“Boffaus on herrasmieslaji.” – tuntematon
Noora Saarinen Ulfnarin tabardissa Sotahuudossa 2013, kuvaaja Jaako Ohrankämmen.
Artikkelia kirjoittaessani harkitsin kerran jos toisenkin, kuinka diplomaattisesti ja pehmein sanakääntein minun tulisi kertoa aiheestani. Vaikka koen boffaajayhteisön omanani enkä sukupuoleni vuoksi yleensä saa tai joudu kestämään erilaista kohtelua, on joitakin asenteita ja suuremman skaalan käyttäytymismalleja havaittavissa myös verrattain neutraalissa, ystävällisessä boffoskenessä. Totesin, että näin hyvän suunvuoron saatuani on parempi kertoa asiat niin kuin luonnollisimmalta tuntuu: suoraan ja empimättä. Naisten asema boffauksessa ei ole mutkaton eikä automaattisesti samanlainen kuin miehillä, vaikka lajin sisällä suunta on oikea.
Nainen boffaajana
Anna Minkkinen Ropeconissa 2013, kuvaaja Mikko Löppönen.
Boffaus tarkoittaa pehmustetuilla aseilla tappelemista ja osa harrastajista kutsuu lajia pehmomiekkailuksi. Tämä termi ei ole kaikenkattava, koska boffauksessa käytetään myös lukuisia muita aseita kuin miekkoja ja osa harrastajista kokee boffauksen olevan ensisijaisesti keskiaikaisten taisteluiden elävöittämistä Suomen boffoskenen päätapahtumassa, vuosittain järjestettävässä Sotahuudossa. Arkisemmin boffauksen voidaan kuitenkin katsoa olevan urheilua erilaisilla pehmustetuilla välineillä. Valtavirta liittää boffauksen larppaamiseen, josta se kuitenkin on eriytynyt selkeästi omaksi lajikseen. Vielä 2000-luvun alussa boffaus oli kuitenkin lajina eriytymätön ja harvoilla paikkakunnilla oli viikottaisia treenejä, jotka olisivat olleet pientä kaveriporukkaa laajemman piirin tiedossa. Myös käytetyissä sääntöjärjestelmissä oli paljon vaihtelua, eikä kovin yhtenäisestä lajista voinut puhua. Suuremmat boffaustapahtumat olivat kiinteästi yhteydessä larp-kulttuuriin. Selkeä vedenjakaja oli vuonna 2005 ensimmäistä kertaa järjestetty Sotahuuto, jota voi pitää Suomen ensimmäisenä boffaukseen keskittyneenä tapahtumana. Siitä eteenpäin vuosittain järjestetty Sotahuuto on kasvattanut lajin suosiota, standardoinut sääntöjärjestelmää ja lähentänyt boffaajia ympäri Suomen. Vaikka Suomessa on edelleen paljon pieniä boffausporukoita, jotka eivät ole lainkaan tekemisissä varsinaisen järjestäytyneen skenen kanssa, on laji yhtenäistynyt merkittävästi. Koska boffaus on lajina vielä nuori ja vakiintumaton, on yksittäisellä, aktiivisella harrastajalla suhteellisen paljon vaikutusvaltaa ja mahdollisuuksia muuttaa ja kehittää lajia haluamaansa suuntaan, mikäli oma kiinnostus ja resurssit riittävät. Aktiivisista, säännöllisesti treenaavista harrastajista selkeä enemmistö on miehiä, mutta naisten osuus lajin harrastajina on kasvanut viime vuosien aikana lajin tullessa tunnetummaksi. Näin ollen muiden naisten kynnys tulla kokeilemaan lajia on madaltunut. Naisen asema miesvaltaisen urheilulajin piirissä ei kuitenkaan ole aina helppo. Koska lajissa ei ole sukupuolen mukaan määriteltyjä kategorioita, ovat naiset usein altavastaajina jo fyysisten ominaisuuksiensa perusteella. Fyysisistä ominaisuuksista pituus ja lihasmassan määrä vaikuttavat selkeimmin menestykseen lajissa. Nämä tekijät on vaikuttavat luonnollisesti kaikkien harrastajien menestykseen lajissa. Naisten kipukynnyksestä on paljon erilaisia mielipiteitä mutta on havaittavissa, että naisten tapaan reagoida kipuun kiinnitetään enemmän huomiota kuin miesten. Pahimmillaan tämä voi herättää jopa seksistisiä asenteita, jotka vaikuttavat negatiivisesti kaikkiin osallistujiin.
Sotahuudosta 2013, kuvaaja Anssi Sajama.
Yleinen mielipide naisten tavasta kokea kipua – niin naisten itsensä kuin muidenkin mielestä – ja jousenkäytön “turvallisuus” ovat mahdollisesti johtaneet siihen, että naisten osuus jousiaseiden käyttäjistä on merkittävän suuri. Jousen käyttäminen antaa etäisyyttä lähikontaktiin mutta tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden olla aidosti mukana taistelussa. Voitontahdon ja adrenaliinitason ollessa korkealla tiiviissä tilanteessa pelkkä pystyssä pysyminen saati taisteluun vaikuttaminen merkittävästi ovat sukupuolesta riippumatta pienikokoisimmille haasteellisia asioita. Se edellyttää tietynlaista aggressiivisuutta kuten lajin harrastaminen ylipäätään. On kuitenkin myös useita tapauksia, joissa jousella on ollut helpompi aloittaa ja päästä skeneen sisään. Lajin yleinen trendi on nopeuden korostuminen kasvavassa määrin taistelutilanteissa: enää ei tarvita hillitöntä voimaa, jotta vastustajan naamaan saadaan iskettyä raskastekoinen bofferi, vaan oikeanlainen tekniikka ja asenne, hyvä ase ja yleinen hyväkuntoisuus saattavat riittää voittoon. Boffauksen lajikehitys on suosinut taitoon perustuvaa taistelutyyliä voimaan perustuvan sijaan: kun jokainen osuma lasketaan riippumatta sen voimakkuudesta, on olennaista vain se, saako selkeän iskun perille.
Boffauksen harrastamisessa on jonkin verran alueellisia eroja mutta joka puolella hipsujen ja heikompien – mutta silti tarkoituksella tehtyjen – lyöntien laskeminen on tarkentunut. Eri aseiden käyttö vaatii erilaista voimankäyttöä. Etelä-Suomessa hilpareilla harjoittelu on merkittävästi yleisempää kuin Pohjois- ja Keski-Suomessa, jossa treenaus on painottunut enemmän kilpi–miekka-tyyliseen, keihäitä tukevaan taisteluun. Tällöin kilpien käyttäjät saattavat olla hyvin passiivisessa roolissa, koska ainut tehtävä on suojella keihäsmiehiä, jotka pyrkivät hoitamaan varsinaisen tappamisen. Ryhmät voivat olla skirmish-henkisiä nopeasti liikkuvia ryhmiä tai linjaryhmiä, jotka etenevät hitaasti ja pyrkivät järjestelmällisempään etenemiseen. Naisia näkyy kaikkien aseyhdistelmien kanssa, ja kukin boffaaja saakin valita aseensa omien mieltymystensä mukaan. Esimerkiksi jousi voidaan yhdistää esim. kilpi–miekkaan, jolloin ensin käytetään nuolet ja sen jälkeen tapellaan mahdollisesti lähikontaktissa vastustajan kanssa.
Sukupuolten fyysiset erot ja ominaisuudet vaikuttavat. Lajin harrastajien piirissä on asenteita, jotka käyvät ilmi naisten kategorisoimisena ja toissijaisena vastustajana pitämisenä. Vain harvat naiset ovat treenanneet boffausta säännöllisesti vuosia ja jo senkin takia naisten yleinen taitotaso on heikompi kuin aktiivisten (mies)harrastajien. Kuitenkin naisten huonommuuden ja passiivisuuden, joka on tyypillistä aloittelijoille, mielletään johtuvan nimenomaan sukupuolesta. Fyysisesti naiset ovat useammin heikompia kuin miehet, mutta varsinkin viime vuosina ja etenkin Boffoliigassa jo pelkällä nopeudella, treenaamisella, taidolla ja tarkkuudella on todellakin päässyt pitkälle. Menestys missä tahansa vaatii sekä miehiltä ja naisilta panostusta ja aitoa innostusta lajia kohtaan. Seksistinen asennoituminen ei kuitenkaan rohkaise naisia jatkamaan lajin parissa eikä kovin monelle harrastajalle luoviminen ja “edelläkävijänä” oleminen naisharrastajana boffauksessa innosta. Lajin parissa monta vuotta viettäneet naiset ovatkin niitä harvoja poikkeuksia, joilla intohimo lajia kohtaan on hieman tavallista syvemmällä ja jotka jatkavat, vaikka kohtaavatkin “ylimääräisiä” haasteita boffaajina.
