja, joihin rahojaan voisi syytää. Mielenkiintoiselta on vaikuttanut esimerkiksi Shadows of Esteren, joka on keskiaikatyyppiseen fantasiamaailmaan sijoittuva kauhupeli. Parhaillaan joukkorahoituksella kerätään rahaa pelin uusimman lisäosan tekoon. Luvassa olisi Ruusun nimi -henkistä mysteerin ratkontaa luostariympäristössä, joten en voinut olla tukematta projektia.

Aino Harvola

Olen pelannut roolipelejä nyt parin–kolmen vuoden ajan kotikaupungissani Helsingissä. En silti koe erityisesti kuuluvani mihinkään “skeneen”, vaan pelailevani kasuaalisti omissa porukoissani riippumatta siitä, mitä muut ropeharrastajat tekevät, vaikka esim. jokakesäinen Ropecon onkin aika vakio. Tällä hetkellä pelaan kolmessa kampanjassa, joista keskeiset ovat Buffy-maailmaan sijoittuva yliluonnollinen bändipeli ja vajaan vuoden ikäinen Pathfinder-kampanjamme. Pelejä olisi toki tarjolla paljon enemmän kuin pystyn ottamaan aikataulujeni puitteissa, sillä jotkut pelinjohtajat ovat todella aktiivisia kokeilemaan uusia pelejä ja systeemejä. Tällä hetkellä en kuitenkaan uskalla ottaa enää kuin korkeintaan one-shoteja ja minikampanjoita elämääni.

Olen sikäli erikoisuus ropettajien keskuudessa, että aloitin roolipelaamiseni vasta reippaasti yli kaksikymppisenä. Ympyröihin pääseminen oli yllättävän hankalaa, sillä kaikilla tutuilla tuntui olevan jo omat, aikaa sitten perustetut peliporukkansa. Jotkut peliyhteisöt olivat lisäksi niin sulkeutuneita, mahdollisesti huonojen kokemusten vuoksi, etteivät ottaneet uusia pelaajia lainkaan. Onneksi lopuksi pääsin mukaan tuttuni kampanjaan, ja tätä kautta luikertelin sitten muidenkin puolituttujen pelinjohtajien peleihin. Ironista asiassa on se, että nyt ropepiirien sisällä kuulen, että uusia naamoja haluttaisiin oikeasti mielellään mukaan, mutta jostain syystä ko. informaatio ei kulje potentiaalisille pelaajille asti… Ainut aloitusmahdollisuus tuntuvatkin olevan roolipeliyhdistykset.

Nyt kun roolipelaan, on se ehdottomasti yksi rakkaimmista harrastuksistani. Tykkään erityisesti ropettamisen tarjoamasta mahdollisuudesta “irrotella” hahmollani. Olen pelannutkin aika ennakkoluulottomasti kaikkea, mitä minulle on satuttu tarjoamaan: eri aikakausien ja kulttuurien miehiä ja naisia, ihmisiä ja fantastisia rotuja, maagisia elämiä jne., ja se on kaikki ollut ihan superhauskaa. Koska olen IRL niin sulkeutunut, koen tärkeäksi omien rajojeni haastamisen ja sellaisten hahmojen pelailun, joihin minulla ei ole muuten mitään kosketuspintaa. Esimerkiksi seksuaalisesti aggressiivisten vamppien pelaaminen on juuri tästä syystä todella vapauttavaa ja hupaisaa. Paljon nautintoa liittyy myös taustatutkimukseen ja hahmon rakenteluun.

