Alusta: Xbox 360 + Kinect
Studio: Lionhead Studios
Julkaisija: Microsoft
Genre: Seikkailu
Ikäraja: 12 (kielenkäyttö ja väkivaltaa)
Fable-pelisarjan viidennessä pelissä päähenkilö Gabriel eksyy matkaseurueestaan ja päätyy hurjaan seikkailuun. Matkallaan hän kohtaa aiemmista peleistä tutun Theresan, sokean ennaltanäkijän, ja vuoroin pakenee ja taistelee maailmaa tuhoavaa pahuutta vastaan.
Tartuin Fable: The Journey -peliin innosta hihkuen. Uusi Fable! Kinect!
Taustaa
Olen Fable-fani. Pelasin Fable II:n läpi koluten jokaikisen notkon ja niemen ja aloitin pelin jopa uudelleen vain päästäkseni näkemään miten paljon maailma muuttuisi pahistelemalla pelin läpi. Fable-pelit eroavat näet muista vastaavista siinä, että peleissä sinun tekemisilläsi on väliä. Jos olet kiva, muut pelin hahmot pitävät sinusta ja päinvastoin. Lisäksi pelimaailma muuttuu joko kivemmaksi tai synkemmäksi tekemiesi päätösten mukana. Pelasin ensimmäisen kierrokseni Fable II:sta omana itsenäni ja tällaisena lawful good -hahmona se tarkoitti sitä, että lopulta perässäni juoksi aina kasoittain faneja, jotka pyytelivät nimikirjoituksiani ja vannoivat rakkauttaan. Aluksi se imarteli, mutta ei mennyt pitkään kun aloin jo huutelemaan fanilaumalleni hävyttömyyksiä vain päästäkseni heistä eroon: “Anteeksi, voitteko painua [PUPUJA! <3] kun yritän tässä viettää aikaa lasteni kanssa!” ja keskaria perään.
Fable II:ssa toinen tärkeä tekijä oli se, että koko pelin rinnallani juoksi ihana uskollinen koira, johon kiinnyin enemmän kuin mihinkään muuhun juttuun pelissä. Pelasin peliä osin vain saadakseni leikkiä ja juosta koirani kanssa ja yhdessä koimme uskomattomia seikkailuja. En voi kertoa enempää pilaamatta peliä, mutta koiraan liittyi juonenkäänne, joka pani pelaajan todelliseen testiin.
Fable II:ssa ainakin yksi pelin olennainen osa oli tutkia sankaruutta. Kaikissa Fable-peleissä päähenkilöstä tulee Sankari (“Hero”), mutta pelaaja itse päättää millainen sankari. Sankarilla on erikoisvoimia, mutta käyttääkö hän niitä hyvään vai pahaan, tekeekö hän maailmasta paremman vai pahemman, ja vain itselleen vai kaikille?
Olen pelannut myös muita Fable-sarjan pelejä, mutta ajanpuutteesta johtuen en lainkaan niin paljon kuin Fable II:sta.
Gabriel ja Theresa Serenin vetämissä vaunuissa. Pelin aikan kamera pysyy visusti vaunujen sisällä…
(Artikkelin kuvituksena on käytetty pelin omia pressikuvia.)
Aito Fable-peli?
Fable The Journeytä ei ole käsittääkseni tarkoitettu osaksi Fable I, II ja III:n jatkumoa, vaan Fable Heroesin tapaan se on tarkoitettu erilliseksi peliksi. Kyseessä on silti selvästi Fable-pelimaailman peli. Se näyttää, kuulostaa ja tuntuu Fablelta, mutta…
Nyt on ehkä aika katsoa Kinectiä syyttävästi. Fable The Joyrney on tehty vain ja ainoastaan Kinectille ja se tuo omat rajoitteensa peliin. Ilman ohjainta, kuinka kertoa pelille, minne haluat kävellä? Miten kerrot pelille, mitä loitsua haluat käyttää? Miten tuot peliin mukaan roolipelillisiä elementtejä? Nyt voimmekin siirtää syyttävän katseen kohti Lionheadia, sillä ratkaisut eivät ole onnistuneet.
