Me Nörttityttöblogin kirjoittajat olemme keskustelleet blogimme lyhyen historian aikana Facebook-ryhmässämme paljon internet-etiketistä, anonyymistä kommentoinnista sekä siitä, uskaltaudummeko kirjoittamaan tähän blogiin omilla nimillämme vai nimimerkillä. Itse olen alusta asti ollut omilla nimillä kirjoittamisen kannalla, vaikka olenkin luvannut, että myös incognitona kirjoittavien nörttityttöjen tekstejä voidaan tässä blogissa julkaista. Alla oleva mielipidekirjoitukseni pohjautuu osittain aiemmin Nörttityttöblogin Facebook-keskusteluryhmässä julkaisemaani kannanottoon. Olen kuitenkin päivittänyt sitä myöhempien keskustelujemme valossa.
Olen viime vuosina kallistunut yhä vahvemmin sille kannalle, että olisi hyvä, jos ihmiset esiintyisivät internetissä pääosin omilla nimillään – aivan niin kuin muuallakin yhteiskunnassa. Internetin anonyymeistä keskusteluista tulee helposti huutoäänestyksiä ja vihapuheiden pesiä, joissa keskustelijat räkättävät varjoihin kätkeytyen kärjistyksiä ja suoranaisia herjoja, jollaisista tuskin kukaan omalla nimellään kehtaisi tulla tunnetuksi. Naamion suojassa on myös helppoa esittää mutuja faktoina ilman minkään valtakunnan lähteitä.
Nettikeskusteluja lueskellessani olenkin usein miettinyt, että mielipiteitä, joita ei kehtaa esittää omalla nimellään ei ehkä ylipäätään tarvitsisi esittää. (Oma lukunsa sitten ovat ne oman elämänsä mielipidejohtajat, jotka nimellään ja kasvoillaan haluavat julistaa internetissä esimerkiksi rasismin ja homofobian ilosanomaa.)
Jouduin blogimme ylläpitäjän ominaisuudessa sensuroimaan edellisen tässä blogissa julkaistun kirjoitukseni yhteydestä joitakin lukijakommentteja, jotka sisälsivät törkeää kielenkäyttöä ja joko minuun tai tämän blogin kirjoittajiin yleensä kohdistettuja vihapuheita. Kaikki poistetut kommentit oli kirjoitettu anonyymeinä.
Kannatan aina moniäänisiä väittelyjä, joiden uskon voivan avartaa keskustelun molempien osapuolien ajattelua. Kirjoitinkin edellisen nörttityttöblogaukseni osittain tarkoituksellisen provosoivaksi juuri keskustelua ja väittelyäkin lietsoakseni.
Väiteltäessä kaikkien osapuolien olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että asiat taistelevat, eivät ihmiset. Vaikka toinen keskustelija olisi mielestäsi rajustikin väärässä, se ei oikeuta sinua käyttäytymään agressiivisesti häntä kohtaan. Jos et kykene menestymään väittelyssä sortumatta alatyyliin, argumenttisi eivät ilmeisesti ole riittävän vahvoja, eikä mielipiteesi siis lepää kovinkaan vakaalla perustalla. Loppupeleissä nimetön ja asiaton huutelu siis osuu omaan nilkkaan; se antaa keskustelijasta kuvan sääliönä, joka ei pysty eikä uskalla puolustaa näkemyksiään asiallisesti ja omalla nimellään.
Useimmille nettikirjoittelijoille olisi siis hyväksi asettaa rima sille tasolle, että omat porinat kehtaisi julkaista omalla nimellään. Valitettavasti anonyymit trollit myös ruokkivat yleistä anonymiteetin varjoihin kätkeytimistä internetissä. Aggressiivisten nimettömien kommenttien jälkeen jotkut Nörttityttöblogin (tulevista) kirjoittajista alkoivatkin arastella keskusteluryhmässämme, uskaltanevatko he sittenkään julkaista ajatuksiaan tässä blogissa omilla nimillään. Reaktio on ymmärrettävä, mutta mielestäni murheellinen. Pelon maantiede rajaa naisten ja tyttöjen (sekä toki myös väkivaltaa kaihtavien miesten ja poikien) liikkumavapautta jo aivan tarpeeksi hämärillä kaduilla ja puistoissa. Toivoisin, että internetissä meillä kaikilla olisi vapaus olla omia itsejämme pelotta.
