Miten vaikeaa onkaan olla feministi aikana, jolloin feminismi hädin tuskin on ollut lapsen kengissä? Sitä mietin monesti elokuvan aikana.

Helene Schjerfbeck (Laura Birn). Kuva: Andres Teiss.
Helene Schjerfbeck (Laura Birn). Kuva: Andres Teiss.

Helene on yhdestä Suomen kansainvälisestikin tunnetuimmista taiteilijoista, Helene Schjerfbeckistä, kertova elämäkertaelokuva. Helene (Laura Birn) elää Hyvinkäällä unohdettuna ja kärsivänä taiteilijana iäkkään äitinsä (Pirkko Saisio) kanssa, eikä Ateneum halua hänen töitään edes arpajaispalkinnoksi. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun pihaan astelee Helenen aiempiin töihin ihastunut taidekauppias (Jarkko Lahti), joka ostaa kaikki Helenen 159 maalausta ja lupaa pystyttää niille valtaisan yksityisnäyttelyn. Elokuvassa pääsemme seuraamaan Helenen työskentelyä töidensä parissa: hän on varsin kriittinen taiteilija, joka saattaa työstää samasta teoksesta lukemattomia versioita. Knoppitietona tarjottakoon, että elokuvassa on käytetty 150 Schjerfbeckin työtä joko alkuperäisenä tai kopiona.

Varsinainen käännös Helenen elämässä tapahtuu kuitenkin, kun hänet esitellään nuorelle metsänhoitaja Einar Reuterille (Johannes Holopainen). Einar on Helenen töiden suuri ihailija, ja heille syntyy kiinteä ystävyyssuhde, joka muotoutuu myös romanssiksi. Helene on ahkera kirjeiden kirjoittaja, ja elokuvassakin luetaan lukuisia sekä Einarille että rakkaalle ystävälle Helena Westermarckille (Krista Kosonen) kirjoitettuja kirjeitä. Helenen alkuperäiset kirjeet ovat toimineet inspiraationa elokuvan tekemisessä.

Ohjaaja Antti J. Jokisen mukaan Helenestä on puhuttu usein rampana ja heikkona taiteilijana, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa hänestä vahvan, tinkimättömän, hauskan ja rehellisen persoonan. Elokuva sijoittuukin Helenen elämään vuosina 1915-1923, jotka nainen vietti “syrjässä” Hyvinkäällä, poissa kaupungin melusta, ihmispaljoudesta ja huomiosta. Hän sairasteli paljon, mutta oli siitä huolimatta äärimmäisen tuottelias.

Elokuva on hidas tunnelmapläjäys, ja varsinkin loppupuolen kerronta on varsin laahaavaa, välillä hieman tylsääkin. Äänenkäyttö on aivan ihanaa: välillä soi kaunis pianomusiikki, välillä taas äänimaisema on täysin tyhjä lukuunottamatta hiljalleen keinuvan kiikkustuolin natinaa. Ihastuin myös Laura Birnin roolisuoritukseen Heleninä: hänen Heleninsä oli pidättyväinen mutta tilanteen kehittyessä varsin tunteellinen ja monipuolinen. Samaistuin.

Olisin mieluusti nähnyt enemmänkin Krista Kososen Helena Westermarckia valkokankaalla (koska Krista <3), sillä nainen toimi aikanaan yhtenä ensimmäisistä Naisasialiitto Unionin vaikuttajista ja oli aikansa naisasianainen. Westermarck oli itsekin taiteilija, mutta sairastumisensa vuoksi ei kuitenkaan voinut jatkaa uraansa. Hän pyrki silti edistämään naisten asiaa Suomessa ja elokuvassakin hänen nähdään tukevan Helenen taiteellista uraa. Hieno tyyppi.

Schjerfbeck ei koskaan mennyt naimisiin. Hän maalasi jo nuorena tyttönä aiheita, jotka eivät olleet yleisesti naisille sallittuja, kuten miehiä ja sotaa. Naisten olisi pitänyt pysytellä kodin asioissa: naisissa, lapsissa, maisemissa. Oli lähestulkoon rivoa, että nainen tulkitsi mieskehoa ja asettui subjektiksi, katsojaksi, iänikuisen kohteen, katseltavan, sijaan. Myös elokuvassa käy ilmi, että Helene olisi itse halunnut hallinnoida omia varojaan ja toimia itsenäisesti: hän ei saanut ottaa edes lihaviipaletta lautaselleen ennen kuin hänen veljensä, hänen haltijansa, oli saanut valita mieleisensä palasen. Kyllä pisti niin suututtamaan maailman epäreiluus. Onneksi asioissa on kuitenkin menty eteenpäin.

Elokuva alkaa Helenen haastattelulla. Hän toteaa haastattelijalle, että haluaa olla ihan vain taiteilija, ei naistaiteilija. Go Helene.

Kuva elokuvasta, Helene istuu vilttiin kääriytyneenä ja nojaa pöytään. Kuva: Andres Teiss.
Tämän kuvan taustaseinä voisi aivan hyvin olla Helenen maalauksesta. Kuva: Andres Teiss.

Helene (2020)
Ohjaaja: Antti J. Jokinen
Studio: Nordisk Film
Pääsylippu elokuvaan saatu ilmaiseksi.

Todellinen nörttityttö