Nainen boffauksen taustavaikuttajana
Vuosina 2012-2013 ensimmäistä kertaa järjestetyssä Boffoliigassa mitattiin boffaajien yksilötaitoja laajalti ja kisoja voidaan pitää eräänlaisina Suomen mestaruutta mittaavina, vaikkakin boffauksen virallinen SM-voittaja selvitetään Ropeconissa. Boffoliiga koostui seitsemästä eri osakilpailusta eri paikkakunnilla, joissa kaikki ottelut olivat tuomaroituja. Boffoliigasta on saatavissa laajat ja yksityiskohtaiset tulostaulukot sekä videomateriaalia, jotka kaikki löytyvät netistä. Esimerkkinä Boffoliigan promovideo. Tilastojen mukaan koko kautena naisten osuus osallistujista oli 21% ja miesten 79%. Karkeasti ottaen viidesosa oli naisia, eli selkeä vähemmistö, mutta sen sijaan kisojen järjestäjän mukaan kisojen toimihenkilöistä ja ea-vastaavista noin puolet tai mahdollisesti ylikin olivat naisia. Naisilla oli siis merkittävä rooli tapahtuman aikaansaamisessa ja organisoinnissa.
Sukupuolijakauma Boffoliigassa 2012-2013, Sampo Immonen.
Boffoliiga ei ole ainoa esimerkki tapahtumasta, jossa suhteessa suurempi määrä naisia on osallistumassa tapahtuman järjestämiseen kuin itse tapahtumaan. Usein myös Sotahuudon huoltohenkilökunnassa ym. organisoinnissa on mukana naispuolisia järjestäjiä, ja tämä saattaa johtua osittain siitä, että vaikka kaikkia naisia itse laji ei kiinnosta fyysisyytensä takia ovat he tuttaviensa tai yleisen kiinnostuksensa puolesta mukana skenessä. Ottaen huomioon pelkän yksilön kyvyn vaikuttaa lajiin, naisilla on tässä suhteessa merkittävät mahdollisuudet huolimatta vähemmistön roolistaan.
Boffauksessa syrjinnälle jonkin yksilön ominaisuuden tai sukupuolen takia ei yksinkertaisesti ole todellista sijaa, koska aktiivisten boffaajien määrä on vähäinen. Toisaalta tästä on seurannut se, että pienissä piireissä, joissa kaikki kuitenkin ovat pääasiassa aikuisia ja vastuussa omista teoistaan, siedetään ehkä enemmän vastuutonta ja asiatonta käytöstä kuin muissa harrastuspiireissä sen pelossa, että harrastajia menetettäisiin. Tämä on johtanut kaikille astetta hankalampaan tilanteeseen skenessä, jossa ajoittain on venytettävä asiallisuuden rajaa ja hyväksyttävä tilannekohtaisesti toimintamalleja, jotka normaalissa arkielämässä eivät olisi sallittuja esimerkiksi alkoholinkäytön suhteen. Boffauksella on lajina vielä pitkä matka suuremman skaalan toimintaan, joka edellyttää myös sitä, että yleiset säännöt urheilussa pätevät myös boffoskenessä. Kaikille harrastajille tämä ei kuitenkaan ole tavoiteltava päämäärä eikä laji ole vielä saavuttanut sellaista yhtenäisyyden tasoa, että tämänkaltaiset isot linjavedot olisivat edes mahdollisia.
Nykyisen tilanteen ollessa hajanainen mutta melko vakaasti eteenpäin kehittyvä naisten kykyyn osallistua lajikehitykseen vaikuttavatkin enemmän piilossa olevat asenteet ja yleisesti yhteiskunnassa valloillaan olevat käsitykset kuin mikään erityinen boffoskenessä ilmenevä syrjintä. Tiedossa ei silti ole vielä yhtäkään naispuolista lajin harrastajaa, joka ei olisi joutunut jonkinlaisen nokittelun kohteeksi juuri sukupuolensa tähden ja vaikka tilanne voidaankin rinnastaa enemmän koko ympäröivän yhteiskunnan asenteisiin kuin esimerkiksi pelimaailmaa selkeästi leimaavaan naispelaajien syrjintään, on se merkille pantavaa ja oleellista. Boffauksen harrastajia, niin naisia kuin miehiä, on toisaalta kiitettävä ja kunnioitettava lajiin liitetystä herrasmiesmäisyydestä ja tietoisesta pyrkimyksestä neutraaliuteen vastustajan sukupuolta kohtaan, mutta toisaalta muistutettava siitä, että niin lajin piirissä kuin muutenkin yhteiskunnassa on omiin valintoihin ja tapoihin kiinnitettävä huomiota.
Valitettavat asenteet eivät yleensä leviä niin, että niiden levittäjä ja ylläpitäjä tiedostaisivat niin tekevänsä. On myös merkillepantavaa, että usein ikävistä kommenteista huomautettaessa niiden merkitystä vähätellään eikä tiedosteta sitä tosiseikkaa, että juuri arjen tilanteet ja jokapäiväiset vitsit ovat asenteiden pääsääntöisiä ylläpitäjiä ja harrastuksen henkeen vaikuttavia tekijöitä. Satunnaisina pidetyt kommentit ja vitseinä otetut jutut liittyvät kiinteästi boffaajien ystäväverkostoon. Kuka haluaisi ottaa kaveriporukassa heitettyä läppää liian vakavasti ja identifioitua tyhjästä nyhjääväksi nillittäjäksi? Aktiiviset boffaajat ovat äärimmäisen verkostoituneita -ja ystävyksiä. Lähes poikkeuksetta kaikkien tiimien ydin on tiivis ystäväporukka, jonka jäsenet ovat tunteneet toisensa vuosia. Suurin osa näistä jäsenistä on miehiä. Siinä ei sinällään ole mitään moitittavaa mutta boffoskenen rakentuessa pääasiassa näiden ystäväporukoiden välisiin siteisiin voi naisilla olla vaikeaa saada vakavasti otettavaa jalansijaa. Tästä johtuu myös boffoskenessä vallinnut yleinen, usein ääneensanomaton käsitys siitä, että naisboffaaja on lähes automaattisesti jonkun lajin harrastajan tyttöystävä. Tyttöystävyydestä ei yleensä vedetä sen kummempia johtopäätöksiä mutta jo itse oletus kyseenalaistaa naisharrastajan aidon kiinnostuksen lajiin. Kaikki naisharrastajat eivät kuitenkaan ole eksyneet lajin pariin satunnaisen miehen kautta ja lopulta tämäkin fakta menettää merkityksensä, jos harrastaja on aidosti kiinnostunut lajista eikä poikaystävänsä panssarien kiillottamisesta. Verkostoitumisen lajin parissa nainen voi kokea hankalaksi, koska kummankin sukupuolen päässä liikkuvat usein jo kasvatuksesta juontuvat normit: olet poikatyttö, jos tykkäät hengata poikien kanssa, olet normaali (eli tässä tapauksessa erillistä kategorisointia tarvitsematon) tyttö, jos sinulla on paljon naispuolisia ystäviä ja kenties työn tai poikaystäväsi kautta miespuolisia tuttuja. Tämä on kärjistettyä mutta ajoittain täyttä totta. Vikaa on silloin sekä naisboffaajassa että miespuolisissa kanssaboffaajissa – normeilla ja rooleilla ei ole merkitystä, ellei niille anneta sitä. On kuitenkin vaikeaa, ellei lähes mahdotonta hylätä totuttuja käyttäytymismalleja.
Boffauksen parissa vallitsee melko maanläheinen käsitys kenestä tahansa harrastajasta: voit olla joko hyvä tai huono tyyppi ennen kaikkea oman käytöksesi perusteella, riippumatta asemastasi skenessä tai sukupuolestasi. Näin ollen sama koskee ryhmien johtajia. Toistaiseksi parin ryhmän johtajana on ollut nainen. Toisinaan naisia nostetaan keulakuviksi ja monissa boffaustapahtumissa Sotahuutoa lukuunottamatta – jossa varsinaisten NPC-hahmojen rooli on verrattain pieni – on ollut naishahmoja merkittävissä tarinallisissa rooleissa. Tätä mahdollisuutta on kuitenkin käytetty hyvin erilaisin tavoin, eikä aina täysin naisia imartelevaan sävyyn: esimerkiksi Fantasy Battle -tapahtuman markkinoinnissa naishahmoista esiin nousivat ennen kaikkea turkiksen ja nahan peittämät muodot sekä paljas pinta. Tämä on ollut mahdollista, koska tapahtumat ovat olleet pieniä ja vapaamuotoisia. On helppo ajatella, että vapaaehtoisvoimin ja palkattomasti järjestettäviltä tapahtumilta on kohtuutonta vaatia kaiken huomioivaa asennoitumista: vastaavaa dilemmaa on pyöritelty myös esimerkiksi vapaaehtoisvoimin järjestettävien conien ohjelmaan kohdistuneen kritiikin suhteen. Tosiasia kuitenkin on, että vapaamuotoisilla tapahtumilla, joilla ei ole suuria, dominoivia sponsoreita, on vapaus päättää siitä, miten ja millä ne markkinoivat itseään. Elämystapahtuman markkinoiminen naisen etumuksella ei pitäisi enää siinä vaiheessa olla varteenotettava vaihtoehto. Lajin pariin on hyvä saada aidosti boffauksesta eikä naisista kiinnostuneita ihmisiä, ja pitkäjänteisempi ratkaisu naisten mukaantulon ja mukana pysymisen kannalta on tarjota naispuolisia keulakuvia, jotka ovat tunnettuja taistelutaidoistaan ja hyvästä asenteestaan eivätkä rintavarustuksestaan.
