Fantasiatelevisiosarja The Witcher – Noituri sai ensi-iltansa Netflixissä 20.12.2019. Sarjan tulosta on kuhistu siitä saakka, kun Netflix toukokuussa 2017 ilmoitti aloittavansa Andrzej Sapkowskin kirjasarjaan Wiedźmin (engl. The Witcher, suom. Noituri) perustuvan tv-sarjan tuottamisen. Sapkowskin saagan vannoutuneiden fanien lisäksi noituri Geralt tunnetaan maailmanlaajuisesti myös puolalaisen CD Projekt -pelitalon palkitun toimintaroolipelisarjan kautta. Miten kirjojen ja videopelien maailmoissa marinoitunut Geralt Rivialainen taipui tv-formaattiin? Nörttitytöt arvostelivat sarjatulokkaan useammasta eri lähtökohdasta.

Emilian arvostelu

Lähdin katsomaan Witcheriä lähes puhtaalta pöydältä – en ole lukenut kirjoja tai pelannut pelejä, mutta monet ystäväni pitävät niistä. Sarjaa oli kehuttu, mutta minua varoitettiin etukäteen siitä, että varsinkin alussa sarja saattaa tuntua hyvin sekavalta, sillä se liikkuu monessa paikassa ja ajassa ja seuraa useita hahmoja. Tämä sai minut pelkäämään, että sarja on laiskasti tehty, jos katsojia ei vaivauduta pitämään tarinassa mukana.

Olinkin positiivisesti yllättynyt, kun paljastui, että sarjan kerronta on varsin nokkelaa ja hienovaraista. Minun ei ollut vaikea pysyä monissa eri tarinalinjoissa mukana, mutta voin kuvitella, että osalla katsojista on saattanut olla ongelmia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sarja palkitsee katsojan tarkkaavaisuudesta monilla oivalluksilla pitkin matkaa. Katsojalle tarjotaan kaikki oleelliset vihjeet, joiden avulla tarinassa voi pysyä kärryillä.

Kokonaisuutena Witcher on hyvin omanlaisensa. Vaikka keskiössä on hyvän ja pahan välinen kamppailu, näkökulma on mielestäni poikkeava perinteisen anglosaksisen fantasian tavasta käsitellä hyvää ja pahaa. Witcherin maailmassa hyvään ja pahaan liittyy paljon filosofisia kysymyksiä, ja kiertävänä hirviönmetsästäjänä toimiva Geralt joutuu jo heti sarjan alussa vastakkain musertavan kysymyksen kanssa: mistä tietää, että valitsi oikein? Tämä pohdinta kulkeekin Geraltin mukana läpi kauden – ketkä todella ovat hirviöitä?

Henry Cavill noituri Geraltina.

Lauran arvostelu

Olen lukenut Andrzej Sapkowskin Noituri-kirjat, pelejä en ole pelannut. Pidän kovasti kirjoista, minkä takia suhtauduin Netflix-sarjaan skeptisesti. Katsoin ensimmäisen jakson, ja sen keskinkertaisuuden takia jätin katsomisen melkein siihen. Päätin antaa sarjalle kuitenkin toisen mahdollisuuden luettuani siitä positiivisia arvioita ja katsoinkin puolisoni kanssa sarjan muutamassa illassa.

Pidin sarjasta eniten silloin, kun se saavutti jotain kirjojen hengestä. Jaksoissa 3-5 näkyi merkkejä kirjojen huumorista ja moraalin eri harmaista sävyistä. Erityisesti pidin kolmosjakson stryxa-hirviöstä, joka oli oikeasti pelottava ilmestys. Pidin myös velhotar Yenneferin suuremmasta roolista. Oli kiinnostavaa seurata voimakkaan ja ylpeän mutta elämäänsä pettyneen velhottaren ”nuoruusvuosia”. Myös velhottarien koulun rehtori Tissaia de Vriesin näyttelijä MyAnna Buring vakuutti kylmän tyynenä velhottarena. 

