Final Fantasy VII Remake ilmestyi huhtikuussa 2020. Voisi jopa sanoa “ilmestyi vihdoinkin”, sillä kyllä sitä sen verran pitkään odoteltiinkin! Pelasin pelin heti tuoreeltaan, ja nyt arvioin ja vertaan sitä täysin epäreilusti 20 vuotta sitten pelattuun ja nostalgian kuorruttamaan alkuperäiseen peliin. Artikkelissa saattaa olla (lieviä) spoilereita!

Minulle alkuperäinen FFVII oli Se Peli, joka määritteli millaisia konsolipelien pitää olla. Se oli ensimmäinen pelaamani (J)RPG ja oikeastaan ensimmäinen peli, jossa oli sekä oikea juoni että mieleenpainuvat hahmot.  Siksi suhtautuminen Remakeen oli yhtä aikaa tosi innostunut ja tosi kauhistunut: mitään “lapsuuteni on pilalla”-elementtiä en odottanut – koska alkuperäinen peli toki on edelleen olemassa – mutta olin hieman huolissani siitä, saadaanko alkuperäisen pelin tunnelmaa toteutettua nykymaailmassa.

Alkuperäinen FFVII ilmestyi Square Enixiltä Playstationille vuonna 1997 ja sen remasteroitua versiota hieman väläyteltiin jo PS3:lle. E3:ssa vuonna 2005 esiteltiin uuden Playstation kolmosen hienoja grafiikoita juurikin FFVII:n alkupätkällä ja siitä toki lähtivät huhut liikkeelle. Virallisesti remake julkistettiin kymmenen vuotta myöhemmin, 2015, jonka jälkeen varsinaista peliä saatiin sitten vielä odotella viitisen vuotta. Ja kun peli sitten ilmestyi, ei se kattanutkaan koko alkuperäistä (massiivista) peliä, vaan ainoastaan sen ensimmäisen osan (ensimmäisen levyn). Loppupeli julkaistaan mahdollisesti useammassa osassa sekin, Square Enix ei ole vielä kertonut mitään varmaa.

Ja sitten mennään!

Peli lähtee liikkelle päähenkilö Cloud Strifen liityttyä Avalanche-nimiseen ekoterroristipoppooseen. Cloud on entinen SOLDIER-taistelija. SOLDIER on Shinra-nimisen yhtiön eliittitaistelujoukko, mutta Cloud on eronnut siitä ja toimii nyt palkkasoturina Avalanchelle, jonka tavoitteena on kaataa Planeettaa ja sen mako-energiaa ryöstävä Shinra. Peli esittelee päätoimintonsa nopeasti ja Cloudin saappaissa päästään heti ensimetreillä mukaan pommittamaan Shinran mako-reaktoria.

Yllättävän hyvin peliä pystyi tämänkin avulla pelaamaan!

Kaikki ei tietenkään mene aivan suunnitelmien mukaan, ja paluumatkalla Cloud joutuukin eroon muista Avalanchen jäsenistä. Shinraa paetessaan Cloud törmää kummalliseen kukkaistyttöön Aerithiin, ja häntä ahdisteleviin haamuihin.  Vaikka tarkoitus oli aivan toinen, Cloud päätyy auttamaan Avalanchea vielä toisen pommin asettamisessa, minkä jälkeen hommat menevätkin pieleen nopeasti. Koko ajan on myös selvää, että Cloudilla on jotain outoa päässään, sillä hän näkee menneitä(?) tapahtumia, sekä oudon mustiin pukeutuneen miehen, jolla on pitkät, valkoiset hiukset…

Tavallaan huomaa, että alkuperäinen peli on yli 20 vuotta vanha. Nykymaailmassa on vaikea kuvitella peliä, jossa protagonistit ovat kirjaimellisesti terroristeja. Toki FFVII Remake käsittelee asiaa, eikä Avalanchen toimintaa ja aikaansaannoksia todellakaan esitellä pelkästään puhtoisessa ja hyvässä valossa, mutta etenkin pelin alussa terroristitekojen tekeminen tuntuu hieman ikävältä. Myös pelin kuvaamaa ihmiskauppaa esitellään ajoittain humoristisessakin valossa – vaikka toki paljon synkemmässä kuin alunperin!

Miten tätä pelattiinkaan?

