Joulunodotukseeni kuuluu sekä perinteikäs lievä antipatia materialismia kohtaan että vuosittainen pohdiskelu siitä, mikä tekisi minulle joulusta joulun aikuisiällä. Ratkaisua en ole vielä löytänyt enkä usko, että se erikseen asiasta ahdistumalla löytyykään. Tiedän, mitä kivaa haluaisin jouluna itselleni ja mitä kaikkea uutta olisi hauska saada. Lahjojen antamisen jouluisuus tuntuu kuitenkin asettuvan uudella tavalla kyseenalaiseksi iän karttuessa. Kavereideni keskuudessa on tapana väitellä ja puhua aiheesta kuin aiheesta aina välillä puuduttavaan negatiivisuuteen asti ja joulu, joulun aika, lahjat ja joulun tarkoitus ovat erityisesti sellaisia keskustelunaiheita, jotka saattavat esiin tullessaan lähinnä masentaa kaikkia.

Tänä jouluna tämän tytön materialistinen toive, uusi laukku, on jo täytetty. Voin keskittyä lelukuvastojen sukupuolittumisesta kiistelyn sijaan siihen, kuinka joulusta (ja niistä kuvastoista) puhutaan esimerkiksi lehtien palstoilla ja Facebookissa. Tunteita puolin ja toisin herättävä aihe saattaa aiheuttaa stressiä, perheriitoja, ikäviä muistoja, mitä noita nyt on. Joulu – kuten mikä tahansa muukin aihe – saattaisi monille olla kivuttomampi, mikäli siitä pystyttäisiin keskustelemaan rauhallisemmin ja rakentavammin. Toivoisinkin tänä vuonna joululahjaksi, että keskusteluissa oleva voittamisen tarve ja halu osoittaa toisen mielipide vääräksi vaihtuisivat uusille ideoille hyvän rakennusalustan luovaan sallivuuteen ja ennakkoluulottomaan pohdintaan.

Olen huomannut, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Aivan yliopistomme professoria myöten olen kuullut toiveita keskustelukulttuurin muuttumisesta. Tavallaan toive on yhtä naiivi kuin ajatus siitä, että kukaan maailmassa ei näkisi nälkää. Kummankin käyminen toteen on kuitenkin mahdollista, mikäli tehdään hyvin perustavanlaatuisia, pysyviä muutoksia. Keskustelukulttuurin muuttuminen edellyttää kuitenkin sen tason peiliin katsomista ja jatkuvaa, pitkäjänteistä itsekritiikkiä, että se saattaa tuntua useimmista hyvin työläältä, jos sellaiseen ei ole tottunut. On mietittävä tarkkaan miten asiansa esittää, sillä keskustelun toinen osapuoli voi loukkaantua vilpittömäksi tarkoitetustakin kommentista, jos ajatus ei ole mukana. Lisäksi jälkeenpäin voi olla hyvä pohtia, sävyttikö jokin oma tunne tai kokemus suhtautumista keskusteluun ilman perusteltua syytä.

Vaihtoehtoisesti sitä voi tehdä liikaakin, jolloin itsekritiikistä katoaa sen hyödyllisyys ja palkitsevuus. Keskustelijan tulisi olla salliva ja myötämielinen itseään kohtaan, jotta hän kykenisi olemaan sitä muille. Virheettömien vasta-argumenttien latomisen ei tulisi olla edellytys keskusteluun osallistumiselle, eikä niitä tulisi vaatia itseltäänkään.

Tärkeintä on osallistuminen, puhuminen, asian ääneen sanominen, jotta kehitystä voisi ylipäätään tapahtua. Kulttuuripsykologian mukaan ihminen pystyy ryhmässä toimiessaan sellaisiin tekoihin, joihin hän ei yksin välttämättä pystyisi. Vastaavasti myös tiedon voidaan ajatella rakentuvan ihmisten välisessä kanssakäymisessä, eikä kenenkään yksittäisen neropatin päässä, sillä myös esimerkiksi lukeminen on vuorovaikutusta. Mikä siis olisikaan tärkeämpää kuin avoimen ja hyvähenkisen keskustelukulttuurin kehittäminen eri yhteisöissä, työpaikalla tai vapaa-ajalla?

Asiat eivät onneksi ole kovin huonosti ja haluankin tässä yhteydessä myös kiittää kaikkia ympärilläni olevia ihmisiä kärsivällisyydestä ja anteeksiantavaisuudesta. Meidän tulee hyväksyä itsemme, toisemme ja koko yhteisö kaikkine ominaisuuksineen ja muistaa kiittää itseämme, jotta jaksaisimme jatkossakin tukea toisiamme ja uskaltaisimme sanoa vaikeitakin asioita ääneen ilman leimautumisen pelkoa. Olisi hyvä muistaa, kuinka suuri osa kaikista peloista ja ennakkoluuloista on omassa päässämme ja ne vahvistuvat, jos niitä keskusteluissa vahvistetaan. Itsensä liian vakavasti ottaminen tuntuu estävän liian usein uuden kokeilemista ja osallistumisen arjesta poikkeaviin tilanteisiin.