Jykeväkasvoinen ja massiivisen kokoinen Henry Cavill ei vastannut mielikuvaani rosoisesta ja elämää nähneestä noiturista. Myös Cavillin ääni oli häiritsevän videopelimäinen. Yllätykseni Cavill pärjäsi roolissaan mainiosti. Hän on mielestäni edelleen liian kiiltokuvamainen mutta eläytyy rooliinsa hyvin ja herättää Netflix-Geraltin eloon.

Kirjojen lukijana en voinut tietenkään olla vertaamatta sarjaa kirjoihin, ja tällöin ei voi ikävä kyllä olla pettymättä. Jaksojen käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi ihan hyvää, mutta niistä puuttuu täysin kirjojen napakka dialogi ja juonissa oli vedetty mutkat suoriksi vähän liikaakin. Petyin myös siihen, millaiselta ei-ihmisrodut näyttivät. Haltiat näyttivät vain ihmisiltä, joille on pistetty suippokorvat päähän. Eivät ajattomilta ja ylpeiltä, jollaisiksi heidät kuvataan kirjoissa. Kääpiöt eivät myöskään millään tavalla eronneet ihmisistä muuta kuin kokonsa puolesta. Ymmärtääkseni sarjalla ei ole ollut suurta budjettia, mutta olisin toivonut enemmän yritystä maskeeraamiseen ja näyttelijöiden valintoihin. Sapkowskin kirjat ovat sen verran mehukkaita, että sarjasta olisi voinut paremmalla käsikirjoituksella saada huomattavasti mieleenpainuvamman. Nyt se jää ihan kivaksi fantasiaseikkailuksi omalla twistillään.

Anya Chalotra velhotar Yenneferinä.

Ellan arvostelu

En ole saanut aikaiseksi lukea Witcher-kirjoja, mutta pelit olen pelannut. Etenkin pelisarjan kolmas osa lisäosineen on ollut milteipä parasta, mitä housut jalassa voi tehdä. Netflixin sarjaa odotin toisaalta innolla, toisaalta epäluuloisena. Erityisesti jännitti Henry Cavill rouheana Geraltina – herran seikkailuista Teräsmiehenä on jäänyt vähän pahvinukkemainen fiilis. Kuultuani, että Cavill on itsekin pelaaja ja kova Witcher-fani, mielenkiinto alkoi herätä.

Netflix-Witcherin tapahtumia ei turhanpäiten jäädä katsojalle availemaan, vaan heti ensi kohtauksesta lähtien lapparoidaan hiiltä koneeseen ja painellaan menemään milloin ihmis-, milloin otushirviöiden perässä. Tiedossani oli, että Netflix-sarja on tekijöidensä oma versio, itsenäinen tulkinta kirjoihin pohjautuen, mutta pelaajana pääsin kyllä melko hyvin kiinni paikkojen ja hahmojen nimiin. Cavillin Witcher-peleille nyökkäävästä möreä-äänisestä Geraltista pidin todella! Rooli tuntuu osuvan Cavillille kuin miekka monsterin silmään.

Myös muut roolitukset olivat mielestäni melko onnistuneita, ja nautin eritoten velhotar Yenneferin laajasta taustoittamisesta. Anya Chalotra esittää uskottavasti hyvin monipuolista ja hieman eri tavalla voimakasta ja nokkelaa naishahmoa – kaikkine arpineen ja haavoittuvuuksineen. Odotan mielenkiinnolla hänen kasvuaan ensi kaudella. Freya Allan prinsessa Cirillana päässee näyttämään kyntensä tulevaisuudessa, nyt hahmo jäi ehkä vielä hieman ohueksi. Erityismaininnan arvoinen Joey Batey rasittavana-mutta-ah-niin-rakastettavana Jaskierina toi mukanaan sopivasti komiikkaa ja keveyttä. Pelien Dandelioniin minulla meni pinna koko ajan, mutta tämä Netflix-versio toimi. 

