Jokunen viikko takaperin poikaystäväni puhui minut ympäri kokeilemaan figupelaamista.

Figu- tai miniatyyripelit ovat pienillä ”muoviukoilla” pelattavia sota-/strategiapelejä, joita pelataan yhtä tai useampaa vastustajaa vastaan. Pelipöytä imitoi sotatannerta raunioneen ja maastonmuotoineen, miniatyyrit eli figut muodostavat erikokoisia ja –vahvuisia yksiköitä, joita pelaajat liikuttavat pöydällä. Armeijojen ja yksiköiden vahvuutta kuvataan pisteillä, esimerkiksi 100 pisteen peli tarkoittaa sitä, että kukin pelaaja saa käyttää 100 pistettä armeijansa tekemiseen. Mitä vahvempi yksikkö, sitä enemmän pisteitä se maksaa.

Perinteiseen roolipelitapaan hyökkäysten osumiset ja vahingot heitetään nopilla. Periaatteessa tarkoituksena on tuhota vastustajan armeija, mutta pelissä voi olla lisäksi kerättäviä kohteita tai suoritettavia tehtäviä tuomassa haastetta ja vaihtelua.

Warmachine 6.3.2012 Cygnar (sininen) vastaan Khador (punainen)

Olen pelannut pöytäroolipelejä noin kuusi vuotta. Figupeleissä minua on aina kammottanut liikkuvien osien määrä ja pelin persoonattomuus. Olisiko sama pelata shakkia? Poikaystäväni – pitkän linjan figuttaja – kuitenkin pyysi kauniisti, joten suostuin kokeilemaan hänen kanssaan vastajulkaistua War Path -peliä.

War Pathin aloituspaketti sisältää pienet armeijat örkkejä (Marauders) ja kääpiöitä (Forge Fathers). Örkkejä on reilusti enemmän ja ne ovat nopeampia, mutta niiden ampumiskyky on vähintäänkin onneton. Kääpiöt puolestaan ovat parhaimmillaan päästessään ampumaan suojan takaa, mutta heikoilla lähitaistelussa.

Ensimmäiset ottelut pelattiin 2×2-jalan kokoisella pöydällä. Oikea pelikoko on 4×4-jalkaa, mutta koska War Path oli kummallekin tuntematon peli, päätimme aloittaa pienesti. Pienessä pöydässä oli se hyvä puoli, että peli eteni nopeasti, ja kumpikin pelaaja pääsi kokemaan kaikenlaisia tilanteita. Toisaalta peli todellakin oli ohi muutamassa vuorossa, eikä figumäärältään suurempi örkkiarmeija meinannut mahtua pöydälle.

Ensimmäisen pelin pelasin örkeillä. Yllätyksekseni en ottanut turpiin läheskään niin pahasti kuin alkuun pelkäsin, vaan onnistuin jopa aiheuttamaan tuhoa raunioiden takaa ammuskelevissa kääpiöissä. Noppasääntöjen logiikka löytyi myös yllättävän nopeasti – tosin sääntöjä piti silti selata tiuhaan. Valitettavasti en enää muista pelin kulkua vuoro vuorolta, joten yksittäisen pelin selostaminen jää johonkin toiseen kertaan.

Nopat eivät olleet kovin suosiollisia…

En vihannut War Pathia. Itse asiassa, totuteltuani pari ottelua kynä-paperi-peliä suurempaan kokonaisuuteen, aloin suorastaan nauttia sen tarjoamasta taktisesta haasteesta. War Pathin aloituspaketin armeijat ovat sen verran pienet, etteivät vuorojen pituudet veny mahdottomiin. Isommalla pöydällä pelistä sai vielä enemmän irti.

Positiivisen kokemuksen rohkaisemana olen sittemmin testannut myös Privateer Pressin Warmachinea. Warmachinen yksiköt ovat pienempiä, mutta niillä on enemmän ominaisuuksia, joten mahdollisuuksia ja liikkuvia osia oli jälleen pelottavan paljon. Steampunk-henkinen maailma on kuitenkin kiehtova ja persoonallinen, ja ruokkii mukavasti mielikuvitusta. Warmachinessa komentajan eli Warcasterin kyvyt ja ominaisuudet vaikuttavat yksiköiden toimintaan, joten peli on mielestäni lähempänä perinteistä roolipeliä kuin figupeliä.

Yltääkö lyömään? No yltäähän se.

Kokeilematta minulla on edelleen figupelien markkinajohtaja GamesWorkshopin Warhammer tai Warhammer 40k. Kumpaakin olen tosin pelannut kynällä ja paperilla, eikä systeemi ole sytyttänyt. Liikaa numeroita ja nopanheittoa, liian mustavalkoinen maailma ja aivan liian vähän hahmon persoonan kehitystä ja tarinan kerrontaa. Olen myös kuunnellut tuttavapiirissäni olevien figupelaajien keskusteluja 40k:sta, ja mielikuva pelistä on juuri se persoonaton ”armeijat rynnivät ja ampuvat ja sitten heitetään noppaa ja lopulta toinen häviää” –skenaario, joka minua alun perin kaikessa figupelaamisessa on aina ahdistanut. Luulenkin, että jätän valtavat Warhammer-armeijat suosiolla muiden hallittaviksi.

Figupelaaminen vaikuttaa olevan yhden sortin elämäntapa. Siihen kun kerran hurahtaa, haluaa aina ostaa lisää yksiköitä armeijaansa/armeijoihinsa. Toinen puoli figuttamista on miniatyyrien maalaus, johon saa kulumaan aikaa tuntikausia. Ja pitäähän pelipöydänkin sisältää erilaisia maastoja ja esteitä. Pöytiä voi ostaa maaleja vaille valmiina tai askarrella alusta asti itse. Itse en usko menettäväni sydäntäni figupeleille. Itse pelaaminen on toki mukavaa, mutta nautin kuitenkin enemmän tarinankerronnasta kuin suurien kokonaisuuksien hallinnasta.