Pelin juoni jakautuu lukuihin, jotka ovat melko putkimallisia. Muutamassa luvussa on erikseen suoritettavia sivutehtäviä, jotka voi jättää väliinkin, mutta jotka auttavat sekä hahmokehityksessä että myös syventävät merkittävästi Cloudin suhdetta muihin hahmoihin. Kuten alkuperäisessäkin pelissä, Final Fantasy VII:n ehdoton suola ovat sen hahmot. Cloud itse on se kliseinen angstinen isomiekkainen piikkitukka, joka ei oikeastaan halua leikkiä kenenkään kanssa, Tifa hänen lapsuudenystävänsä, joka saa huolehtia itsestään ja muistakin, Barret iso ja kliseinen lihaskimppu, jonka sydän sykkii hänen tyttärelleen ja Aerith mystinen kukkaistyttö (joka on kyllä tässä ihan pikkuisen liian pirteä). Muita pelattavia hahmoja ei tässä ensimmäisessä installaatiossa vielä olekaan, mutta on toki toivoa että jatkossa olisi. Myös sivuhahmot (etenkin Biggs, Wedge ja Jessie) saavat lisätilaa, ja siinä missä Biggs ja Wedge ovat onnistuneita, jää Jessie ikävän yksiulotteiseksi. Cloudin suhde Sephirothiin jätetään vielä varsin avoimeksi, niin kuin kuuluisikin – alkuperäisessä pelissä Sephiroth ilmestyi pelikentälle vasta myöhemmin, mutta on varsin ymmärrettävää lisätä FF-sarjan suosituin vastustaja mukaan jo tähän.

Pelimekaniikassa on useampia vaihtoehtoja. Peliä voi pelata klassisessa moodissa, jossa hahmot toimivat kun heidän toimintamittarinsa täyttyy, tai normaalina, jolloin toimintamittarin täyttyessä voi tehdä erikoishyökkäyksiä ja jossa voi (ja pitääkin!) sekä väistellä että torjua. Normaalimoodi olikin itse asiassa ihan toimiva ja hauskakin, ja toki nopeatempoisempi kuin alkuperäisen “seison ja odotan että aika kuluu” -taistelutyyli. Jokaisella hahmolla on omat vahvuutensa ja tietenkin myös omat limit-super-erikoishyökkäyksensä. Taisteluihin on otettu mukaan vihollisen horjuttaminen (stagger), joka on tuttu jo (muuten melko vaisusta) FF-XIII:stä ja oikein hyvä lisä.

Tärkeä osa taistelua ovat aina olleet materiat, eli erilaisia maagisia tai muita ominaisuuksia sisältävät pallerot, joita voi kiinnittää hahmojen aseisiin ja haarniskoihin. Materian käyttö yhdistettynä horjuttamiseen tekee taistelusta monipuolista ja mielenkiintoista, mutta kuitenkin alkuperäiselle pelillekin uskollista. Alkuperäisestä pelistä poiketen viholliset eivät ilmaannu äkkiä tyhjästä, vaan ne näkee jo matkan päähän – ja toki tietyistä paikoista näkee jo päällepäin että “tässä tulee olemaan kohta iso pomotaistelu”, sillä Final Fantasyt ovat hieman ennalta-arvattavia.

Aseet ovat komeita myös vanhoilla figuilla. Kuva: Pasi Välkkynen

Toisin kuin alkuperäisessä pelissä, hahmojen aseita voi myös kehittää. Aseiden kehitys on tehty ihan hauskasti, sillä jokaisella aseella on erikoishyökkäyksensä, ja kun sitä käyttää tarpeeksi monta kertaa, oppii hahmo sen ja osaa hyökkäyksen vaikka ase vaihtuisikin. Materiat kehittyvät myös, ja loitsuista tulee voimakkaampia. Alkuperäisestä eroten materiat eivät synnytä uusia materioita, ja muutamaa tosi hyödyllistä materiaa tarjotaan pelissä aika niukasti. 

Moni kakku päältä kaunis?