Ymmärrän toki, että yksityiselämästään voi haluta blogata nimimerkin suojissa. Itsekin olen joskus suunnitellut esimerkiksi seksiblogia (toteuttamatta jäi, toistaiseksi), jossa olisin pohdiskellut seksiin liittyviä myyttejä, mutta mahdollisesti kertonut myös omista seksikokemuksistani, ehkä arvostellut seksivälineitä tai esitellyt mielestäni tasokasta pornoa. Tämän tyyppistä blogia minäkin olisin varmaan mieluimmin kirjoittanut alter egon suojissa.
Tarve anonyymiin esiintymiseen sosiaalisessa mediassa voi toki kummuta myös halusta erottaa työelämä vapaa-ajasta, halusta suojella läheisiään turhalta julkisuudelta tai vaikkapa siitä, että omaa elämää varjostaa ja rajoittaa joku henkilökohtainen stalkkeri.
Aiemmin minäkin kirjoitin nimimerkillä myös omaa kulttuuriblogiani Happamia! . Pohdiskelin kuitenkin usein, verhoudunko nimimerkkiin todellisesta tarpeesta suojella yksityisyyttäni, vai noudattaessani kyseenalaistamatta tavanomaista blogikonventiota. Miksen lopulta voisi sanoa omalla nimelläni, että olen taas kutonut villasukat, Inception oli minusta loistava elokuva, mutta Eräs joulutarina taas ei oikein meikäläistä koskettanut? Joku Arnaud Desplechinin fani voi toki hermostua, mutta ehkä meistä ei olisi tullut bestiksiä muutenkaan. En oikein jaksa uskoa, että sen paremmin Nörttityttöjen kuin Happamien vihaisimmatkaan lukijat tulisivat kolkuttelemaan kotioveani. Näin ollen blogaan myös omassa blogissani nykyisin omalla nimelläni ja kasvoillani.
Internetissä räväkämmätkin kannanotot uppoavat sitä paitsi sellaiseen tietomereen, ettei niistä yleensä joudu tekemään laajemmin tiliä, jollei satu olemaan todellinen julkkis tai Perussuomalaisten kansanedustaja. Itse annoin runsas vuosi sitten melko harkitsemattomasti nimeni ja kasvoni Facebook-kampanjalle, jossa kannustin ihmisiä puristelemaan tissejä. Tempaus, jonka kuvittelin jäävän lähinnä kaveripiirin sisäisen vitsin tasolle, poiki minulle yllättäen 15 minuuttia julkisuutta; jokusen Google-osuman ja yhden hävyttömyyttäni parjaavan HS:n nettikolumnin, jossa toimittaja Virpi Salmi jätti nimeni armollisesti mainitsematta.
Kauhistelin hetken, tunnetaanko minut tästä lähin aina “sinä tissityttönä”. Suurimmalta osalta tuttavapiiriäni koko juttu olisi kuitenkin jäänyt huomaamatta, jos en olisi siitä itse vaahdonnut. Kaikki kaverini suhtautuivat Facebook-aktivisimiini positiivisesti. Yksikään korkeakouluopettajani tai työnantajani ei ole kommentoinut hetkellistä “kohujulkisuuttani” mitenkään. Luulenpa, etteivät he ole yksinkertaisesti huomanneet, vaikka todisteet tissikampanjoinnistani tarttuvatkin edelleen Google-haravaan. Se siitä siis. Opin, että internetissä voi räksyttää kaikenlaista myös real life -identiteetillään “jäämättä kiinni”.
Omalla nimellä esiintyminen nostaa kuitenkin niin blogikirjoituksen kuin Facebook-ryhmänkin journalistista arvoa. Epäilenpä, olisiko esimerkiksi rintasyövänehkäisykampanjani ylittänyt pikku-uutiskynnystä, jos ryhmällä ei olisi ollut tukenaan nimeäni. Ilman nimeäni toimittajat eivät nimittäin olisi voineet soittaa minulle kysyäkseen, olenko oikeasti olemassa, ja tajuanko, mitä olen juuri tullut tehneeksi. Kukaan toimittaja tusin olisi uskaltanut kirjoittaa aiheesta (omalla nimellään) mitään edes nettiin ilman sen vertaista taustatutkimusta, että olen todellinen henkilö.
Huomaan itse suhtautuvani vakavammin ja kunnioittavammin blogeihin, joiden kirjoittajat esiintyvät omalla nimellään. Rohkea nimellä esiintyminen nostaa eteenkin hyvän amatöörikirjoittajan helposti samaan kastiin perinteisten sanoma- ja aikakausilehtien pakinoitsijoiden kanssa. Onhan heidänkin uskallettava kirjoittaa omilla nimillään – silloinkin, kun tietävät, että heidän mielipiteensä voivat nostattaa myrskyn vesilasiin.