Netflixin Witcherin suurin ansio mielestäni onkin, että karmivien hirviöiden, vaikuttavan fantasiamiekkailun ja hyvin harmaan moraalin ympärille on ripotettu myös kosolti huumoria (tätä viljellään peleissäkin). Toki maailman luonteen huomioon ottaen tämä on usein niin sanottua hirsipuuhuumoria, mutta raikkaalta se tuntui yhtä kaikki. Jäin oikeastaan toivomaan vain, että tekijöillä olisi ollut joko enemmän budjettia tai kärsivällisyyttä antaa Geraltin, Yenneferin ja Cirin tarinoiden kasvaa ja rakentua pikkuhiljaa sen sijaan, että nyt yritettiin kahdeksassa jaksossa taustoittaa koko maailma ja kolme päähahmoa. Ehkäpä toinen kausi tuo mukanaan verkkaisempaa rallia. Sitä odotellessa!

Freya Allan prinsessa Cirillana.

Soilen arvostelu

Olen pelannut Witcher 3:n läpi ja aloittanut sen ensimmäisen lisäosan. Witcherin maailma oli siis melko tuttu, mutta olin silti aivan pihalla, kun katsoin sarjaa. En huomannut eri aikatasoja – joku huomautti, että sarjasta puuttuvat tekstit “20 vuotta sitten” tai “vuonna se-ja-se siinä-ja-siinä maassa”, ja näiden ulkoisten merkkien puutteesta katsoja on enemmän tuuliajolla. Toisaalta arvostan sitä, että sarjassa ei ole tällaisia tekstejä, joiden fontit liittävät ne nykyhetkeen. Yhteys sarjan tapahtumiin tuntuu luonnollisemmalta sillä tavoin. Hahmot kyllä kertovat koko ajan siitä, missä paikassa ja missä ajassa he ovat. Katsojan tarkkaavaisuudesta riippuu, pysyykö kärryillä. Oma tarkkaavaisuuteni ei riittänyt joululomalla siihen, että olisin pysynyt uusien nimien tulvassa pinnalla, etenkin, kun yritin jatkuvasti yhdistää hahmoja ja tapahtumia Witcher 3:en, joka kertoo eri ajasta.

On todella hauskaa katsoa sarjaa pelitaustalla. Witcher on sinällään hyvä sarja ja se perustuu Noituri-kirjoihin eikä peleihin, mutta silti yhteys peleihin oli riemastuttavaa löytää Geraltin taistelutekniikassa ja magian käytössä, pari yksityiskohtaa mainitakseni.

Hahmot ja maailma heräävät myös eri tavoin henkiin kuin pelatessa. Myönnän, että pelatessani haluan yleensä tehdä jotain muuta kuin katsoa videoita, lukea maailmasta tai tarkkailla hahmojen luonteen ilmenemistä näiden puheissa. Oletan myös, ettei minun ole tarkoituskaan seurata, mitä sanotaan tai että keskustelu ei ole syvällistä, jos pitää ohjata hahmoa tai hevosta, joiden nopeus ja keskustelukumppanin vierellä pysyminen on tehty haasteelliseksi. Sarjassa moni asia avautui uudella tavalla. Maailma ja ihmiskohtalot otetaan siinä vakavasti.

Henry Cavill on erinomainen Geraltin roolissa. Netissä on jo laajasti ihastuttu näyttelijän kohtauksiin, joissa hän juttelee hevoselleen tai toteaa ytimekkäästi “Fuck”. Tässä kohtaa haluan kuitenkin nostaa käsittelyyn aivan järjettömät ulkonäköpaineet, jotka liittyvät Geraltin esittämiseen. Cavill on sarjassa lihaksikkaampi kuin peli-Geralt – verratkaapa vain näiden kahden reisien kokoa. Muutamassa vähäpukeisemmassa kohtauksessa Cavill on aivan epärealistisen lihaksikkaan näköinen, ja epärealistinen on juuri oikea sana: vaikutelman saa aikaiseksi tietysti treenaamalla epäsuhtaisesti tiettyjä lihaksiaan mutta sen päälle hän kuivatti itseään nestehukkaan ja vielä juuri ennen kohtauksen kuvaamista teki punnerruksia niin, että lihakset pullistelisivat ohentuneen ihon alla, muun kuihtuneen kudoksen tilalla.