Minkäänlaisen artikkelin tai puolijulkisen kannanoton tekeminen on ollut minulle pitkään vaikeaa, koska olen pelännyt, että kirjoittaessani minun kuvitellaan pätevän aiheestani, tai että uskon vakaasti kaikkeen, mitä kirjoitan. Mielestäni kirjoittamiseen ja asioista keskusteluun kuuluu, että mielipiteet voivat perustellusti muuttua. Se on kehitystä, useimmiten toivottavaan suuntaan. Olen pelännyt kirjoittaessani myös sitä, että tekstini eivät saa muuta kuin internetin turvin annettua asiatonta palautetta, tai että teen massiivisia asiavirheitä ja tyylirikkeitä teksteissäni.

Silti, huolimatta siitä, että olen jälkeenpäin katunut joitakin tekemiäni ratkaisuja teksteissäni tai sanomisissani, olen ollut tyytyväinen siihen, että ne on tehty. On ollut iso prosessi opetella uskomaan, että sanoillani on merkitystä, ja samalla se on ollut vastuunottamista omista teoistani. On aivan eri asia olla vähättelemättä itseään kuin kuvitella itsestään liikoja, ja tämän eron tekeminen tuntuu suomalaisille olevan jokseenkin vaikeaa. Haluaisin kannustaa siitä eroon pääsemisessä, sillä uskon sen myös olevan osasyy siihen ajatukseen, että keskusteluiden voittaminen olisi itseisarvo. Ikään kuin millään muilla ääneen sanotuilla asioilla ei olisi mitään väliä. Virheiden tekeminen ei ole välttämätön paha, se on välttämätöntä.

Virheistä oppiakseen ne on kuitenkin huomattava ja tässä yhteydessä keskustelukumppanin lukeminen ja aito kuunteleminen on tärkeää. Keskustelun aiheen ollessa voimakkaita tunteita herättävä uppoaa helposti etsimään omaa argumenttiaan vahvistavia tekijöitä toisen puheesta, jolloin varsinainen sanoma saattaa jäädä kokonaan huomiotta. Se on sääli, sillä on mahdollista päätyä löytämään hyvin mielenkiintoisia yhtymäkohtia aivan erilaisten arvojen omaavien ihmisten ajattelusta. Aidon kuuntelun myötä erilaisuuden ymmärtäminen helpottuu ja toisista ihmisistä on myös huomattavasti helpompi oppia pitämään sitä kautta.

Tämän jutun kirjoittamisen aikana olen ennättänyt nähdä ja keskustella uskonnosta ateistien, agnostikkojen, evankelis-luterilaista kirkkoa edustavien ja pakanauskonnoista kiinnostuneiden ihmisten kanssa. He ovat olleet peruskouluaikaisia ystäviäni, alternative-malleja, boffaajia, nörttejä, yliopisto-opiskelijoita ja satunnaisia tuttavuuksia. Kaikille yhteistä on ollut se, ettei kukaan ole pitänyt omien mielipiteiden ja erilaisten uskontojen markkinoinnista. Useimmat ovat jopa erikseen maininneet sen, miten tärkeää on antaa tilalle omalle ajattelulle, eikä kukaan ole vastaavasti tyrkyttänyt omia näkemyksiään. Toivon itse oppivani kuuntelemaan vielä paremmin, koska erityisesti uskontoa käsittelevät keskustelut saattavat parhaimmillaan opettaa jotain syvästä inhimillisyydestä ja lämmöstä, joka yhdistää jokaista osanottajaa huolimatta vastakkaisista näkemyksistä.

Kaiken kaikkiaan jouluun usein liitetty rauha ja armollisuus toisia kohtaan voisi liittyä olennaisesti myös keskustelukulttuuriimme. Tämä on hyvä hetki rauhoittua ja muistaa, miten vaikeaa toisen ihmisen tulkitseminen voi olla. Joskus se on jopa sitä vaikeampaa, mitä pidempään on tunnettu: olettamukset toisen ihmisen toiminta- ja ajattelumalleista juurtuvat syvään ja ne saattavat tuntua ahdistavilta, mikäli toinen kokee olennaisesti muuttuneensa. Haluan antaa sijaa muutokselle, jokaisen persoonalle ja rauhalle.

Kiitän artikkelini lukemisesta ja toivotan kaikille hyvää ja rauhallista joulua!