Kuva: Nomadic Lass cc

Erityistä peleissämme on varmasti varsinaisten pelikertojen lisäksi niiden välinen aktiivinen privapelaaminen. Perinteistä viereisen huoneen pelaamista säädetään usein Facebook-chatissa tai Google Docsissa (joka on vielä parempi, koska jättää hyvät muistiinpanot) pelinjohdon ja sellaisten pelaajien kanssa, joita asia koskee. Olen pelannut mm. herkän ja romanttisen kosinnan hautausmaalla eräässä Cthulhu-roolipelissä nimenomaan chatin kautta. Näin hommaan sai ihan erilaisia tasoja, kuin jos tilanne olisi pitänyt pelata pelikerran aikana jossain sivuhuoneessa, erityisesti kun minun on vaikeampi pelata tuon tyylisiä kohtauksia kasvotusten. Ihmissuhteissa ja intiimitilanteissa tykkään panostaa tilanteisiin nimenomaan sanallisesti, enkä vain heittää noppaa, jos mitään noppahaastetta ylipäänsä on edes olemassa (korkeakarismaisilla hahmoilla ei todellakaan). Muutenkin yksityiskohtien siirtäminen pelikertojen välille on todettu toimivaksi, sillä varsinaiset pelikertamme ovat joskus lähinnä offgametusta ja läpänheittoa. Sattuneesta syystä monet kanssaropettajani ovat nykyisin myös läheisiä henkilökohtaisia ystäviäni, joten ei ole mitenkään tavatonta saada hahmolleni ingame-postikortteja tai “hei sun hahmo varmaan tykkäis tästä” -tyylisiä viestejä somessa.

Järjestelmien suhteen suosin yksinkertaisuutta enkä kaipaa hahmolleni välttämättä miljoonaa ominaisuutta, joita en koskaan käytä (yleinen ongelma esim. GURPSin kanssa). Omalla kohdallani mm. Pathfinder on osoittautunut todella toimivaksi systeemiksi. Ropet, joista pidän eniten, ovat myös sattumoisin sellaisia, joissa pelaajalle annetaan suhteellisen paljon liikkumatilaa ja vapauksia hahmojen ja maailman suhteen. Lähinnä PJ:t arvostavat jopa häkellyttävissä määrin pelaajien kykyä ajatella boksin ulkopuolelta ja tukevat ei-ratakiskottavaa meininkiä vahvasti. En myöskään tunne kovin montaa pelinjohtajaa, joka ei harrastaisi jonkinasteista houseruletusta ja kirjasta poikkeavan materiaalin käyttöä peleissään, joten sikäli tämä ei ole mikään erityinen yllätys.

Kaikilla on tietysti omat preferenssinsä pelaamisen suhteen. Itse olen huomannut henkilökohtaisesti pitäväni peleistä pienemmällä, alle viiden ihmisen porukalla, jolloin pelit ovat nopeatahtisempia ja pelaajilla koko ajan kädet täynnä tekemistä. Lisäksi hiljaisemmat pelaajat (kuten minä) tuppaavat jäämään helposti sivuun peleissä, joissa pelaajia on paljon, mikä on käsitykseni mukaan aika yleinenkin ongelma, eikä siihen ole varsinaisesti olemassa mitään hyvää ratkaisua paitsi pelaajamäärän tiputtaminen. Tärkeää hyvän dynamiikan aikaansaamiseksi on myös se, että jokainen hahmo on jossain määrin merkityksellinen ja suhteellisen samantasoinen, mikä on tietysti asia, joka pelinjohtajan täytyy miettiä huolella etukäteen. Usein tämä ei kuitenkaan ole niin helppoa, ja siitä voi seurata ylimääräistä turhautumista.

Buffy-pelin mekaniikka on miellyttävän yksinkertainen (ja hahmo miellyttävän badass). Kuva: Aino Harvola

Luonnollisena jatkumona ropettamiseeni liittyy tietysti pelinjohtaminen, jonka olen ajatellut aloittaa vetämällä kaveriporukalleni ihan järjestelmää testaillen simppeliä Dragon Age -peliä, kunhan joskus löydän aikaa ja motivaatiota hoitaa homman loppuun. Larpannut olen vain kerran, mutta suunnitelmissa on tätäkin harrastusta lähteä kunnolla kokeilemaan. Larppaamisessakin hankaluus on ollut löytää tarpeeksi aloittajaystävällisiä yksittäisiä pelejä, joissa pelaajat olisivat suurinpiirtein saman ikäisiä kanssani. Larppivaatteista puhumattakaan.