Loppusanat
Jutun kirjoittaja Ropeconissa 2013 boffauksen SM-kisoissa, kuvaaja Mika Yrjölä
Huolimatta upottavista ajatuksistani haluan alleviivata sitä, miten tyytyväinen olen boffoskeneen. Olen kuullut monilta aloittelevilta naisilta, miten helppo lajiin oli tulla mukaan ja miten vastaanottavaista porukkaa boffoskenessä on ollut. Artikkelilla haluan ennen kaikkea kiinnittää huomioita asioihin ennen kuin niistä kehittyy ongelmia. Lajin kasvaessa ja kehittyessä on myös naispuoliset osallistujat otettava entistä paremmin huomioon, sillä naisissa piilee merkittävä, vielä suurelta osin hyödyntämätön voimavara koko harrastukselle. Lisäksi haluaisin kehottaa kaikkia naisia lajin parissa muistamaan sen tärkeän asian, että omaa suoritustaan kannattaa arvostaa. Et voi olla hyvä, jos et ole treenannut, mutta itsensä väheksyminen ei ole koskaan rakentavaa. Lisäksi voimme itse vaikuttaa merkittävästi siihen, miten muut meihin suhtautuvat: tulkaa rennolla asenteella ja avoimin mielin mukaan ja takaan, että boffoskenessä teidät otetaan lämpimästi ja ystävällisesti vastaan!
Erityiskiitokset avusta artikkelin teossa Olli Lönnbergille, jolta sain tietoa boffauksen lajikehityksestä ja oikolukuapua sekä Sampo Immoselle, joka teki taulukon Boffoliigan sukupuolijakaumasta tätä artikkelia varten.
P.S. Kommentit ovat erittäin tervetulleita mutten pariin ensimmäiseen päivään välttämättä kykene vastaamaan, koska olen järjestämässä Kuninkaantekijät ll -tapahtumaa 15.-18.8. Tämän jälkeen sitten!
Ajatuksia herättävä ja erittäin tarpeellinen sekä hyvä kirjoitus.
Ryhdyin välittömästi pohtimaan omaa harrastustani (jossa en ole kohdannut mitään erikoista, mutta voisin kuvitella että olisi mahdollista) “softausta” eli airsoftia.
Missä ovat muut softaavat naiset? Tiedän että ulkomailla on, mutta onko suomessa? Onko muita, joita ärsyttää se kun ei voi ampua “oikeassa” asennossa koska tissit on tiellä 😛 ?
Hienoa, että artikkeli nostatti ajatuksia ja sai miettimään, vaikkei minulla softauksesta ole henkilökohtaisesti kokemusta. Monet miespuoliset ystäväni kuitenkin harrastavat lajia. Olisi hauskaa, jos softausta mainostettaisiin ja olisi erilaisia tilaisuuksia päästä ihan noobina kokeilemaan lajia. 🙂
Hyvä kirjoitus, vaikken ihan kaikkia ongelmia ole tunnistanutkaan näin keskisuomalaisena, jossa Ruton naisjaosto käy säännöllisesti treeneissä lyömässä väkeä ympäri korvia ihan sukupuoleen katsomatta. Nämä on kuitenkin hyvä tiedostaa, kun skeneä ja tapahtumia jatkossa kehitetään.
Itse mietin, onko ongelmallisempaa se, ettei erillistä naisten sarjaa (esim. Boffoliigassa tai Ropeconissa) ole vai institutionalisoituisivatko asenteet, jos sukupuolen mukaan menevä sarjaerottelu toteutettaisiin.
Ja lisättäköön vielä, että Ruton naispuoliset taistelijat ovat kyllä ansainneet paikkansa ja taitonsa ihan armottomalla määrällä treeniä. Ilman treeniä ei pärjää mies eikä nainen, erityisesti jos kumpi vain on pienikokoinen.
Naisten sarjoja ei vielä mielestäni tarvita Boffoliigassa. Käsittääkseni kuitenkin on suunniteltu, että naisten pisteet tulevana kautena laskettaisiin erikseen, vaikka naiset osallistuisivat muuten liigaan samalla tavalla kuin viime vuonna. (Saattaa tosin olla pelkkää huhupuhetta…) Sitä voisi olla hauskaa kokeilla mutta se edellyttää naisosallistujilta hyvää henkeä ja sellaista korostetun kilpailullista sietokykyä, jota ei yleensä boffauksen parissa vaadita.
Voin vakuuttaa, että Ruton naiset eivät ole ainakaan enää ainoita, jotka vetävät treeneissä ihmisiä pataan, vaikka legendoja ja mahtavia tyyppejä ovatkin. 🙂
Hei! Tekstiä lukiessa vaikuttaisi siltä lajin historiaa ei ole dokumentoitu riittävästi; Korppien ja Harmaasusien alkuvaiheen toiminta sekä näiden ryhmien toimintaa edeltänyt harjoittelu Sipoo-Helsinki akselilla oli pääasiallisesti taitopohjaista urheilua ja tytöt oli mukana aika alkuvaiheessa yllättävänkin suurissä määrin. Harjoitteluun osallistui myös melko suuri joukko nuoria – isoimmissa viikkoharjoituksissa oli mukana 20-30 henkeä. Tyttöjen asema näissä treeneissä oli melko tasavertainen muiden kanssa, koska toiminta oli niin urheiluhenkistä – treeneissä ensisijaisesti katsottiin että miten taitava olit, ja ainakin pari tyttöä oli jo tällöin 90-luvun alussa riittävän hyviä että he olivat ensisijaisia kohteita kun taistelijoita arvioitiin vaarallisuuden mukaan.
Tässä tosin taisi käydä niin että Korppien toiminta kuihtui 2000-luvulle saavuttaessa ja boffaaminen siirtyi uudelle sukupolvelle, joka joutui sitten rakentamaan osan asioista uudelleen..?
Boffauksen historiasta ei ole olemassa yhtenäistä, eheää tietoa, se on totta.
Olen kuullut paljon hyvää Korppien treeneistä mutten esimerkiksi erityisesti tyttöjen/naisten aspektista. Toisaalta myös Spartassa ja Nörttityttöjen kirjoittajissakin on useita naisia, jotka ovat boffanneet tai kokeilleet boffausta jo kultaisella 90-luvulla. Ei ole kuitenkaan ollut mahdollista haastatella intensiivisesti kovin monia naisboffaajia ja artikkeli painottuukin enemmän nykytilanteeseen ja tulevaisuuteen. Historia on toki tämän kannalta tärkeää, jotta voimme ymmärtää, miksi asiat ovat nykyisin kuten ovat ja olisi mahtavaa, jos tällaista yhtenäistä tietoa ja kokonaisuuksia saataisiin aikaiseksi.
Naisena, joka on ollut skenessä jo piiiitkään, olin muutamasta asiasta aika eri mieltä. Tosin, niin kuin Juusokin, olen boffannu Keski-Suomessa, joka toki voi vaikuttaa asiaan. Puutun tässä kommentissa vain niihin muutamaan asiaan. Selvennykseksi kommentoin nyt myös siksi, että haluan tuoda esille omat kokemukseni keskisuomalaisena (nais)boffaajana – en siksi, että väheksyisin jonkun muun saamaa kohtelua.
En muista, että boffauksen suhteen skenen sisällä, kukaan olisi koskaan nokitellut minua sukupuoleni vuoksi. Media kyllä on vuonna 2008 kysynyt, että “Kai sää pääset vähän helpommalla ku oot nainen?” (Ja vastauksena “Ei, en todellakaan pääse”). Boffaukseen liittymättömissä asioissa olen vain yhden ainoan ryhmän sisältä kokenut seksististä kohtelua (ei Maahinkainen, eikä Veljekset). Haluisin myös huomauttaa, että tuttavaporukassani ei syrjivää “läpänheittoa” sallita ja siihen kyllä puututaan aktiivisesti. Jos tällaista tapahtuisi, niin kyllä se varmasti vaikuttaisi siihen, haluanko jatkaa enää harrastustani. Tosin tapanani ei ole antaa asioiden olla, joten antaisin kyllä sellaisen henkilön kuulla kunniansa ja toivottavasti seuraavaa kertaa ei enää sellaiselle “läpänheitolle” olisi. Kovasti toivon, että näin toimittaisiin muuallakin. Sanoisin itse jopa, että KOSKA lajilla on niin pienet piirit ja ihmiset tuntevat toisensa, olisi helpompi tällaisiin asioihin puuttua, kuin täysin tuntemattomien kanssa.