Ensinnäkin pelistä noin puolet on hevosvaunun ohjaus -simulaattoria. Päähenkilö Gabriel ohjaa hevostaan Sereniä teillä, joiden keskeltä nousevia puita ja muita esteitä pitää vähän väliä väistellä. Pelimaailma Albion on todellakin huonossa jamassa teiden kunnosta päätellen. Välillä pahuus iskee ja sitten ajetaan täysiä ja yritetään pitää heppa elossa maailman sortuessa ympärillä. Välillä taas mörkömäiset hobbet hyökkäävät, jolloin hevonen kulkee automaattiohjauksella ja pelaajan tehtäväksi jää heitellä loitsuja edessä kulkeviin hobbeihin.
Tien päällä roolipelielementtinä toimii ennustajaukko, jonka kohdalle hevosen voi halutessaan pysäyttää, jolloin pelaajan ainoaksi tehtäväksi jää kuunnella pelihahmojen ennaltakirjoitettu keskustelu, joka valitettavasti saa pelaajan kiemurtelemaan tuskasta, sillä humoristiseksi tarkoitettu heppu herättää lähinnä myötähäpeän tunteita.
Tiellä tulee vastaan myös taukopaikkoja. Pienissä taukopaikoissa ainoana mahdollisuutena on parantaa Sereniä, mutta suuremmissa hevosta voi myös puhdistaa, syöttää sille omenoita ja juottaa vettä. Ihan kivaa ja söpöä, mutta en keksinyt niin millään miten pääsen tekemään niitä asioita. Taukopaikat olivät näet ympyrän muotoon sijoitettuja, joissa liikkumalla joko oikealle tai vasemmalle pystyi tekemään eri asioita. Tämä vielä sujui, mutta näytin varmasti ihan tärähtäneeltä yrittäessäni keksiä nojailemalla ja osoittelemalla sinne sun tänne miten “valitsisin” että nyt kun seison tässä omenapuun edessä niin haluaisin mennä sen luokse ja poimia omenan. Vaikka peli yleensä jaksoi koko ajan muistuttaa miten arkut avataan ja hyökkäykset torjutaan niin tässä tilanteessa pelaaja oli omillaan. Ison taukopaikan jälkeen seurasi yleensä Theresan monologi, jossa pelaaja jälleen vain kuunteli Theresan tai muiden höpinöitä voimatta mitenkään itse vaikuttaa keskustelun kulkuun.
…kuten näkyy tässä hieman vanhemmassa pressikuvassa. Kuvassa paetaan juuri maailmaa tuhoavaa pahuutta. “Juokse, Seren! Juokse!”
Välillä Gabrielin tielle tulee esteitä, eli taistelujaksoja, jotka Gabrielin tulee ratkaista ilman hevoskyytiä. Tällöin peli siirtyy valopyssypeleistä tuttuun lähestymistapaan, jossa pelihahmo liikkuu automaattisesti tai vain seisoo paikoillaan ja pelaajan tehtäväksi jää ammuskella kohti tulevia vihollisia. Gabrielin ainoat aseet ovat loitsut. Vasemmalla kädellä heitetään tarttumalassoa ja torjutaan, oikealla heitetään hyökkäykset. Välillä Gabriel voi myös astua joko oikealle tai vasemmalle nojaamalla kyseiseen suuntaan, mutta en keksinyt mitä hyötyä siitä olisi esimerkiksi ihmissusimaisten balverinien kohdalla, jolloin optio oli olemassa, sillä peli ei selittänyt sitä lainkaan.
Pelin taisteluiden suurimmaksi ongelmaksi nousi Kinectin epätarkuus. Pelin alkupuolella Kinectin kamera kalibroidaan, jotta loitsut osuisivat juuri sinne minne pelaaja haluaa. Kun se hetki sitten koittaa, pelaajan on parasta keskittyä tekemiseensä, sillä peli perustuu tarkkuuteen, mikä on aika rasittavaa kun käytössä on kaksi kättä ja yksi nainen, jotka eivät toimi eri päivinä ihan samalla tavalla. Uudelleenkalibrointi taas on sen verran pitkällinen ja tuskaisa prosessi pelissä, että kerran sen uudelleen tehtyäni keskityin ennemmin istumaan joka päivä samaan kohtaan kuin uudelleenkalibroimaan. Yleensä homma toimi aika hyvin, mutta välillä hermot meinasivat mennä kun loitsut ja lassot lentelivät sinne sun tänne ja balverinit tunkivat iholle. Lisäksi torjuminen eli vasemman käden nostaminen suojaksi oli välillä ylitsepääsemättömän vaikeaa Kinectin havaita ja taas hermot paukkuivat ja hahmo pääsi hengestään.