Antti Kiviranta

Kiinnostuin pöytäroolipeleistä lukioikäisenä, mutta osallistuin ensimmäiseen pöytäropeeni vasta yliopistossa, ehkä 3–4 vuotta myöhemmin. Suurin syy tälle oli uskoakseni maantiede: pienessä maatalousvoittoisessa kotikunnassani ei juuri pöytäroolipelaamiselle ollut tilaisuuksia, ainakaan tietääkseni. Vasta muutettuani yliopistokaupunkiin, Jyväskylään, pääsin ensi kertaa peliporukoiden lähelle.

Ensimmäinen pöytäropeni oli kurssikaverini yhteiselle kaveriporukallemme vetämä Warhammer Fantasy Roleplay (kakkosedikka, tietysti) ja sen ehdoton klassikkokampanja Enemy Within. Ehkä normista poiketen peliporukkamme oli alusta lähtien sukupuolijakaumaltaan tasainen: yhtä paljon tyttöjä kuin poikia. Ja se äsken mainittu peliä vetänyt kaveri? Tyttö. Kyllähän minunkin ennakkoluuloni oli, että roolipelejä pelaavat enimmäkseen vain miehet, mutta se ennakkoluulo romuttui nopeasti piireihin päästyäni. Tosin vaikutusta voi olla myös sillä, että opiskelen naisvaltaisella alalla ja nörtähtävä/giikahtava kaveripiirini on muutenkin sukupuolijakaumaltaan melko tasainen.

Rope-”neitsyyden” lähtemisen jälkeen olen täällä Jyväskylässä tutustunut myös Kortepohjan Ylioppilaskylässä pyörivään Maropeen eli maanantaisin kokoontuvaan Roolipelikerhoon ja harrasteseura Maahinkaiseen. Marope jäi kuitenkin osaltani taakse jälleen kerran maantieteen takia: en ole koskaan asunut ylioppilaskylän lähellä eikä maanantai-ilta ole aina paras aika osallistumiseen. Aikatauluttaminenhan tunnetusti on kaiken roolipeliharrastuksen suurin kompastuskivi.

Maahinkaisen puolella on keskusteltu siitäkin, kuuluisiko roolipeliharrastuksen enää tänä päivänä näkyä yhdistyksen nimen yhteydessä, koska aktiivista roolipelitoimintaa ei ole järjestetty vuosiin: toiminta painottuu nykyisin historiallisiin tansseihin, boffer-miekkailuun ja larppaamiseen. Omaa peliseuraa olen yhdistyksen viestikanavien kautta kuitenkin löytänyt jo parikin ihmistä, kyllä Jyväskylässä roolipeliseuraa saa, jos vain osaa kysyä. Puhetta on ollut myös ”peliseuranhakupalstan” perustamisesta Keski-Suomen alueelle, mutta sellaisen puute liittyy osaltaan myös omaan viitseliäisyydenpuutteeseeni. Mitäpä sitä enää muiden asioita järjestelemään, kun omat peliporukat jo pyörivät?

Joskus sitä miettii, että pitäisi perustaa oma lainauspalvelu. Kuva: Antti Kiviranta

Warhammerin ensipotkaisun jälkeen oma ropekirjasto on kasvanut pikkuhiljaa lähes hyllymetrin pituiseksi. Hyllystä löytyy isoja kansainvälisiä nimiä, kuten GURPS, Call of Cthulhu ja Vampire: The Masquerade, mutta vielä enemmän pienempiä indie-pelejä kotoa ja kauempaa, kuten Fiasco, Parhaaseen katseluaikaan ja Tähti. Joskus, kun peliaikoja on vaikea saada sovituksi, tuntuukin, että roolipeliharrastukseni on vain yksi osa kasvavaa bibliofiliaani. Olen lukenut hyvän roolipelin vetämisestä paljon enemmän kuin olen vetänyt pelejä, hyviä saati huonoja. Suuri ongelma omassa peliporukassani onkin pelinvetäjien puute, koska kynnys kertoa entistä parempia tarinoita pelissä on korkea. Ehkäpä olemme kaikki perfektionisteja? Luonnollisena seurauksena peli-iltamamme ovat useammin lautapeli-iltoja kuin roolipeli-iltoja.