Olen aina kokenut, että se syy, miksi en pärjää vielä hyvin on se, etten harjoittele tarpeeks ja uskoisin, että pystyisin tarkemmalla neuvonnalla kehittymään nopeammin. Siksi, jos haluaisin kilpailla, en missään nimessä haluaisi naisten sarjaa erikseen, niin kuin _melkein_ jokaisessa kilpaurheilulajissa on! Mielestäni boffauksessa ei tarvita niinkään voimaa, kuin kestävyyttä ja silloin mielestäni naisten ja miesten ero ei ole niin suuri, että tarvittaisiin erikseen sarjat. Voin olla väärässäkin, kun en ole jaksanut treenata niin paljon, että voisin asian aivan varmasti todeta. Jousiampujana en ole siksi, että välttäisin pahimman mäiskeen, vaan siksi, etten ole yhtä hyödyllinen kilvellä ja miekalla (koska en ole harjoitellut niitä tarpeeksi).
Toivon myös, että SoHussa alusta alkaen olleet tai ylipäätänsä pitempään boffausskenessä olleet eivät ajattele minua vain Jurin tyttöystävänä; minä kun olen käynyt ekoissa boffotreeneissäni jo kauan ennen Juria. Itse asiassa, tietääkseni lähes kaikki Maahinkaisen naispuoliset taistelijat ovat tulleet mukaan ei poikaystäviensä kautta, vaan omasta innostuksestaan – monien miespuoliset elämänkumppanit eivät edes olleet SoHussa taistelemassa, eivätkä välttämättä treenaa yhtä aktiivisesti. On ikävää, jos tosiaankin tytöt mielletään puoliautomaattisesti aina jonkun miespuolisen harrastajan jatkeiksi. Ehkä en ole ollut niin kovin huolissani asiasta, koska itse tiedän asioiden oikean laidan ja uskoisin, että moni keskisuomalainen boffaaja tietää sen myös.
Mitä FaBan NPC:hin tulee, niin oli siellä miehetkin ilman paitaa. Jos naisille vaatteita lisää, niin vois sitä miehillekin lisätä. Mielestäni FaBassa paljon suurempi ongelma oli, että kaikki boffaajat eivät näemmä osaa erottaa roolia todellisesta henkilöstä eivätkä näytä tajuavan, että rooli jää sinne FaBan etukäteen suunniteltuihin esityksiin ja että ihmiset roolin takana eivät oikeasti ole sellasia.
Larppaajille tämä on selkeästi helpompi tajuta, koska me olemme sellaiseen tottuneet lukuisissa larpeissa. Kokisin lisäksi NPC:t enemmän näyttelijöiksi kuin henkilöksi, joka larppaa sillä hetkellä, jolloin kanssakäymisen rajat ovat muutenkin aika erilaiset.
Vielä tiivistys omista mielipiteistä: en ole samaa mieltä kaikista arvelemistasi syistä (esim. aseen valinta), mutta totta kai olen samaa mieltä siitä, että syrjintä on aina huono ja pitäisi kitkeä aktiivisesti. Haluaisin kuitenkin kehua vielä erityisesti boffausskeneä harvinaislaatuisen hyvästä tilanteesta asian suhteen!
Omia kokemuksia kannattaa toki jakaa, hyvä että jaksoit kirjoittaa. Tämä artikkeli on keskustelunavaus, joten loistavaa, että se hoitaa hommansa. Itse en ole välttynyt seksismiltä ym. lajin piirissä, mutta kuten artikkelissakin mainitsen, boffoskenessä näkyy omasta näkökulmastani enemmän koko yhteiskunnassa vallitsevat normit kuin se, että skenessä itsessään erityisesti syrjittäisiin naisia.
Olen samaa mieltä voimankäytöstä. “Boffauksen lajikehitys on suosinut taitoon perustuvaa taistelutyyliä voimaan perustuvan sijaan: kun jokainen osuma lasketaan riippumatta sen voimakkuudesta, on olennaista vain se, saako selkeän iskun perille.”
Samoin treenaamisesta. “Naisten huonommuuden ja passiivisuuden, joka on tyypillistä aloittelijoille, mielletään johtuvan nimenomaan sukupuolesta.”
Lisäksi tyttöystävyydestä mainitsen sen, ettei sillä ole todellista merkitystä kellekään jos harrastaja on osoittanut aitoa kiinnostusta lajia kohtaan. Ymmärrän kyllä, että ihmisten väärät käsitykset ärsyttävät. I feel you.
Naiset saavat toki pukeutua miten haluavat kuten miehetkin! Meikkaus ja maskeeraus on ok. On silti eri asia, markkinoidaanko tapahtumaan vähäpukeisuudella vai sillä, että siellä boffataan ja tästä minulla on hyvin voimakkaita mielipiteitä, jotka varmasti näkyvät artikkelista läpi…
Olemme ehkä enemmän samaa mieltä kuin luuletkaan. 🙂 Olen artikkelissa yrittänyt tuoda mahdollisimman erilaisia näkökulmia esille muttei yksi ihminen pääse eroon omasta kapeakatseisuudestaan ilman keskustelua… Ja, on täysin totta, kuten ei-julkisesti keskustelimme, että miehetkin joutuvat joskus kestämään asiatonta kohtelua eikä naisten asemasta keskustelun tule sulkea miehiä sen ulkopuolelle, sillä kuten feminismissä yleensä, myös tässä on kyse tasa-arvoisesta, asiallisesta kohtelusta eikä yksipuolisesta naisten aseman korottamisesta yms.
– “Naisten kipukynnyksestä on paljon erilaisia mielipiteitä mutta on havaittavissa, että naisten tapaan reagoida kipuun kiinnitetään enemmän huomiota kuin miesten. Pahimmillaan tämä voi herättää jopa seksistisiä asenteita, jotka vaikuttavat negatiivisesti kaikkiin osallistujiin.” Voisiko asialla olla jotain tekemistä sen kanssa, että suhteellisen suuri osa naisboffaajista tekee esim. pääosumista huomattavasti suuremman numeron kuin miesboffaajat?
– “Lajin harrastajien piirissä on asenteita, jotka käyvät ilmi naisten kategorisoimisena ja toissijaisena vastustajana pitämisenä. Vain harvat naiset ovat treenanneet boffausta säännöllisesti vuosia ja jo senkin takia naisten yleinen taitotaso on heikompi kuin aktiivisten (mies)harrastajien. Kuitenkin naisten huonommuuden ja passiivisuuden, joka on tyypillistä aloittelijoille, mielletään johtuvan nimenomaan sukupuolesta.” Heikolla taitotasolla harrastavia aloittelijoita (joista huomattavan suuri osa naisboffaajista koostuu) pidetään sukupuolesta huolimatta toissijaisina vastustajina.
– “Boffoliigassa jo pelkällä nopeudella, treenaamisella, taidolla ja tarkkuudella on todellakin päässyt pitkälle. Menestys missä tahansa vaatii sekä miehiltä ja naisilta panostusta ja aitoa innostusta lajia kohtaan. Seksistinen asennoituminen ei kuitenkaan rohkaise naisia jatkamaan lajin parissa eikä kovin monelle harrastajalle luoviminen ja “edelläkävijänä” oleminen naisharrastajana boffauksessa innosta.” Mikä tässä sitten on ongelma, jos molemmilla sukupuolilla on pääpiirteittäin samat lähtökohdat fyysisiltä ominaisuuksiltaan (kun raaka voima ei ole tärkein tekijä)? Miksi monet naisboffaajat haluavat profiloitua superkasuaaleina “ton pitkätukkasen tyttöystävänä joka nyt tuli vähän kattelee meininkiä” kun taas valtava enemmistö miehistä hyppää hommaan mukaan heti ekoista treeneistä lähtien? Jos lähtökohdat harrastukselle ovat näin erilaiset, ainoaksi mahdollisuudeksi naisboffaajille todistaa oma päättäväisyytensä on treenata ahkerasti ja olla meiningissä kunnolla mukana, ellei halua “seksististen asenteiden” pilaavan harrastustaan.
Ekat naisboffaajat ovat tuttuja jo 90-luvun puolestavälistä. Hämylinnalaisessa koulukunnassa näitä on ollut paljon, monet allekirjoittanutta parempia. Larppaamisen oltua kokoava toimintamuoto oli aikoinaan tärkeämpää itse peli kuin se kuka ‘voittaa ja pätee.’ Toisaalta pääosumilla on rikottu korvia ja lyöty tyyppi jopa kerran tajuttomaksi, joten niitä ei mielestäni tule hyväksyä. Pelkkä testosteroni ei ole pelkästään hyvä asia vaan johtaa siihen että asiat otetaan vähän turhan tosissaan. Henkilö joka ei osaa hallita bofferia on huitoja – turvallisuusriski larp-ympyröissä. Bofferit kuluvat nopeasti jos voimaa on vähänkin liikaa, joten lihasmassaa niiden kanssa ei tarvita. Toisaalta kukaan ei myöskään haluaisi myöntää että voima ei ole taitoa, joten tyttöjen kritiikki voi olla sellainen viesti mitä ei yksinkertaisesti haluta ottaa vastaan.