Tällaista journalistista arvokkuutta haalisin mieluusti myös nörttityttöblogillemme mahdollisimman paljon. Minusta olisi hienoa osoittaa, että me nörttitytöt uskallamme “vastata huutoomme”. Siksi aion itse kirjoittaa nörttityttöblogissa omalla nimelläni, ja kannustan siihen myös kaikkia muita, joille se suinkin sopii. Useimmat kirjoittajamme ovatkin omalla nimellä kirjoittamiseen jo sitoutuneet. Kunnioitan myös niitä, jotka omista syistään ovat päättäneet pysyä nimimerkin takana.
Seuraavaksi heitän haasteen rohkeasta omalla nimellä esiintymisestä lukijoillemme! Kun seuraavan kerran kommentoit tätä ja muita blogimme kirjoituksia, tai ylipäätään mitä tahansa internet-keskustelua, mieti hetki uskaltaisitko sittenkin julkaista sanasi omalla nimelläsi. Jos ajatuksissasi ja ilmaisutavassasi ei mielestäsi ole mitään hävettävää, mikset uskaltaisi?
Sallimme blogissamme jatkossakin myös anonyymit (esitarkastetut) kommentit. Blogiin on kuitenkin helppo jättää kommentteja omallakin nimellään, myös kirjautumatta mihinkään erilliseen palveluun. Klikkaa vain kommenttilootan lähettäjätiedoista kohtaa “Nimi/URL-osoite”. URL-osoiteelle varatun kentän voi jättää tyhjäksi, jos ei omista omaa kotisivua, blogia tai julkista sosiaalisen median profiilia. Jos jokin noista löytyy, ei kentän täyttämistä kuitenkaan kannata arastella. Linkin kautta voi saada omille ajatuksilleen lisää lukijoita ja kommentteja. Ja siitähän sosiaalisessa mediassa juuri on kyse, eikös nörtit? 😉
Kirjoituksen yhteydessä julkaistut naamiokuvat on linkitetty tähän kontekstiin creative commons -lisenssillä, ja ne on koottu seuraavista lähteistä: http://fashionablygeek.com/hats/masked-in-flight-laser-cut-parchment-gas-masks/attachment/parchment-gas-mask/ , http://digitalis.nwp.org/collection/distributed-identities-curating-our-onli, http://punkrockpsychic.com/uncategorized/what-mask-are-you-wearing/ sekä http://www.lava360.com/photography/goddess-behind-the-mask-65-mysterious-eyes/ Kuvat poistuvat tältä sivustolta, mikäli ne poistetaan alkuperäiskonteksteistaan. Kannattaa klikkailla linkkejä, jos hienot naamiokuvat kiinnostavat!
Komppaan, symppaan ja suuresti arvostan tämän torstain aihetta.
Omasta yksityiselämästäni en juuri bloggaile (ja vaikka bloggailisinkin, en osoitetta tässä teille kertoisi), ja muista aiheista kirjoitan mieluummin nimen kuin nimimerkin takaa – monien yllämainittujen syiden lisäksi siksi, että yleisimmillä nimimerkeilläni tapasin juoruta yksityiselämästäni ja ajatuksistani joskus paljon nuorempana ja huvittavampana.
Omalla nimellään kirjoittamisessa on, imho, puolensa myös ymmärryksen oppimisessa. Kun siinä tekstin, kommentin, kuvan, you name it, vieressä killuu oma nimi, joutuu väitteitään perustelemaan viimeistään kommenttitulvan saapuessa – elleivät kommentoijat sitten ole huudelleet omituisuuksiaan anonyymisti, jolloin heidät on helpompi sivuuttaa hupsuina trolleina vaikka kuinka järkevästi ja perustellen olisivat kritiikkiään esittäneet.