Pelinvetäjänä koen itse erikoistuneeni kauhuun. Se on omanlaisensa haaste, koska en ole itse kovinkaan herkkä kauhufiktiolle. Oikean tunnelman luominen ja pelaajien imaiseminen pelihahmonsa tutiseviin housuihin on kuitenkin minulle hyvin palkitsevaa. Ei ole parempaa palkintoa kuin nähdä pelaajan todella hätkähtävän pelihahmonsa puolesta.

Jos haluaisin todella nähdä jotain, mitä en itse ole roolipeleissä vielä nähnyt, se olisi todellinen, syvä ja monipuolinen ihmissuhde kahden pelihahmon välillä. Sellaista ei voi vain ennalta suunnitella ja kirjoittaa. Kokemukseni mukaan useimmat pelihahmojen suhteet kuitataan parilla hassulla vitsillä, ehkäpä koska kuvitteellisista suhteista puhuminen ja niiden kehitteleminen pelissä on emotionaalisesti melko raskasta ja vaativaa. Tähän vaikuttavat nähdäkseni myös suoraan pelaajien tosielämän sukupuolet ja keskinäiset ihmissuhteet: jos peliporukka on homogeenistä (samaa sukupuolta ja eri sukupuolesta kiinnostunutta), pelihahmojen suhdekuvioita voidaan kehitellä pitemmälle, mutta “vaaraa” henkilökohtaisen tunnesiteen syntymisestä ei ole.

Rakkain roolipelimuistoni on viime kesältä, kun vedin vajaa viikko aiemmin julkaistua Mike Pohjolan Myrskyn Sankarit -peliä ystävilleni kesämökillä järven rannalla. “Ei tällaista ollut, kun me olimme pieniä”, nauroimme silloin. Uskoakseni suomalaisen roolipeliskenen suurin “uhka” on näkyvyyden puute. Uudelle roolipelijulkaisulle on vaikea saada medianäkyvyyttä, jos se ei ole esimerkiksi “Suomen ensimmäinen joukkorahoitettu roolipeli”. Skenellä ei ole enää painettua julkaisutuotetta eikä erilaisille nettijulkaisuille ole helppo saada näkyvyyttä ja kävijäkuntaa. Mutta pöytäroolipelaaminen ei niin vain pääty, koska sen erityislaatuisuuden ymmärtävät pelaajat tulevat aina etsimään ja löytämään toisensa, tavalla tai toisella.

Elisa Wiik

Olen nykyään hyvin satunnainen roolipelaaja. Vaikka kuulunkin TYRiin eli Tampereen yliopiston roolipelaajiin, ei heidän järjestämissään tilaisuuksissa tule enää juuri käytyä. Poikkeuksena vuotuiset pikkujoulupippalot, jotka järjestetään yhdessä Spektren eli Spekulatiivinen fiktio Tampereella -seuran kanssa.

Käsittääkseni kuitenkin Tampereen pöytäroolipeliskene on aktiivista: TYR järjestää säännöllisesti keskusteluiltoja roolipeleihin liittyen, vähän epäsäännöllisemmin myös roolipeli-iltoja. Kahdesti vuodessa järjestettävä viikonloppuretki Kintulammen retkeilymajalle sisältää pelailua, saunomista ja grillausta.

Myös roolipeleihin liittymätöntä toimintaa on: liikunnallisesti suuntautuneet pelaavat lentopalloa rennolla otteella ja säännöllisen epäsäännöllisesti kokoontuu myös seurapelikerho, jossa pelataan lautapelejä. Reetta puhui omassa tekstissään roolipelaamisen miesvaltaisuudesta Oulussa. Itse en ole huomannut sellaista ainakaan Tampereella. Vuosien varrella olen pelannut monessa eri porukassa ja sukupuolijakauma on ollut aina hyvin tasainen, joinain kertoina naisia on jopa ollut enemmän kuin miehiä.

TYRin lisäksi Tampereella toimii teekkareiden roolipelikerho Excalibur, joka juhlisti juuri 25-vuotistaivaltaan, eli epäilen että sielläkin toiminta on ihan aktiivista.

Tampereella järjestetään myös vuosittain Tracon, joka tarjoaa ohjelmaa roolipeleistä sekä animesta. Siellä kyllä käyn vuosittain seuraamassa puheohjelmaa, pääasiassa roolipelipuolelta mutta välillä myös animepuolelta. Toivoisin kyllä, että useammatkin roolipeliharrastajat löytäisivät tapahtuman, on se sen verran mukava!