“Voisiko asialla olla jotain tekemistä sen kanssa, että suhteellisen suuri osa naisboffaajista tekee esim. pääosumista huomattavasti suuremman numeron kuin miesboffaajat?”
“Heikolla taitotasolla harrastavia aloittelijoita (joista huomattavan suuri osa naisboffaajista koostuu) pidetään sukupuolesta huolimatta toissijaisina vastustajina.”
Nämä ovat kaksipiippuisia asioita. Kuten tekstissä mainitsen, naisten omalla asenteella on huomattavan suuri merkitys. Kuitenkin vikaa ei ole vain itkevissä tyttörukissa, vaan siinä, että heidän oletetaan olevan itkeviä tyttörukkia. On helppo täyttää odotukset ja vaikea ylittää ne. Artikkelissa: “Tämä on kärjistettyä mutta ajoittain täyttä totta. Vikaa on silloin sekä naisboffaajassa että miespuolisissa kanssaboffaajissa – normeilla ja rooleilla ei ole merkitystä, ellei niille anneta sitä. On kuitenkin vaikeaa, ellei lähes mahdotonta hylätä totuttuja käyttäytymismalleja.”
“Miksi monet naisboffaajat haluavat profiloitua superkasuaaleina “ton pitkätukkasen tyttöystävänä joka nyt tuli vähän kattelee meininkiä” kun taas valtava enemmistö miehistä hyppää hommaan mukaan heti ekoista treeneistä lähtien?”
On ehkä helppo tulla lajiin mukaan tutun kautta. Ei ole väärin myöntää olevansa jonkun tyttöystävä! Itsensä vähättelykään ei silti ole kannustettavaa. “Lisäksi haluaisin kehottaa kaikkia naisia lajin parissa muistamaan sen tärkeän asian, että omaa suoritustaan kannattaa arvostaa. Et voi olla hyvä, jos et ole treenannut, mutta itsensä väheksyminen ei ole koskaan rakentavaa.”
“Huolimatta upottavista ajatuksistani haluan alleviivata sitä, miten tyytyväinen olen boffoskeneen.”
“Lisäksi voimme itse vaikuttaa merkittävästi siihen, miten muut meihin suhtautuvat: tulkaa rennolla asenteella ja avoimin mielin mukaan ja takaan, että boffoskenessä teidät otetaan lämpimästi ja ystävällisesti vastaan!”
Kieltämättä jäi loppusanat vähemmälle huomiolle, nolostunut anteeksipyyntö siitä. Naisten nörttiharrastustouhuja hieman sivusta seuranneena (poikaystävän asemassa lähinnä) olen vain kovasti ärsyyntynyt useampien naisten asenteeseen ja suoranaiseen pelkoon hypätä uusiin asiohin ilman, että ensimmäisten vastoinkäymisten kohdalla leimataan koko skene puhtaaksi paskaksi ja syytetään etenkin miehiä siitä, ettei heitä oteta lämpimästi vastaan (kun ketään ei lähtökohtaisesti oteta “lämpimästi” vastaan, jokainen saa kohtelua oman käytöksensä mukaan ja pääpainona on kuitenkin laji eikä kaveriporukassa hämyily, näin ainakin itse koen) tai sittem jäädään puoliteholla skeneen hengaamaan ja ihmetellään sitten, mistä ne asenteet kumpuaa.
Jep, tää on vähän sama asia kuin se, että riitaan tarvitaan aina kaksi, vikaa on usein kummassakin osapuolessa. Tärkeintä on se, että asiasta on keskustelua ja arvostan kovasti kaikkia, jotka jaksavat netin ihmeellisessä maailmassa vielä kommentoida tekstejä ja käydä keskusteluja aiheista, jotka ainakin itse koen välillä äärimmäisen turhauttaviksi!
Muutama vuosi sitten skenessä saattoi kuulla naisena ilkeitä kommentteja muilta naisilta. Pariin viime vuoteen niitä en ole kuullut, tietenkään en voi olla varma ovatko kommentit loppuneet kokonaan vai enkö minä vain kuule niitä, koska alan olla jo kokenut/vanha boffaaja. Se on ikävää, jos muut naiset keskittyvät muiden mollaamiseen, vaikka uusia harrastajia pitäisi nimen omaan tukea ja auttaa. Aloittelijana olisi ollut hyvä, jos joku samankokoinen tyttö olisi kertonut pari taktiikkaa. Miehet kyllä yrittivät, mutta heidän boffaustyylinsä ei vain sopineet minulle. (Kun aloitin, oli meitä tyttöjä joukkueessa vain 3 ja kaikki yhtä aloittelijoita.) Enemmistö naisboffaajista skenessä on aina ollut todella ystävällisiä ja mukavia, mutta yksittäiset ihmiset voivat viedä maun koko lajista.
Miehiltä tulevat negatiiviset kommentit on mielestäni helpompi kestää. Itse olen joutunut kuulemaan niitä yllättävän vähän. Harvoin olen edes joutunut vastaamaan ”Osaatsä ees boffata?!” -kysymykseen, kun joku (yleensä miespuolinen) kaveri on jo ehtinyt ripittää kysyjää. Joskus perään huutelijaa olen käynyt valistamassa, että kiinnostuksen naiseen kannattaa esittää tulemalla vain juttelemaan. Perään huutelu loppui siihen. Minä boffaan kavereitteni kanssa ja voin luottaa siihen, että ikävässä tilanteessa en joudu olemaan yksin.
Itse käytän miekkaa ja isoa kilpeä kilpimuurissa. Fyysisesti olen aina kilpimuurissa altavastaajana. Massani ei vain riitä ottamaan suurimpia kilpirynnäköitä vastaan. Tilanne pitää vain tiedostaa ja keksiä ratkaisu. Taistelutyylini poikkeaa paljon 30 cm pidemmän ja 30 kiloa painavamman miehen taistelutyylistä. Minut myös aliarvioidaan helposti taistelukentällä. Toisaalta olen tiedostanut asian ja osaan käyttää tilanteen hyödykseni. Leikilläni sanon, että pahin painajaiseni on se, että jossain vaiheessa minua ei enää aliarvioida ja monta helppoa tappoa jää saamatta. (Tekeekö tämä komentti minusta hirveän ihmisen, joka todistaa kaikki negatiiviset stereotypiat naisboffaajista? Mielestäni ei, koska pitkä ihminen käyttää suurempaa ulottuvuutta hyväkseen niin voin minäkin käyttää hyväkseni sitä, että satun olemaan pienikokoinen nainen, joka ilmeisesti näyttää vaarattomalta.)
On aivan totta, että skenessä naiset ovat kaivaneet maata omien jalkojensa alta, äärimmäisen hyvä pointti. Olen itsekin miettinyt asiaa mutta tässä jutussa se jäi vähemmälle huomiolle.
“Tilanne pitää vain tiedostaa ja keksiä ratkaisu.” Oikea asenne! 🙂 En ole tässä jutussa korostanut sitä, että itse käytän hilparia (ei sillä ole tekstin kannalta kauheasti merkitystä), jonka käyttämiseen kaiken taidon ohessa tarvitaan kyllä voimaakin! Ja jousi on hyvä ja arvostettava ase, mutta on silti mielenkiintoista, miten monet naiset ovat päätyneet käyttämään sitä.
“Leikilläni sanon, että pahin painajaiseni on se, että jossain vaiheessa minua ei enää aliarvioida ja monta helppoa tappoa jää saamatta.”
Hihi, olen huomannut, että näin käy joskus. 😀 Jos vedät pataan monta skenua putkeen vastustajia, kyllä ne alkaa sanomaan, että hoitakaa toi mimmi pois päiviltä, siinä missä miestenkin kohdalla. Eihän sitä aina ees tajua, että kyseessä on nainen jos on panssaria ja kypärä päässä. Ei tästä asiasta tarvitse onneksi liian synkeissä tunnelmissa keskustella!
Hieno artikkeli ja hyvä keskustelunavaus Minna, kiitos tästä! 🙂 Tästä olisi mukavaa päästä juttelemaan joskus kasvokkainkin, nyt puoliksi flunssa-vatsatauti-kuumeessa ei oikein irtoa tekstiä. Erityisesti herätti ajatuksia tuo reagointi koviin / pääosumiin, aloittelijoiden keskimääräinen taitotasoero sukupuolten välillä ja tyttöystävyys-ilmiö.