Jos ihan totta puhutaan, kirjoitan omalla nimelläni lähinnä siksi, etten usko kenenkään kiinnostuvan asioistani muutamaa hetkeä pidempään. Nimimerkin takaa kirjoittelussa on aina se vaara, että kyllin provosoivasti väitteitään naputeltuaan herättää stalkkereiden huomion, tulee “ilmiannetuksi” oikealla nimellään ja saa sen jälkeen puolustella paitsi kommenttejaan myös syitään pysytellä sanojensa takana piilossa. 😉
Kannattaa muistaa että lähes kaikki ihmiset tekevät jonkinmoisia yleistyksiä henkilökuvasta. On turmiollista lokeroida ihmisiä sukupuolen tai värin perusteella, mutta niin me vain teemme. Toisinaan lukijan kannalta on parempi ettei hän yrittäisi tunnistaa sinua.
hyvin perusteltu, mielenkiintoinen ja ajatuksiaherättävä kirjoitus!
itse olen tavannut kallistua juuri tuonne nimimerkkipuolelle – varmaankin juuri konvention takia, ja siksi että läheiseni tuppaavat olemaan suorastaan hysteerisen varovaisia henkilötietojen kanssa.
toisaalta olen tykännyt kirjoitella omaa blogiani (ja yleensä kaikkea muutakin aina samalla) nimimerkillä; saan pidettyä näennäisen anonymiteetin, vaikka toisaalta naama onkin näkyvissä ja henkilöllisyys helppo selvittää, jos se tarpeeksi kiinnostaa. kirjoittelen netissä juttuja, joiden takana seison myös omana itsenäni, mutten ole pitänyt omaa nimeä niin kummoisena juttuna. toisaalta pasilan sanoin “provosoiva persoonani voi sytyttää maailman tuleen”, ja kieltämättä pelottaa ajatus että jollain hullulla olisi tiedossa mun nimi, naama ja kotiosoite.
facebook tulee varmaankin muuttamaan tätä nimettömyyden tapaa, kun yhä useampi tottuu esiintymään netissä yhä useammin omalla nimellään ja naamallaan.
Mika Waltari muistaakseni kirjoitti samanhenkisesti ammoisessa ohjeistuksessaan kirjailijaksi aikoville, että ei kannata kirjoittaa nimimerkillä, se antaa vaikutelman, ettei usko omaan tekstiinsä. Tietysti voi olla tilanteita, joissa voi aiheutua kohtuutonta haittaa oman nimen esiintuomisesta. Hauska blogi, päädyin tänne kaverien fb-keskustelujen uteloittamana. 🙂
Nimimerkissä on se hyvä puoli, että se on juuri niin sukupuolitettu kuin itse haluaa. Lukijat kyllä tuppaavat olettamaan kaikenlaista, mm. että nörttiaiheista kirjoittava on stereotypinen miesnörtti, eli on hyvä että jotkut esiintyvät explisiittisestikin naisnörtteinä (nimen kanssa). Toivoisin kuitenkin että joskus vielä voisi olla ihan vaan nörtti/henkilö housuihin katsomatta 🙂
Itsekin käytän paljon yhtä ja samaa nimimerkkiä, joka on oikeastaan nimi jonka olen itse itselleni antanut, vaikka se ei maistraatille kelpaisikaan…
Erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä artikkeli. Itse kuitenkin olen samaa mieltä kuin Rahien ja elmom, että nimimerkin käytöllä voi olla myös ihan positiivisia ja valideitakin syitä.
Minulle Korppisusi on vakiintunut nimi netissä. Kirjoitan sillä nimellä kolmea blogia (joista yksi on ns. nörttiblogi avokkini kanssa),se on sähköpostiosoitteeni ja gamertagini Xbox.comissa. Minut tunnetaan sillä nimellä skräppiyhteisössä ja kirjoitan sillä nimellä myös useimmiten foorumeille ja nettikeskusteluihin. Aikaisemmin olen käyttänyt muitakin nimimerkkejä, mutta tämä on kokeilujen jälkeen tuntunut omimmalta (ja on aina myös vapaana kun tarvitaan käyttäjänimi erilaisiin palveluihin).Kun haluan esiintyä ns. nimettömänä, käytän etunimeäni Elisaa. Sillä nimellä ihmisiä Suomessa on kuitenkin kasapäin.
Jos joku tuleva työnantajani haluaa urkkia löytyykö oikealla nimelläni mitään, kovin paljon ei sillä löydy (en edes ole Facebookissa).Minusta työnantajalle, sukulaisille, vanhoille koulutovereille, random tuttavuuksille, entisille koulukiusaajille ja muille blogeihini sattumalta törmääville ei kuulu se, että juuri Elisa on intoillut aamukolmelta jostain pelistä tai tv-sarjasta. Seison kyllä mielipiteitteni takana mutta minä kirjoitan mieluummin muille samanhenkisille ihmisille nimimerkillä jonka kyllä tietyt ihmiset tunnistavat mutta kaikki eivät.Kuten rahen niin osuvasti sanoi, se antaa näennäisen anonyymiteetin mutta henkilöllisyys on helppo selvittää jos jaksaa nähdä vähäsen vaivaa.