Vanhemmiten olen tullut huomattavan krantuksi peliseurani ja pelieni suhteen: kaipaan suurinpiirtein samanikäistä peliseuraa, johon kuuluvat eivät höpötä peliin liittymättömistä asioista pelin aikana, joiden pelityyli sopii omaani ja jotka tunnen hyvin. En myöskään ehdi sitoutua pitkiin kampanjoihin ja haluan peleiltäni vaihtelevuutta teemojen ja tyylien suhteen.

Fiascon pelielementtejä: etualalla suhde vieressä istuvan pelaajan hahmoon, takana juonelle tärkeä elementti eli keikkabussin viinakaappi! Kuva: Elisa Wiik

Nämä kriteerit täyttyvät vain hyvin harvoin, joten useimmiten tulee ystävien kesken sovittua lautapeli-illoista, joista nautin kyllä kovasti. Vaikka osa harrastajista ei laske tietokoneroolipelejä roolipeleiksi ollenkaan, pelaan niitä myös mielelläni ja tarkoituksena on piakkoin kokeilla figupelaamistakin.

Viimeksi olen pelannut kaveriporukassa Fiasco-roolipeliä, jossa ryhmämme oli dysfunktionaalinen rokkibändi. Tarkoitus on pelata sitä samalla porukalla uudestaankin, kunhan kiireet hellittävät. Ylipäätään minua nykyisin innostavat tarinankerrontaa painottavat indie-pelit, joiden taulukkopitoisuus on minimissään. Innostuksen Fiascon kokeilemiseen sain Tabletop-Youtubesarjasta, jossa pelataan lähinnä lautapelejä, mutta mukaan on mahtunut muutama roolipelikin. Toivottavasti sarjan tekijät toteuttavat uhkauksensa ja tekevät sarjasta myös roolipeleihin keskittyvän version.

Paikallistason ulkopuolelta en osaa Suomen roolipeliskenen tämän hetkisestä tilasta sanoa juuri mitään. Vieläkin suren Roolipelaaja-lehden lopetusta, pidin lehdestä kovasti ja se piti minut ajan tasalla roolipelialan kuulumisista. Vaikka Roolipelitiedotus sen paikkaa yrittääkin täyttää, niin portaali ei ole sama asia. Kaipaan uutisten lisäksi laajempia artikkeleita, uutuuksien esittelyitä ja peliarvosteluita niin roolipeleistä kuin lautapeleistäkin. Olen myös kiinnostunut roolipelien akateemisesta tutkimuksesta.

Koska en aktiivisesti enää roolipelaa, täytyy tunnustaa, että olen unohtanut Roolipelitiedotus-sivuston välillä kokonaan. Lehdessä oli se etu, että se ilmestyi säännöllisesti omaan postilaatikkoon. Saahan sivuston päivityksen sähköpostiinkin tilattua, mutta se hukkuu helposti muun akuutimman asian jalkoihin. Toivon, että vielä joskus Suomessa voidaan julkaista menestyvää roolipelilehteä, joka olisi vähintäänkin yhtä laadukas kuin Roolipelaaja oli!

Marjukka Lampo

Asun Tampereella ja harrastan larppaamista. Olen myös satunnaisesti harrastanut pöytäropea sekä roolipelannut MMORPG-ympäristössä (ankaran levuttamisen lisäksi).

Tunnustan! En koe olevani mitenkään ajankohtainen esimerkki tämän päivän larppaavasta suomalaisesta naisesta. Pikemminkin koen olevani se aktiivinen pelaaja ja pelintekijä jostain 2000-luvun alusta. Haltiakorvia, mustia arkkimaageja ja örisevää örkkihuumoria – niistä oli minun larppaamiseni tehty. Ja mieleenpainuvimman palautteen pelinjärjestämisestä sain, kun silloin joskus männä vuonna kuulin, että Ropeconissa oli järjestetty Napakymppi-tyylinen kisailu, jossa se ”huonoin” palkintomatka oli matka vuoden surkeimpaan peliin – minun peliini. Ei kuitenkaan siksi, että itse peli olisi ollut erityisen huono – ajatus vaaleanpunaisesta ja vaahtokarkkisesta ”jenkkiteinibilesuhdedraamalarpista” silloin oli vain jotain käsittämättömän kamalaa.