Oli ilo kirjoittaa artikkelia ja mielenkiintoista lukea kommentteja! Pahoitteluni vastaamisen kestossa, juttelisin mielelläni asiasta myös kasvokkain ja vaikka porukalla.
Kirjoittaminen mainitsemistasi aiheista oli haasteellsita, koska faktatietoa on kovin vähän ja keskustelun aloittaminen mutu-tuntumalla on hyvin kyseenalaista. Koen kuitenkin onnistuneeni melko hyvin ainakin nostamaan asiat esiin. 🙂
Hei, hyvä artikkeli! Myönnettäköön, että odotin ehkä vähän enemmän provoa, mutta tämähän on kuitenkin aika hyvä katsaus naisten asemaan lajin parissa ja “naisboffaukseen” yleensä. 😀 Thumbs up!
Ehkä olisin vielä voinut jäädä kaipaamaan artikkeliin eri paikkakuntien piireissä pyörivien naisten mielipiteitä ja kokemuksia jonkinlaisena nopeana läpikäyntinä jutun ohessa, mutta toisaalta tää kommenttiboksi vaikuttaa ajavan saman asian ja jo nyt on tosi mielenkiintoisia mielipiteitä sellaisilta naisilta, joiden mielipiteitä harvoin kuulee tällaisissa yhteyksissä.
Tästä voi nyt tulla tosi rönsyilevä kommentti, pakko ennakkovaroittaa. Naisten asema boffauksessa ja oma asemani boffaavana naisena ovat mietityttäneet mua aika tavalla tässä vuosien aikana.
Mun mielestä skenen suhtautuminen naisharrastajiin on tällä hetkellä aika jees. Aloitin lajin 15-vuotiaana, jolloin olin paikallisissa treeneissä ainoa tyttö ja toisaalta mitä luultavammin myös ainoa alaikäinen. Kieltämättä tuntui siltä, että olin vähän kummajainen, muut harrastajat ottivat aika vähän kontaktia muhun eivätkä oikein yrittäneetkään neuvoa tai opettaa mua. Harrastus jäikin joksikin aikaa tauolle, kunnes innostuin uudelleen – jousenkäytöstä, olen stereotypia!
Aloitin sitten myöhemmin ihan aktiivisesti treenaamisen viikoittain, ensimmäisen vuoden verran ainakin huomasin kyllä, ettei mun suorittamiseen suhtauduttu kovin luottavaisesti, koska no, olin paitsi luokattoman huono, niin myös aika arka ja passiivinen. (Oon niin geneerinen, että oksennan.) En kuitenkaan usko, että tuolla oli kuitenkaan mitään tekemistä sukupuoleni kanssa, muita aloittelijoita kohdeltiin mielestäni samalla tavalla. Nykyisin saamani palaute on enimmäkseen positiivista, minkä toki toivon olevan seurausta ennemmin kovan treenimäärän kartuttamasta taidosta, kuin vain sukupuoleen kohdistuneiden ennakko-odotusten kumoutumisesta.
Tosi harvassa ovat lopulta ne kerrat, kun olen kuullut jotain tosi kurjia kommentteja. Isommissa treeneissä muistan kuulleeni pariinkiin otteeseen jotain “Raiskataan se!” -tyyppistä kommenttia, kun olen jäänyt yksin useampaa (miespuolista) vastustajaa vastaan skenaarion lopulla. Harmittaa, että jostain syystä olen havahtunut molemmilla kerroilla vasta myöhemmin siihen, että tollainen kommentointi ei ole ookoo, oli se sitten kommentoijan mielestä kuinka hauska vitsi tahansa. Erityisesti harmittaa se, että molemmat kerrat ovat olleet omissa, paikallisissa treeneissä, joita olen ollut järkkäilemässä ja koen myös olevani osittain vastuussa siitä, että jengiä ripitetään huonosta ja/tai skeneen sopimattomasta käytöksestä.
Toisaalta taas olen kuullut myös aika legendaarisen “Susta voisi tulla hyvä boffaaja, jos laihduttaisit” -kommentin (+ muita variaatioita) itsestäni, jonka niputtaisin ihan suoralta kädeltä samaan kategoriaan noiden edellisten kanssa. Yksittäisten henkilöiden idiotismia, ei todellakaan mikään koko skeneä riivaava ongelma.
Myös skenessä vielä jokin aika sitten voimakkaasti ilmassa ollut naisten keskinäinen nokittelu on mielestäni rauhoittunut aika tavalla viime aikoina, mikä on tosi jees. Myönnän itsekin suhtautuneeni joskus osittain negatiivisesti sellaisiin naisharrastajiin, jotka ovat ikään kuin henganneet skenessä, mutta eivät ole niinkään osallistuneet varsinaiseen boffaustoimintaan. Luulen, että olen kokenut tai pelännyt miespuolisten tai ylipäätään kokeneempien harrastajien muodostavan käsityksensä myös minusta lajin harrastajana hangaroundien perusteella, mutta olen pyrkinyt työstämään asennoitumistani, tähän mennessä melkoisen onnistuneesti jopa.
Vielä yleisesti täytyy vähän kummastella kommenttia siitä, kuinka “naisharrastajat tekevät esim. pääosumista miehiä isomman numeron.” Oman kokemukseni mukaan tarpeettoman kovista osumista (mihin tahansa kehonosaan) valittavat niin naiset kuin miehetkin, ns. turhasta valittamista kuulee vain harvoin. Ainakin paikallisissa treeneissä näkee melko tasapuolisesti miesten kuin naistekin huilaavan välillä kovan osuman jäljiltä. (Täytyy kyllä myöntää, että tässä vähän se koira älähti, johon kalikka kalahti, koska olen itsekin nostanut muutaman äläkän liian kovista lyönneistä, hallitsemattomista rynnäköistä ja sen sellaisesta. ;))
Pikavastauksena elenalle, valittamiseen mitä tulee niin en tie selittäskö tuon havainnon pelkästään se että miehille on isompi kynnys valittaa ja sanoa että jätkä löi oikeesti. Kyllä mies kivun kestää muttei häpeää vai miten se meni 🙂
Juu, varmaan olisi osuvampaa sanoa, että jos vahingossa täräyttää boffaajaa turhan kovaa päähän niin raa’asti yleistäen mies usein huutaa takaisin kun nainen lähtee hiljaa maahanlyöntynä kentän laidalle ja toki tätä säikähtää sitten enemmän, varsinkin kun tuntee koko porukan tuomitsevat katseet niskassaan. 😀 Kunhan mutuilin siitä, että ei se naisten vahingoittamisen pelko ole välttämättä tuulesta temmattua tai seksististä, niin pitkään kun ei about vältellä lyömistä kokonaan.
Skenen suhtautuminen naisiin on mielestäni, kuten sanottu, melko hyvä ja oikeastaan boffaajien kesken näkyvät juuri ne yleisemmällä tasolla yhteiskunnassa vallitsevat asenteet kuin mikään skenen sisällä syntynyt tapa reagoida naisiin.
Riippumatta paikkakunnasta olen kuullut asiattomia vitsejä ja huonoa läppää. Tilanteissa, joissa tällaista saa kuulla tärkeintä on se, että ilmapiiri on avoin ja asiasta on edes mahdollisuus huomauttaa. Olet oikeassa, että treenien vetäjänä/jollakin tavalla niistä vastuussa olevana henkilönä sinun on ehkä jopa uskottavampaa huomauttaa asiattomasta käytöksestä koko porukalle yleisesti kuin jonkun muun.
Suora naisboffaajien haastattelu olisikin ollut jo aivan eri artikkeli ja vienyt keskustelua sivummalle omasta pääaiheestani. Olen silti tyytyväinen, että monet boffaajat ovat jaksaneet kommentoida ja että useiden kokemuksia on kertynyt paitsi tämän keskustelun alle myös facebookissa käytävään keskusteluun. Kiitos, että kerroit omasi!
Pääosumien ym. kovien osumien ottamisessa ei pääpaino ole välttämättä naisissa vaan miehissä ja siinä, onko heillä yleistä oikeutta valittaa kivusta. Heittämällä sanoisin jonkun jätkän helposti leimautuvan heikoksi ja kitisijäksi, jos hän reagoi kipuunsa äkkipikaisesti? Toki naisten kohdalla esiintyy samaa, mutten usko asian tässä suhteessa liittyvän niin painokkaasti vain sukupuoleen, vaan boffoskenessä hyväksyttyihin tapohin kestää kipua.
Itse yllätyin osasta tekstistä. Muutaman muun kommentoijan tavoin olen Keski-Suomen kasvatti ja se saattaa vaikuttaa omiin kokemuksiini. Hienoa kuitenkin, että asiasta puhutaan.