Miten pelin visuaalisuus sitten toimii? No, hahmot eivät tietenkään ole yhtä palikkamaisia kuin aiemmin. Visuaalisesti peli on kaunis ja “realistinen”. Kun pelin alussa kamera kaartaa Midgardin yllä, ensimmäinen ajatus oli: “Jep, juuri tuolta sen kuuluukin näyttää!” Paikkoja pääsee myös tutkimaan vapaammin kun satunnaishyökkäyksiä ei ole, eli ei tarvitse koko ajan miettiä uskaltaako jonnekin mennä ja mihin suuntaan olikaan taas menossa ennen hyökkäyksen alkua. Tämä on erityisen hyvä ominaisuus näyttävissä paikoissa! Hahmot ovat ilmeikkäitä ja todella kauniita – hieman tuntuu siltä, että etenkin Turks-jengiin pääsee vain läpäistyään “nätti poika”-ulkonäköseulan. Suuret summon-hirviöt ovat isoja ja hyökkäävät agressiivisesti ja näyttävästi. Ja Wedgen kissa ravistaa korviaan juuri niin kuin oikeakin kissa!

Sephiroth on hieman muuttunut Advent Children -elokuvankin ajoista.

Ääninäyttely on pääosin onnistunutta. Cloud murahtelee kuin Geralt konsanaan, kunnes alkaa päästä hieman kuorestaan, Barret vetää ihanasti täysin överiksi koko ajan. Aerith on ehkä hieman liiankin pirteä – etenkin kun hänen taustaansa on alkuperäisestä tähän hieman muutettu – mutta ei kuitenkaan häiritsevästi. Musiikista on vaikeaa keksiä pahaa sanaa sanottavaksi: monessa paikassa on käytetty Nobuo Uematsun alkuperäisiä sävellyksiä, jotka ovat pelimusiikin klassikoita ihan syystä, ja uudet musiikit (säveltäjinä Masahi Hamauzu ja Mitsuto Suzuki) istuvat mukaan hyvin. Musiikkilevyjen keräily tuntui hieman päälleliimatulta, mutta niin sitä vain oli pakko palata läpipeluun jälkeen keräämään väliin jääneet levytkin.

Täydellinen peli – vai onko?

Onko FFVII: Remake täydellinen, lunastiko se vuosien odotukset? No tietenkään se ei ole täydellinen, mutta kyllä se odotukset lunasti. Pelissä on tarpeeksi uutta asiaa, jotta se kannattaa pelata vaikka alkuperäisenkin vielä muistaisi. Nostalgia-arvot ovat kohdallaan, ja suurin osa uudistuksista on hyviä. Rytmitykseltään peli on kuitenkin aika epätasapainoinen, ja aika monessa kohtaa vain juostaan paikasta toiseen ilman että mitään – edes taisteluita – tapahtuu, mikä tekee parista kohdasta aika tylsiä. Näin uudessa pelissä tuntuu myös hassulta, että ei oikeasti voi mennä minne haluaa, vaan Cloud ei hyppää matalammankaan esteen yli jos johonkin suuntaan ei saa mennä. Myös ainoastaan (harvat) rikottavaksi tarkoitetut esineet hajoavat miekaniskusta. Pelin jakaminen lukuihin helpottaa uudelleenpeluuta ja kaikkien asioiden keruuta, mutta ne ovat hieman liiankin eri mittaisia.

Pelillä on myös mainittua nostalgia-arvoa: muutama klassinen kohtaus on tehty hienosti, vanhat tutut hirviöt näyttävät entistäkin komeimmilta, chocobot ovat söpöjä, ja tokihan se ikoninen taistelufanfaarikin ja voittoposeeraukset ovat mukana, vaikka taistelut eivät olekaan ihan niin irrallisia kuin alkuperäisessä pelissä. Myös pelin ehkä kuuluisimpaan kohtaukseen (joka tapahtuu vasta myöhemmin ja joka oli aikoinaan Todella Iso Asia) viitataan tässä selkeästi, vaikka lopputulos onkin sitten varsin eri.

Mutta – ja nyt tulee se suuri spoileri – on jännittävää nähdä mihin suuntaan FFVII tästä lähtee. Koska Suureen Juoneen on tehty muutamia merkittäviä muutoksia, ja temaattisesti FFVII Remake käsittelee kohtalon ja valintojen vaikutusta, on juonen tulevaisuus avoimempi kuin voisi kuvitellakaan. Aivan pelin lopun tapahtumat avaavat ovia useampaan eri suuntaan, eikä olekaan enää täysin varmaa mitä seuraavassa osassa tulee tapahtumaan. Ja se saa odottamaan seuraavaa peliä entistä suuremmalla innolla!

Toivottavasti sitä ei jouduta odottamaan viittä vuotta!