Kuva: Ran Yaniv Hartstein cc

Tuo teinilarppaus taisi silloin jäädä jotenkin päälle, sillä olen sittemmin löytänyt itseni useammastakin vastaavasta. Ja mitä enemmän ikää kertyy plakkariin, sitä kornimmaksi ja huvittavammaksihan nuo pelit muuttuvat. Minusta teinilarpeissa on kiinnostavaa niiden intensiivisyys ja ehdoton yhteisöllisyys: teineillä on koko ajan antennit pystyssä ja hanat auki. Kaikki tuntevat kaikki ja pienikin moka huomataan ja muistetaan. Teinilarpit tuntuvat tavallaan tragikoomisilta ihmisterraarioilta, joissa suhdekoukerot ja angsti synnyttävät elämää suurempaa draamaa. Tuollaisiako me joskus oltiin?

En kuitenkaan halua tässä profiloitua pelkästään teinilarppien pelaajaksi. Olen viime vuosina osallistunut monenlaisiin peleihin erilaisista tyylisuunnista: scifiä, fanficiä, lähihistoriaa, nykyaikaa, jne. Minusta onkin hienoa, että larppeja järjestetään niin monipuolisella kattauksella. Erityisesti sydäntäni on lämmittänyt se, että pelejä järjestetään erilaisille kohderyhmille ja erilaisin käyttötarkoituksin: on edularppeja, taidelarppeja, aloittelijaystävällisiä larppeja, vaativia ”mindfuck”-larppeja ja ties sun mitä. Ehkä hienoimmalta on tuntunut lukea erityisryhmille järjestetyistä larpeista.

Mutta palatakseni siis vielä omaan kokemukseeni: aina jälkikäteen tuntuu kerrassaan uskomattomalta, miten olen pystynyt opettelemaan ulkoa useiden kymmenien hahmojen nimiä, lyhytkuvauksia ja juoruja yhtä peliä varten. Muistaakseni silloin joskus kymmenen vuotta sitten ihan vastaavanlaisia paineita ei ollut: hahmoprofiilit olivat lyhyempiä ja kontaktilistat tietyllä tapaa kevyempiä. Toki kokemuskin oli siitä johtuen hieman erilainen.

Olen huomannut panostavani nykyään enemmän hahmojeni syvimpien mielenliikkeiden sisäistämiseen ja pyrkiväni monipuolistamaan ilmaisuani peleissä. Haluan pelata erilaisia hahmoja erilaisilla tavoilla ja kokea erilaisia näkemyksiä maailmasta. Niin sanottua tyyppilarppaamista näki aiemmin enemmän ja kaveriporukassa usein vitsailtiin niistä, jotka ”taas kerran” pelasivat sitä pelottavaa mustaa drow-haltiaa niissä samoissa mustissa nahkahousuissa, tai sitä suurta ja mahtavaa arkkimaagia, joka taas kanniskeli laukussaan sitä samaa loitsukirjaa. Viime vuosina en ole havainnut moista. Pikemminkin olen törmännyt pelaajiin, jotka jaksavat kerta toisensa jälkeen panostaa hahmojensa monipuoliseen proppaamiseen ja ilmaisun syvyyteen.

Toinen ilahduttava asia niissä peleissä, joihin olen osallistunut, on ollut järjestelyjen toimivuus. Pelien tuotantorakenteisiin on panostettu ja järjestäjät ovat pyrkineet luomaan sujuvasti eteneviä kokonaisuuksia. Onkohan larppaaminen matkalla kohti entistäkin ammattitaitoisempaa tuottajuutta? Se olisi ainakin minusta hieno juttu.

Näin loppuun on vielä huomautettava, että vaikka olenkin tässä tehnyt jonkin verran vertailua larppaamisesta nyt ja 2000-luvun alussa, en suinkaan tarkoita väittää, ettei kuvailemiani ilmiöitä olisi jo nähty yli kymmenen vuotta sitten. Nämä ovat vain henkilökohtaisia havaintojani niistä peleistä, joissa itse olen ollut mukana.

