On sunnuntai ja olen juuri saapunut kotiini katsomasta Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestivaaleilla esitetyn The Act of Killing -dokumentin. Joshua Oppenheimerin elokuva seuraa indonesialaista miestä, joka vuonna 1965 osallistui muiden indonesialaisten kanssa yli miljoonan ihmisen murhaamiseen. Hengiltä päästettiin kaikki kommunisteiksi epäillyt ihmiset ja etniset kiinalaiset. Eräs dokumentissa haastateltu mies kertoo, kuinka hänen oli käsketty puhdistaa yksi katu kommunisteista joten hän oli tappanut jokaisen vastaantulleen kiinalaisen kunnes oli törmännyt silloisen kiinalaisen tyttöystävänsä isään – ja tappoi sitten tämänkin. Miehen puheessa on ylpeyttä, ja miksei olisi, sillä Indonesiassa entiset militantit ja massamurhaajat ovat nykyään ministereitä, varapresidenttejä ja Hitler Jugendia muistuttavan nuorisojärjestö Pemuda Pancasilan johtajia. He ovat sankareita.
Oppenheimerin dokumentti on ovela monella tapaa. Ensinnäkin ohjaaja pääsee kohteidensa päiden sisälle epäsuorasti, roolileikin keinoin. Hän pyysi entisiä massamurhaajia tekemään teoistaan elokuvan, näyttämään mitä ja miten he tekivät. Dokumentin kohteet tietenkin suostuivat ehdotukseen. Elokuvan alussa päähenkilö kiipeää kevein askelin katolle ja kertoo, kuinka hän oli tässä tappanut hirveästi ihmisiä, mutta kun niistä lähti niin paljon verta hän keksi Hollywood-leffoissa näkemäänsä seuraten, että rautalangalla kommunistit saisi hengiltä verettömästi. Näytettyään miten homma toimii, mies pistää tanssiksi. Myöhemmin mies päätyy esittämään useita eri rooleja teloittajista uhreihinsa ja tapahtuman vanhat, vuosikymmeniä sitten haudatut muistot heräävät esiin. “Miltäköhän tappamieni ihmisten lapsista tuntuu? He varmasti vihaavat minua,” hän pohtii jo elokuvan alussa. Dokumentin loppu luo hyytävän kylmän kontrastin elokuvan alulle.
Toisekseen dokumentti saa katsojan pitämään kahdesta päähenkilöstään. Katolla tanssiva mies on isoisä nimeltä Anwar Congo, joka haluaa ylpeänä näyttää lapsenlapsilleen kuinka hän näyttelee elokuvassaan, mutta joka alkaa sitten kysyä kaikkia niitä kysymyksiä, joita muut eivät halua miettiä. Toinen päähenkilö, Herman Koto, nousee dokumentin sympaattisimmaksi hepuksi elokuvan kohtaukset absurdeiksi muuntavilla drag-asuillaan.
Oppeheimerin dokumentin yksi tavoitteista on ollut kertoa indonesialaisille ja muulle maailmalle Indonesian lähimenneisyydestä, joka tähän asti on ollut vaiettu aihe maassa. Samalla se kuitenkin tulee kertoneeksi jotain perustavaa ihmisistä ja yhteiskunnasta ja tarinoista, joilla selitämme tekoja toisillemme. Dokumentin massamurhaajat puhuvat mielellään teoistaan, he ihailevat niitä, muistelevat kaiholla kidutuspaikkoja ja näyttävät, minne viskasivat ruumiit. He kiristävät suojelurahaa paikallisilta täysin avoimesti – ja se on ihan ok! Siis Indonesiassa! Heidät kutsutaan paikallisen TV-kanavan vieraiksi kertomaan kuinka he tappoivat kommunisteja. Ministerit käyvät elokuvan kuvauksissa nostattamassa tappajia näyttelevän väkijoukon hurmoshenkeä joukon valmistautuessa kohtaukseen, jossa he esittävät tappavansa kylällisen ihmisiä, ja se on ihan ok kaikkien mielestä. Kommunistiviha ei näytä juuri laantuneen vuosien varrella.
Perikato (2004) oli ensimmäinen suuren yleisön saanut elokuva, jossa Hitler esitettiin ihmisenä. Hitlerin henkilökohtaisen sihteerin muistelmiin perustuvassa elokuvassa Hitler elää bunkkerissa päällystönsä kanssa tilanteen käydessä yhä sietämättömämmäksi kaikille asianosaisille. Ei ole muuta ulospääsyä kuin itsemurha. Elokuvassa Hitler ei ole se tavallinen ihmishirviö, jona hänet tykätään esittää. Hän on tärisevä ihmisparka, jolle kukaan ei uskalla kertoa totuutta.