Onhan se vaikuttavan näköistä ja tällaisesta ulkonäöstä on tullut joillakin toimintatähdillä odotettua sekä samastuvan että himoitsevan lihasfantasian puitteissa, mutta se, että oikealta ihmisiltä vaaditaan moista fyysistä venymistä, on kyseenalaista. Varmasti sitä usein vaaditaan niin rooleihin kuin enenevässä määrin muussakin elämässä sekä julkkiksilta että muiltakin. Geraltin fysiikka on mutaatioiden ja manipulaation tulosta – ei sitä voi oikeilta ihmisiltä odottaa. On hienoa, että aihe on noussut puheeksi.

Kerroin aloittaneeni pelistä kolmosen ensimmäisen lisäosan. Se jäi kesken, koska lopulta Noiturin maailma tuntuu etäiseltä. Siinä on paljon hienoja piirteitä, kuten voimakkaita ja armottomia naishahmoja sekä eeppinen fantasiamaailma, mutta minua se ei oikein kosketa eikä puhuttele. Ehkä Netflix-Witcherin seuraava tuotantokausi, jolla Ciri toivottavasti pääsee seikkailemaan, tarjoaa enemmän kosketuspintaa.

Elisan arvostelu

Olen lukenut ainoastaan kaksi ensimmäistä novellikokoelmaa, mutta vasta pelit saivat minut faniutumaan. Olen pelannut läpi toisen ja kolmannen pelin ja ihastuin niihin täysin. Sain myös juuri pelattua läpi kolmosen ensimmäisen lisäosan eli Hearts of Stonen ja aloitan kohta seuraavan. Minulle siis pelit ovat ensisijainen formaatti, jonka kautta olen Noiturin maailmaan tutustunut, ja näin ollen ne ovat mielessäni se definitiivinen versio vaikka eivät virallisesti kaanonia olekaan.

Henry Cavillin tähdittämät Teräsmies-leffat ovat olleet mielestäni puuduttavan huonoja, joten olin erittäin skeptinen hänen roolituksestaan Geraltiksi. Asiaa ei auttanut kökkö ensimmäinen kuva Cavillista Geraltin kamppeissa. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä hän on roolissa aivan loistava! Muriseva ja lakoninen puhetyyli muistuttaa pelien Geraltia, joten se auttoi kovasti näyttelijän hyväksymistä. Toinen positiivinen yllätys oli Jaskier eli Dandelion eli Valvatti. Novelleissa hän oli rasittava, ärsyttävä ja ällöttävän seksistinen. Sarjassa hän toimii komediallisena hahmona mainiosti, ja onhan hänen hittibiisinsä todella tarttuva korvamato.

Pääroolistaan huolimatta tuntui, että Geralt on kuitenkin vain yhteinen tekijä sarjan upeiden naisten tarinassa, ja se ei haitannut minua ollenkaan. Ciri, Yennefer ja Tissaia ovat kaikki mielenkiintoisia hahmoja, joiden matkaa oli ilo seurata. En voinut sietää Yenneferiä peleissä, mutta tämän “alkuperätarinan” kautta sain hahmoon paremmin tarttumapintaa ja ymmärrystä. Harmittamaan jäi ainoastaan se, että Triss sai vain muutaman kohtauksen sarjassa ja että hänellä ei ole leiskuvanpunaisia hiuksia. Myös pienemmissä rooleissa oli mielenkiintoisia naisia. Rempseydessään ihastuttava mutta politiikkansa suhteen vihastuttava kuningatar Calanthe jäi todellakin mieleen. Renfrin ja Geraltin taistelu ensimmäisessä jaksossa oli taas hengästyttävän upea! 

Ensimmäinen kausi tuntui seurailevan ensimmäisten novellikokoelmien polkuja ja tutustuttavan katsojia maailmaan lyhyempien tarinoiden ja kohtausten kautta. Eri aikatasot olivat mielenkiintoinen ja virkistävä tapa kutoa yksittäisiin seikkailuihin suurempaa tarinaa ja hahmojen edesottamuksia. Jään mielenkiinnolla odottelemaan seuraavaa kautta ja sitä odotellessa sukellan taas peli-Geraltini saappaisiin.

Sarja: The Witcher
Julkaisuaika: 20.12.2019
Tuottaja: Lauren Schmidt Hissrich
Levitys: Netflix
Aikajana sarjan tapahtumista

Perustuu Andrzej Sapkowskin Noituri-kirjasarjaan.