Con-työntekijä vuonna 2008. Kuva: Jarno Ahlström

Oli vuosi 1997 ja Ropecon järjestettiin Paasitornissa. Kyseessä oli ensimmäinen Ropeconini ja välittömästi tunsin olevani omieni parissa. En ollut lukiossakaan vielä tuolloin, mutta halusin tehdä jotain auttaakseni. Norkoilin ja kuuntelin järjestäjien puheita ja tutustuin valtavaan määrään ihmisiä.

Vuoden 1997 aikana vietin paljon aikaani Otaniemessä ORC:in erilaisissa tanssi- ja peli-illoissa. Ei meidän koulusta juuri kukaan ymmärtänyt roolipelien päälle. Samalla minua hämmensi se, että silmissäni aikuiset ihmiset olivat hämmentävän pihalla yksinkertaisten asioiden järjestämisestä. Sanon tämän kaikella lämmöllä ja rakkaudella. Olin itse vielä enemmän pihalla!

Ropecon muutti tuon vuoden aikana ja heinäkuussa 1998 avasi ovensa Otaniemessä Dipolissa. Olin seuraillut myös Ropeconin järjestämistä ja halusin olla mukana. Jo tuolloin Ropecon oli valtava tapahtuma täysin vapaaehtoisvoimin järjestettäväksi. Jonkun mielestä oli hyvä idea laittaa vasta lukion aloittava teini käpyaulaan infotiskin taakse. Olin siihen mennessä ollut hommissa jo sen verran monta kertaa messuilla, että perusajatus oli selvä. Jokainen kysyjä on asiakas, jokaiselle hymyillään ja kysymykseen vastataan nopeasti ja ystävällisesti. Jos ei tiedä, pitää selvittää ja senkin voi sanoa ääneen.

Info-hommien ohella syntyi myös sankarillinen Lil’ Tiger voittamaan KPS-turnauksen kolmena vuonna peräjälkeen. Kuva vuodelta 2006, Jarno Ahlström.

Siitä eteenpäin pesiydyin Ropeconin infoon kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen hämmentynyt, minne kaikki ne vuodet ovat menneet. Vapaaehtoisena opin uskomattoman paljon todella hyödyllisiä asioita. Viihdyin infossa niin hyvin, etten koskaan halunnut tehdä Ropeconissa muuta. Coniteassa vastasin useampana vuonna infotiskistä ja välillä siihen nakkiin yhdistettiin tiedottajan hommat ja välillä turvallisuus- ja järjestyksenvalvonta. Kaikista opin jotain hyödyllistä. Ropeconissa myös saattoi kokeilla erilaisia järjestämiseen tai tiiminvetämiseen liittyviä asioita turvallisessa ympäristössä todetakseen, että joku ei toimi tai joku toinen olikin nerokas idea. Myös esimiestyöstä sai omansalaista kokemusta, kun infon vastaavana coniittina jouduin miettimään miten vetää tiimiä, jonka jäsenet olivat varmasti minua viisaampia, vanhempia ja kokeneempia.

Dipolissa Ropecon kasvoi tapahtumana sekä koossa että ammattitaidossa. Tapahtuma irroittautui vähitellen keskenkasvuisesta huumorista ja keskittyi pelaamiseen. Järjestäjät alkoivat miettiä asiakaskokemusta, tasa-arvoa, vastinetta kävijän rahoille. Järjestyksenvalvonnasta tuli tärkeä osa kävijäviihtyisyyttä, eikä se enää ollut koko viikonlopun mittainen hassunhauska larppi, jossa pystyi liivit päällä pelleilemään. Taakse jäi radiopuhelinliikenteen yö-radio, jonka sisältö ei varmaan enää millään mittakaavalla naurattaisi. Mutta niin kasvoimme mekin, järjestäjät ja conin vapaaehtoiset. Itsekin ehdin kirjoittaa ylioppilaaksi, mennä yliopistoon, valmistua maisteriksi. Asuin välillä ulkomailla, mutta palasin aina Suomeen Ropeconiin ja turvallisen infotiskin taakse.

Suurin henkilökohtainen haaste on ollut ehkä se, että minulla on maailman huonoin nimimuisti. Tunnistan kyllä kasvot, mutta nimien suhteen olen täysin tumpelo. Kun kohtasin ihmisiä vuodesta toiseen Ropeconin infossa, heille olin yksi muistettava nimi ja ystävällisesti nimeni lukikin rinnassa olevassa badgessa. Minulle he olivat satoja tuttuja kasvoja, joiden nimet olin ehkä kerran jossain kuullut satojen muiden nimien joukossa. Olen vieläkin pahoillani, etten tiedä teidän kaikkien nimiä!

Vuonna 2018 oli viimeinen vuoteni Ropeconin infossa. Samana vuonna olin infosta vastaava coniitti, häirintäyhdyshenkilö ja vastasin myös mediasta tapahtuman aikana. Järjestäjissä oli paljon tuttuja, mutta myös monia uusia kasvoja. Lapseni oli ensimmäistä kertaa mukana Ropeconissa koko viikonlopun ja silloin tunsin sen. Olin valmis Ropeconin infon suhteen. 

Vuonna 2003 syntyi työntekijäpaidoista mekko viidennen info-vuoden kunniaksi. Kuva: Jarno Ahlström