Minusta nimimerkit ovat myös mielenkiintoisia, sillä ne kertovat käyttäjästään yleensä hieman enemmän kuin virallinen nimi paljastaa. Hhhm, siitäpä saisi aikaan sosiaalipsykologisen tutkimuksen 😉
Toki olen siitä samaa mieltä, että omalla nimimerkillä kirjoittaminen antaa toimittajalle ja kirjailijalle kredibiliteettiä. Itse en omaa bloggailuani koe niin viralliseksi, että pitäisin oman nimen käyttöä pakollisena. Poikkeuksen tekee erään yhdistyksen blogi, jossa esiinnyn etunimelläni. Siinä tapauksessa kyse ei ole “anonyymina” esiintyminen, sillä kommunikoin yhdistyksemme postituslistalla toki omalla nimelläni.
Aion siis jatkossakin kommentoida tänne nimimerkillä, eikä kyseessä ole häpeäminen tai uskallus vaan omat preferenssit 🙂
ps. Suomessakin on vuosien varrella aika paljonkin julkaistu pakinoita nimimerkeillä, kertoo tiedotusoppia sivuaineena opiskeleva avokkini.
Hei Korpisusi, kiitos pitkästä ja hyvästä kommentista. On totta, että alter egolla eli vakiintyneella nimimerkillä kirjoittaminen (netissä tai muuten) on omanlaisensa “aste” täysin anonyymin kirjoittelun ja omalla nimellä kirjoittamisen välimaastossa. Jos nyt kirjoittaisin tämän tekstin uudestaan, ottaisin tuon näkökulman huomioon. 😉
Nimimerkillä kirjottavat kolumnistithan asettuvat myös tuohon “välimaastoon”. Esimerkiksi Walter De Camp on tällainen vakiintunut nimimerkki, joka on kuitenkin helposti (vaikkapa Wikipedian kautta) yhdistettävissä nimimerkin takaa paljastuvaan persoonaan eli Kari Lempiseen. Walter De Camp on kuitenkin paitsi nimimerkki myös eräänlainen “rooli”; luulisin, että De Campina Lempinen ehkä esimerkiksi ilmaisee ajatuksiaan räväkämmin ja kärjistetymmin kuin arkipersoonassaan. De Campilta odotetaankin naljailua ja pientä räksytystä, joita Lempinen ei taas ehkä halua alituisesti yhdistettävän itseensä.
Samantyyppisiä rooleja arkipersoonansa “viereen” ovat rakentaneet esimerkiksi monet stand-up koomikot – esimerkiksi Krisse ja Heidi Kristiina Salminen ovat varmasti hieman erilaisia tyyppejä, samoin maisteri Frangen ja se Simo Frangen, jonka toisinaan bongaan tampereelaisista baareista tai vaimonsa ja lastensa kanssa kulttuuritapahtumista. Tiettävästi aika monet toimittajat, näyttelijät ja muusikotkin esiintyvät julkisuudessa esimerkiksi eri sukunimellä kuin maistraatin kirjoissa.
En siis paheksu tällaisen “taitelijanimen” rakentamista Internetiin. Itsellenikin on pari vakiintunutta nimimerkkiä: Pihlajatar, jolla kirjoittelin ennen blogiani ja Iranda (viittaa vaivihkaisesti sukunimeeni Kiviranta), jota käytän esimerkiksi YouTubessa, Flickrissä, Xbox Livessä ja muutamisssa muissa vastaavissa Internet-palveluissa. Näiden käyttö on minulla kuitenkin jatkuvasti vähentynyt ja toisaalta olen yhdistellyt esim. Irandan tilejä yhä estottomammin Anitta Kivirannan tileihin ja henkilötietoihin. En kaiketi vain koe tällä hetkellä kovin voimakasta tarvetta alter egoiluun. Jos näin jatkossa on, luon kyllä ihan estottomasti vaikka uuden “toisen minän” minäkin.
Minusta alter egon erottaa täydellisestä anonymiteetistä juuri se, että koska alter ego on ainakin jotakin kautta yhdistettävissä kirjottajan arkipersoonaan ja toisaalta saman kirjoittajan muihin kirjoituksiin, kynnys kirjoittaa täyttä pöllöilyä nousee. Mikä on minusta hyvä asia.
Tervetuloa siis kommailemaan Korpisutena jatkossakin. Se on kieltämättä komea nimimerkki.