Susanna Mäenpää

Ensisijaisesti miellän itseni liveroolipelaajaksi, vaikka olen kokeillut myös jonkin verran pöytäroolipelejä. Pöytäropet ovat kuitenkin enemmän jotain sellaista, mitä tulee pelattua erityisesti silloin, kun larppeja on tarjolla vähemmän. Pelaamani pöytäropet ovat pääosin olleet kaveriporukan kesken pelattuja pieniä kampanjoita perustuen pelinjohtajan luomaan tarinaan ja jännästi teemana on ollut lähes aina vähintään semieeppinen maailman pelastaminen.

Kuva: Ork de Rooij cc

Olen larpannut reilut kuusi vuotta. Sinä aikana harrastukseen on tullut kasvavassa määrin mukaan erilaiset pelejä edeltävät työpajat, pelaajatapaamiset ja ennakkotehtävät, joiden tarkoitus on luoda ja syventää kontakteja sekä rakentaa omaa hahmoa. Omalla kohdalla olen huomannut myös pelaavani hyvin paljon pelisarjoissa ja jatkavani samalla hahmolla useamman pelin ajan. Pidän pelisarjoissa pelaamisesta, sillä silloin hahmoa pystyy kehittämään ja siihen muodostuu läheinen suhde, samoin kontaktit saavat aikaa ja tilaa kasvaa ja syventyä. Yksittäisiä one-shot hahmoja tulee nykyisin pelattua harvemmin.

Osallistumieni pelien pelaajamäärä vaihtelee yleensä noin 10–40 pelaajan välillä. Pelien kesto vaihtelee yleensä noin kuudesta tunnista parin vuorokauden peleihin. Omalla kohdalla painotus on viime aikoina ollut selkeästi pidempien, yli vuorokauden kestävien pelien puolella. Tamperelaisena harrastajana liikun paljolti Tampereen ulkopuolelle pelaamaan, sillä Tampereen seudulla pelejä on tarjolla verrattain vähän, vaikka pelaajia täällä kyllä asuu reilusti.

Mielestäni netissä suomalaisen larppiskenen jäljille pääsee nykyisin kohtuullisesti, joskin yhä olisi tilaa vielä paremmallekin näkyvyydelle: joitain harrastuksestaan bloggaavia pelaajia löytyy, samoin Facebookiin on syntynyt Suomi Larp – Larppaamisen Ilosta -ryhmä, johon kuuluu harrastajia ympäri Suomea. Onkin ollut mielenkiintoista seurata ryhmän keskustelua ja huomata, että oman maan sisälläkin pelikulttuureissa on huomattavia eroja. Itse keskustelen harrastuksesta yleensä pienemmän ystävä- ja kaveriporukan kesken, joko jonkin pelin Facebook-ryhmässä tai kasvokkain tavatessa. Lisäksi olen kirjoittanut liveroolipelaamiseen liittyviä artikkeleita Nörttityttöihin toivoen niiden tarjoavan yhdenlaisen näkökulman harrastamisesta paitsi harrastajille itselleen, myös niille, jotka eivät ole larppaamista kokeilleet.

Itse en ymmärrä sanontaa, että suomalaiselle liveroolipelikulttuurille tyypillisin genre on edelleen fantasia, sillä itse kyseisen lajityypin pelejä tulee pelattua melko harvoin. Omakohtaisesti pääpaino peleissä on erilaisiin vaihtoehtoisiin todellisuuksiin (esim. tuntemamme maailma, jossa kulissien takana elää vampyyrejä/zombeja tai maailmaa hallitsee salaseura) sijoittuvissa sekä ihan nykypäivästä ja likimain tuntemastamme todellisuudesta kotinsa saavissa peleissä. Genren sijaan itselleni pelaamisessa tärkeämpää on kuitenkin tunnelmointi ja hahmojen ympärille muodostuvat tarinat. Ja totta kai sekin, että saa kokea asioita, joita omassa elämässä ei vastaan välttämättä tulisi.