Lisäksi minulla ja Kinectillä oli muutenkin suuria vaikeuksia yhteiselossa. En tiedä oliko ongelma Kinectin vai pelin syytä. Peli mm. erityisesti kielsi ristimästä jalkoja. Pelin aikana jalkoja ei tarvittu mihinkään ja olisin halunnut niin kovasti nostaa jalat ristiin alleni tai nostaa pallille tai edes ristiä, mutta ei. Jos jalat eivät olleet siististi suorana edessä, Kinect oli hätää kärsimässä. Toisaalta ihan hyvä keino varmistaa, ettei peliä tule pelattua ilman taukoja. Myös nenän niistäminen sekoitti Kinectin, puhumattakaan huulille nostetusta teekupista, jolloin koko pelaaja katosi Kinectiltä. Se oli harmillista, koska ainakin minä haluan rentoutua ja nauttia pelistä samalla teetä hörppien enkä vain istua kuin tinasotilas tuolillani juuri tietyssä yhdessä asennossa.
Taistelukuvaa pelistä – tai melkein. Lisää etualalle loitsivat kädet ja ylälaitaan health- ja muita mittareita sekä television ääressä villinä heiluva nörttityttö.
Johtopäätös
Olin odottanut Fable The Journeyltä Fable II:sta, mikä on epäreilua peliä kohtaan, sillä sitä tämä peli ei ole eikä edes yritä olla. Kyseessä on enemmän hevosajelusimulaattori yhdistettynä pelihalleista tuttuihin valopyssypeleihin. Oliko se hyvä sellaiseksi? No, hevosajelusimulaattoriksi se oli ihan kelvollinen. Siitä plussaa. Valopyssypeliksi taas peli oli itseään toistava, tylsä ja kumman hidastempoinen. Toisin kuin pelihalleissa, tässä pelissä on tarkoitus edetä tarinassa, joten samanlaista vihollistulvaa kuin pelihalleissa on turha odottaa. Mutta jotenkin peli olisi saanut olla dynaamisempi ja tarjota enemmän ooh-elämyksiä.
Lisäksi Fable-maailma oli pelissä kovin päälleliimattu. Fable-peleissä on aina ollut tietty annos huonoa huumoria, joka perustuu röyhtäyksille, piereskelylle ja hölmöilylle, mikä on ihan kivasti tasapainottanut pelien muuten niin synkkää aihepiiriä, jossa pahuus on yksioikoisen pahaa. Mutta jotenkin Fable: The Journeyssä se huumori ei toiminut. Mainitsinkin jo tienpäällä kohdattavan ennustajaukon aiemmin, mutta temppelissä olleet avuliaat henget muka hauskoine kinasteluineen olivat ihan erityisen rasittavia.
Olen miettinyt erilaisia skenaarioita, miksi pelistä tuli sellainen kuin se on. Eivätkö pelintekijät todellakaan keksineet mitään muuta käyttöä Kinectille? Hevosajelu on sinänsä hauska tapa liikkua maailmassa ja sen avulla maailmasta olisi voinut tehdä “avoimen”, missä pelaaja olisi itse voinut päättää minne menee valitsemalla mitä tietä lähtee seuraamaan. Lisäksi olisi ollut kiva päästä vaikuttamaan hahmojen välisiin keskusteluihin vaikka valitsemalla ilmassa leijuvista vaihtoehdoista itselle mieluisin reagointitapa. Myös monia Heavy Rainista tuttuja oven aavamisia ja muita liikeratoihin perustuvia juttuja olisi voinut tehdä helposti ja vaikuttavasti Kinectillä olettaen, että sen tarkkuus riittää niin pienimuotoisten liikkeiden seuraamiseen.
Tällaisenaan Fable: The Journey ei kuitenkaan toiminut. Annan kuitenkin kaksi nörttityttöä, koska peli oli huolellisesti tehty ja nätti kuin sika pienenä.
Tiivistelmä
+ Selkeästi osa Fable-maailmaa.
+ Selkeät valikot ja peli pitää yleensä hyvin huolta, että pelaaja tietää mitä on tekemässä.
+ Taikominen/taistelu toimii intuitiivisesti ja jos kalibrointi on kohdallaan niin myös suhteellisen tarkasti.
+ Tekstitetty myös suomeksi.
– Käy tylsäksi vihollisten ja taisteluiden toistaessa itseään. Hidastempoinen.
– Roolipelielementit pelaajan ulottumattomissa, minkä vuoksi hahmoista ei jaksa juuri välittää.
– Huumori ei toimi.
Arvosana:
Tavistyttö