Oman kokemukseni mukaan suurin ero näkyy aloittelevilla boffaajilla. Poikkeuksia on, mutta yhteiskunta iskostaa aika vahvasti “mies- ja naiskuvaa” meihin. Tämä näkyy siinä, että usein aloittelevat pojat ovat aggressiivisempia ja tytöt passiivisempia. Samoin useammin pojilla on taustalla jotain muuta kamppailulajia ja se näkyy parempana lyöntitekniikkana. Nämä huomiot erityisesti messutapahtumista, joissa bofferin varteen tarttuu henkilö, jolla ei ole boffotreeniä yhtään taustalla, mutta pätevät myös juuri aloittelevaan harrastajaan. Ja kuten sanoin, poikkeuksia on henkilön persoonan ja taustan mukaan.
Mielestäni yllä kuvatuista eroista päästään eroon varsin pian itse lajin sisällä. Ei tarvita kuin parit treenit, kun useimmat karistavat yltään vanhat asetelmat ja ovat sen jälkeen täysin samalla viivalla ja suoritusta määrittää treenimäärä, taito, fyysiset ominaisuudet ja henkilön oma persoon, riippumatta mitä sieltä jalkovälistä löytyy.
Hyvä esimerkki auttaa paljon enemmän kuin puheet, joten pidetään jatkossakin boffaus sukupuolineutraalina ja annetaan uusille tulokkaille esimerkkiä siitä, että taito on se mikä ratkaisee sukupuolesta riippumatta. Yllättävän nopeasti loppui sovinistivitsit, kun 150cm pitkä siro “pikkutyttö” veteli bofferilla ysiluokan koviksia korville jullien kaverien katsoessa vierestä. Tasa-arvokasvatusta parhaimmillaan 🙂
Hienoa, että muillakin on vastaavia kokemuksia! Olen myös itse todennut tarpeettoman passiivisuuden karisevan uusilla harrastajilla sukupuolesta riippumatta. Toki joidenkin tapa ja tyyli boffata on muutenkin passiivisempi.
En pitäisi näitä sukupuolten tuomia asetelmia alueellisina ongelmina vaan yleisesti vallitsevina oletusarvoina, jotka näkyvät boffauksessa ihmisten toiminnassa. Alueellisia eroja varmasti on, mutta toisaalta painotan sitä, etten koe naisten aseman olevan mitenkään ongelmallinen myöskään pk-seudulla, jossa asun ja treenaan säännöllisesti. Päinvastoin!
Tärkeintä lieneekin avoin keskustelu ja se, että asia ei ole tabu, vaan siitä voi tarvittaessa puhua. Pelkkä vahva tunne siitä, että tietää voivansa avata suunsa, jos jokin asia harmittaa, pitää ilman puhtaana. Joten kiitos palautteestasi! 😉
Kiitos tekstistä, vielä tälläkin puolella! Olen miettinyt sukupuolikysymystä lähinnä treenien vetäjän näkökulmasta ja pitänyt eroja hyvässä opetuksessa pieninä.
Ainoa ongelma naisten opettamisessa on itselleni ollut motivoiminen, tai oikeastaan aloittelijanaisten lajiin kiinnittäminen. Mielenkiinto lajin tekniikkaan ja lajissa vaadittava voitonhalu ovat olleet asioita joita on useammin joutunut kaivamalla kaivamaan esiin nais- kuin miesharrastajista. Onneksi tuntuu että tilanne on parantunut ja omia kokemuksiani ehkä leimaavat liiaksi vuosien takaiset tapahtumat. Bofferihistoriallisen horisemisen nimissä kerron eräästä kokemuksestani jossa asenteet harrastetta kohtaan nousivat selvimmin sukupuolittuneina esiin:
Aikanaan, vuosituhannen vaihteessa Jyväskylässä vapaamuotoisissa treeneissä kävi parhaimmillaan 55 henkeä kerrallaan. Harrastajapooli oli suuri, ehkä noin 80 henkeä. Tämä oli todella paljon ja tilanteeseen oltiin ymmärrettävästi erittäin tyytyväisiä. Sukupuolijakauma oli hurjimmillaan 65/35, eli naisia oli yli kolmannes harjoituksiin osallistuneista.
Maahinkaisen piirissä haluttiin lisätä harrastajien taitotasoa ja harjoitusten sisältöjä päätettiin muuttaa, tarkoituksena luoda harrastajille kasvava taitopohja jonka avulla heistä tulisi lajissa yhä parempia. Harjoitusten ohjelmaan tehtäisiin säännöllistä struktuuria, niissä tehtäisiin paritekniikkaharjoituksina aseidenkäyttötekniikkaa ja suuremmalla väellä käytäisiin läpi keskustelevia ryhmätaisteluharjoituksia joissa avattaisiin taktiikkaa. Harjoituksissa matsattaisiin jatkossa enemmän ja opittaisiin enemmän. Harjoitusten jälkeen ja niitä ennen olisi sitten mahdollisuus viettää aikaa yhdessä.
Muutos ei käynyt kivutta. Kävijämäärä romahti.
Muutoksen tarkoitus ja harjoitusten tulevat sisällöt kerrottiin harrastajille ääneen selvästi ja muutos toteutettiin muutaman kuukauden aikana. Muutoksen myötä harjoituksien väkimäärä tippui reiluun kolmeenkymmeneen kävijään ja harrastajapooli selvästi alle viiteenkymmeneen edes puolivakituiseen kävijään. Samanaikaisesti harrastajien taitotaso alkoi kehittyä kohisten.
Harjoituksista tippui eniten naisia mutta myös muutamia miehiä. Kun harjoituksista pois jääneitä jututettiin tilanteesta he kertoivat että kokivat tekniikan selittämisen ja toistensa päälle kertyvien taitojen olevan itselleen merkityksettömiä asioita. He olivat boffaamassa sosiaalisista syistä ja harjoituksiin valittu opetuksellinen lähestymistapa ei antanut heille mitään vaan päinvastoin teki heille harjoituksista ahdistavampia ja epämiellyttävän päämäärällisiä. Sen lisäksi harjoituksissa satunnaisesti käyvä pärjäsi heidän mukaansa niissä aiempaa huonommin.
Palaute harjoituksiin jääneiltä oli täysin päinvastaista. He kokivat kehittyvänsä ja pitivät harjoituksia tästä syystä aiempaa mielekkäämpinä. Tästä joukosta suurin osa oli miehiä, sukupuolijakaumassa päädyttiin jotakuinkin 85/15-jakaumaan. Outoa kyllä jääjät eivät kaikki olleet suinkaan parhaita tai urheilullisimpia bofferoijia vaan niitä jotka halusivat kehittyä lajissa. Osa tippujista oli niitä miehiä jotka olivat kyenneet olemaan erinomaisia tilanteessa jossa suurin osa harjoituksissa käyjistä ei vielä juurikaan osannut bofferoida. Tuolloin he saattoivat fyysisten ominaisuuksiensa ja asevalintojensa vuoksi voittaa jatkuvasti ilman panostusta lajiin. Kun muut alkoivat saada heitä kiinni ja ohittaa heitä heidän kiinnostuksensa lajia kohtaan loppui.
Koin itse että lajin sisältä löytyvän motivaation ja mukana sosiaalisista syistä olemisen välille muodostui ristiriita joka oli erittäin vahvasti sukupuolen mukaan jakautunut. Olin häkeltynyt tapahtuneesta, sillä en ollut osannut ennakoida niin monien jättävän harrastuksen kokonaan harjoitusten sisäisten painotusten muuttuessa. Toisaalta jääräpäisesti ajattelen yhäkin että oli tärkeämpää saada aikaan mielekkäät ja taitoja kasvattavat harjoitukset kuin miellyttää harrastukseen näinkin kevyesti kiinnittyneitä kävijöitä.
Myöhemmässä opetuksessani olen pyrkinyt ottamaan niin aloittelevat nais- kuin miesharrastajatkin erityishuomion kohteeksi, ihan jo siksi etteivät he joutuisi välittömästi aivan sinne syvimpään päähän harrastuksessa. Olen myös yrittänyt esitellä ihmisiä toisilleen ja varmistaa etteivät he tuntisi itseään ulkopuolisiksi. Osittain olen tässä reagoinut niiden naisten ja miesten tarinoihin jotka aikanaan kertoivat etteivät kyenneet motivoitumaan bofferoinnista sinänsä ilman sosiaalisia kiinnepisteitä.
Kiitos kommentistasi, oli mielenkiintoista ja hieman yllättävääkin lukea kokemuksista treenien suhteen.
“Myöhemmässä opetuksessani olen pyrkinyt ottamaan niin aloittelevat nais- kuin miesharrastajatkin erityishuomion kohteeksi, ihan jo siksi etteivät he joutuisi välittömästi aivan sinne syvimpään päähän harrastuksessa. Olen myös yrittänyt esitellä ihmisiä toisilleen ja varmistaa etteivät he tuntisi itseään ulkopuolisiksi. Osittain olen tässä reagoinut niiden naisten ja miesten tarinoihin jotka aikanaan kertoivat etteivät kyenneet motivoitumaan bofferoinnista sinänsä ilman sosiaalisia kiinnepisteitä.”