On helppoa esittää Hitler, Anwar ja muut kauheita tekoja tehneet ihmiset ihmishirviöinä. Eihän nyt kukaan normaali ihminen tuollaista menisi tekemään! Mutta totuus on, että ihmiset ovat laumaeläimiä, joiden arvomaailmaa ohjaavat kulloisenkin yhteiskunnan arvot. Ja ne ovat meidän ihmisten määrittämiä ja yleensä täysin sattumanvaraisin perustein. Esimerkiksi tappaminen, sehän on aina väärin? Paitsi tietysti sodassa. Tai itsesuojeluksi. Ja jos suojelee muita. Ja oikeastaan yleisen hyvän nimissäkin voi tappaa. Ja rangaistuksena esimerkiksi murhasta tai oikeastaan kostoksi, mutta kutsutaan sitä pelotteeksi. Tai jos perheen kunnia menee. Tai jos puoliso jättää niin kai nyt sen voi edes tappaa?
Ei ole olemassa ihmishirviöitä, vaan kaikki pahat teot ovat ihan tavallisten ihmisten tekemiä. Kukapa meistä ei ajattelisi, että vastaavassa tilanteessa minä olisin valinnut toisin. Mutta me olemme onnekkaita, koska me emme ole olleet siinä tilanteessa emmekä ole joutuneet tekemään sitä päätöstä.
Act of Killingin lyhyempi TV-versio esitetään Ylellä keskiviikkona 6.11.2013. Sitä odotellessa ensi viikon keskiviikkona 2.10.2013 Nörttitytöissä kerrotaan millaista on pelata roolipelejä Teksasin kuolemanselleissä, joissa vietetään 23 h/vrk eristyksissä. Pystytkö samaistumaan hirviöksi leimattuun kuolemaantuomittuun, joka löytää lohtua Dungeons & Dragonsista? Teillä voi olla yllättävän paljon yhteistä.
“Pystytkö samaistumaan hirviöksi leimattuun kuolemaantuomittuun, joka löytää lohtua Dungeons & Dragonsista?”
Ähkäisen jo tuskastuneena siitä miten tuo kirjoitus tullaan tulkitsemaan. Tyyppi on Rosendo vai? Jos saa sen zombikirjansa valmiiksi, kiven sisältä kirjoitettuna siinä on väistämättä hieman erikoinen perspektiiivi.
Enemmän kuin samaistuminen niin kyseessä on toteaminen että juu kauheakin murhamies todennäköisesti harrastaa ihan samoja asioita kuin kuka tahansa muukin. Tuo tyyppi nyt sattuu, jos samasta henkilöstä on kyse olevan kiinnostuksiltaan aika nörtti.
Tuskastuminen johtuu siitä että muistan aikanaan kun kotimaisen roolipelilehden keskustelupalstalla lehden toimittaja oli löytänyt netistä foorumin, hyvin ikävien ja vahinkollisten ideologioiden levittämistä varten pystyssä olevan sellaisen. Eli siis mestan jossa uusnatsit ja rotuideologit puhisivat vihaisina milloin mistäkin. No, tuon jenkkiläisen foorumin jäsenet eli kaikenmaailman klaanilaiset yms. tietenkin niilläkin tyypeillä on muitakin harrasteita ja kiinnostuksen kohteita kuin ristien polttaminen ja banjonsoitto.
Eli tietenkin sieltä joukosta löytyi hyvin innostunut D&D-nörtti joka oli sovittanut sitten koko pelin rotuideologiansa mukaiseksi.
Päätelmä tästä ei ollut että noiden kiihkoilijoiden joukosta löytyy samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä. Tai että jos tyyppi uskoo johonkin ideologiaan hyvin kiihkeästi niin se tulkitsee maailmaa myös sen mukaan, mukaan lukien omia harrasteitaan.
Päätelmä oli että D&D on rasistinen peli ja jonkun tyypin horinat sillä ulkomaisella foorumilla on ehdottomat ja kiistattomat todisteet siitä.
Tiedä sitten mitä tuosta kirjoituksesta päätellään mutta joksikin keppihevoseksi se varmasti valjastetaan. Nörtit vain tykkää kepitellä toisiaan aivan helvetisti ja osoittaa koko ajan sitä kuinka joku on alempiarvoisempi. Siihen on helkkarin vaikea samaistua.
Sataprosenttisella varmuudella tulevat kommentit siitä että “siellä ne nätit flikat vain pelaa D&D:tä murhamiesten kanssa” on paljon ymmärrettävempiä koska siinä puhnutuksen taustalla on sentään joku ymmärrettävä motiivi johon voi jopa samaistua.
Hei Jonas! Eri henkilöistä tulee olemaan puhe keskiviikkona. In fact, en ollut kuullutkaan tuosta mainitsemastasi tyypistä aiemmin, mutta kuulostaa siltä, että ihan eri sfääreissä tullaan kulkemaan kuin mainitsemasi esimerkkitapaukset. 🙂
Kuka piruparka onkaan niin toivon että se ei saa ihmisiä vetämään yhtäläisyysmerkkejä. Teksasilaisessa kuolemansellissä viruvaa ihan selkeästi syyllistäkin tyyppiä koskien, se systeemi vain on sellainen että sen tilalle toivoisi säällisemmän. Aina kun on näistä syyttömänä tuomituista tai joksikin leimatuista puhe niin mielestäni se herättää kysymyksen että onko järjestelmä ihan toimivaksi luettava edes niiden syyllisten ja syystä jos toisesta aika kauheiden kohdalla.