Uusien harrastajien huomioonottaminen on asia, joka olisi korostettava entisestään. Se on haastavaa, koska pk-seudun treeneihin kaivataan tällä hetkellä lisää treenien vetäjiä ja treenien vakiinnuttaminen edes höllästi saman kaavan mukaisiksi – myös teoriaa sisältäen – on jatkuvasti ongelmana. Tämän johdosta myöskään aloittelevien harrastajien kiinnittäminen lajiin ei ole helppoa eikä tasalaatuista, monipuolista teoriaa boffauksesta ole saatavilla. Siinä missä aktiivisia, jo jonkin aikaa lajia harrastaneita boffaajia voi turhalta tuntuva teoria ärsyttää koen sen voivan kuitenkin auttaa lajin pariin tulevia uusia harrastajia ymmärtämään boffausta kokonaisuutena ja lisäävän siten mielenkiintoa lajia kohtaan.
Uusien harrastajien tulee olla poikkeuksellisen kiinnostuneita lajista, jotta he jaksaisivat pysyä hereillä ympäri vuoden niinäkin aikoina, jolloin treenaaminen on yksitoikkoisempaa ja treenaajia vähemmän, tai ainakin herätä Sotahuutoon. Tähän auttavat ystäväporukoihin kiinnittyminen mutta toisaalta treenaamisen olisi silti oltava se juttu lajin kehittymisen kannalta…
Toivottavasti Boffoliiga ja Boffaajan käsikirja -projekti vievät lajia tässäkin suhteessa eteenpäin. 🙂
Kiitos valaisevasta puheenvuorosta. Tästä pitikin muutama sana vaihtaa ollessasi käymässä Keski-Suomessa, mutta jotenkin unohtui. Ainakin täällä aloittelijat joutuvat kohtalaisen helposti “kovaan kouluun” (elleivät esim. suhteellisesti tarkastellen nuoren ikänsä vuoksi ajaudu erityisesti suojeltavien kategoriaan), ja merkittävä osa heistä mainitsee jonkinlaisena järkytyksenä tai esiinnousevana erityisenä asiana kovat osumat päähän. Heillä ei ole käytännössä mitään mahdollisuuksia vaikuttaa näihin. Johtuen harjoitusten epäkoulumaisuudesta, vanhempien kävijöiden ylilyönteihin ja kohtuuttomuuksiin ei käytännössä ole – ainakaan tähän mennessä – voinut puuttua mitenkään. Useat ovat myöskin kadonneet harjoituksista, tai siirtyneet jousen käyttöön, saatuaan sen erityisen kovan iskun päähän. (Heiltä ymmärrettävästi puuttuu sellainen side lajiin jonka kautta tilattaisiin riittävää kypärää, joskin on todettava ettei kypäräkään estä aivovammaa jos vain lyödään tarpeeksi kovaa.) Tämä on myös asia, jonka jotkut ennen Jyväskylässä harjoitelleet nostavat usein esiin, “X löi niin kovaa päähän”, kysyttäessä mitä jäi mieleen, näin kirjaimellisesti. Tietenkin muiden asioiden ohella. Mutta tämä ei välttämättä merkitse että he kokisivat lajin sinänsä vaaralliseksi, esimerkiksi auttaessaan nuoria lapsiaan liikkumaan sen parissa.
Jos naiset keskimäärin – en tiedä onko näin – kiinnittäisivät huomiota yllä olevaan niin mielestäni se olisi kypsän ja vastuullisen osallistumisen merkki, sillä absoluuttisen voiman tiellä moni osaisi lyödä toiselta tajun kankaalle, mutta tämän tyyppisen voiman käyttäminen johtaa pysyvien aivovammojen ohella yhteisön hajoamiseen ja on mielestäni modernin miekkailun ihanteiden vastaista.
(Lyhyesti, kuinka tehokas voit olla säilyttäen ihailtavan kontrollin. Buhurtti ja muu jossa tarkoitus on “lannistaa vastustaja kovilla iskuilla” onkin sitten asia erikseen ja vertautuu nyrkkeilyyn, jossa aivovamma ei välttämättä ole ongelma vaan yksi osa lajia ja kun pelin henki on selvä, niin ok.)
Mutta sukupuoli asiaan. Joissain suhteissa – osa kävijöistä – ottaa uudet mies kävijät enemmän tosissaan kuin naiskävijät. Tämä ei välttämättä ole lainkaan suhteessa taitoihin. Myöskään osallistujien ikä ja koulutustausta ei välttämättä – luettavissa juuri koskaan – mahdollista pedagogisesti hienosyistä lähestymis tapaa, joka huomioisi myös sukupuolen. Asia voi olla ongelmallinen vaikka “paras tahto” olisikin auttaa, ja opetus tapahtuisikin miekkailukulttuurin sisällä – toisin kuin yleensä pehmomiekkailussa – kuten Tobi Beck tuo esiin kirjassaan “Armored Rose.” Paikoitellen mielipiteet ovat liian varmoja suhteessa siihen kuinka paljon tilanteiden taustoja on mietitty. Esim. – tapahtui suuremmassa tapahtumassa – erään naispuolisen osallistujan reagoitua edeltäviin tapahtumiin itkemällä, miespuolinen osallistuja mainitsi että “moisesta joutaisi suoraan kotiin”, mitä ilmeisemmin tuntematta tilannetta tai siihen liittyvää psykologiaa, (ks. Beck:in kirja.) tai näihin liittyviä miekkailu kulttuurillisia taustatekijöitä. Jonkin verran myös osa miespuolisista osallistujista saattaa toimia naisten kohdalla korostuneen kontrollilla, ainakin itse sain aikanaan kuulla Vihtavuoressa 15-vuotiailta tytöiltä, “lyö kovempaa!”
“Se on haastavaa, koska pk-seudun treeneihin kaivataan tällä hetkellä lisää treenien vetäjiä ja treenien vakiinnuttaminen edes höllästi saman kaavan mukaisiksi – myös teoriaa sisältäen – on jatkuvasti ongelmana. Tämän johdosta myöskään aloittelevien harrastajien kiinnittäminen lajiin ei ole helppoa eikä tasalaatuista, monipuolista teoriaa boffauksesta ole saatavilla.”
Tämä onkin erittäin hyvä ja keskeinen huomio. Manuaaleja ja lajiinkin hyödynnettäviä videoita on saatavalla yhä enemmän ja yhä helpommin. Lisäsin Maahinkaisen sivuille http://maahinkainen.org/pehmomiekkailu/linkkeja Mutta näiden hyödyntämiseen voi olla tietty kynnys. Tämä mielessä olen suunnitellut muodollista opetusohjelmaa joka mahdollistaisi miekkailun eri osa-alueiden ja kokonaiskuvan hahmottamisen jo varhaisessa vaiheessa ja samalla “kaikkien pallojen pitämisen ilmassa” ohjauksen avustamana, vaikka silti edettäisiin askel kerrallaan, niin kokonaiskuva muodostaisi kehitys horisontin, niin yksilöä itseään koskien kuin miekkailukulttuuria laajemminkin. Edellinen olisi etupäässä tarkoitettu henkilökohtaisen ohjauksen tueksi. Jyväskylässähän pyöriii tällä hetkellä vastuu kuukausi malli, jossa vastuullinen periaatteessa tekee mitä tahtoo, ja sitten seuraavana kuukautena linja on taas toinen. Toinen vaihtoehto on kopioida suoraan esim. kalpamiekkailun tai rottinkimiekkailun opetusohjelmia, missä on omat ilmeiset ongelmansa.
Summa summarum, harjoitus ympäristön tulisi olla niin turvallinen ettei aika menisi pelkäämiseen vaan voisi yrittää parhaansa mukaan, tämä on vaikeaa koska harjoitusten epämuodollisen rakenteen vuoksi ongelmiin ei käytännössä pystytä välttämättä puuttumaan. Kysymykset sukupuolen vaikutuksesta ovat oleellisia, eivätkä niin helppoja vastata kuin usein lonkalta heitetään. Boffaus / pehmomiekkailu tarvitsisi kirjallisia, muodollisia opetusohjelmia (sinänsä viehättävien epämuodollisten rinnalle, esim. sivusta seuraillessa erään aiemmin tuntemattoman tyypin ottelua näki välittömästi “tuo on ollut Kekkosen opissa.”)
Bonus, puoli-tuttuni blogi “Gender Identity Construction in Sports
Are feminine and athletic identities compatible?”, http://deksnyterita.wordpress.com/ Hänen maisterin työnsä saattaisi kiinnostaa sinua: “LADIES IN ARMOUR: A PHENOMENOLOGICAL INVESTIGATION OF EXPERIENCES OF HIGHLY SKILLED FINNISH FEMALE KENDO ATHLETES” – Rita Dekšnytė https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/41490/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201305191703.pdf?sequence=1