Kehittäjä: ZA/UM
Julkaisija: ZA/UM
Alustat: Windows (testattu), PlayStation 4, Xbox One
Genre: roolipeli

 

 

 

Peli käynnistyy. Ruutu mustuu. Muinaiset liskoaivot sekä limbinen järjestelmä alkavat käydä vuoropuhelua. Molemmat latelevat pelaajalle vuoron perään, miten pahassa jamassa tämä tulee kohta olemaan – sikäli jos tästä herää. Kannattaakohan sitä edes herätä? Mieti hei vähän. Nyt ollaan kovilla kierteillä. Virolaisen ZA/UM:in Disco Elysium on mielettömän monitahoinen salapoliisiromaani tietokoneroolipelin vaatteissa.

Mutta kertoisko joku, kuka mää oon?

Okei, hereillä ollaan. Turpea hahmo nousee pahoinvoivana myllätyn sohvapedin vierestä kaaoksen keskelle: kaatuneita pulloja, sotkuksi riuhdottuja ääninauhoja, kattotuulettimesta roikkuva karmaiseva kravatti… ikkunassa on reikä ja toinen kenkä sopivasti puuttuu. O-ou. Tästä alkaa päähenkilön, ”hieman” reissussa rähjääntyneen ja omalaatuisen etsivän matka niin vakavan rikoksen kuin oman identiteettinsä selvittämiseen.

Morkkis voi näyttää esim. tältä. Kuvakaappaus pelistä.

Kenties liiallisesta päihteiden käytöstä, kenties jostain aivan muusta syystä johtuen etsiväämme on iskenyt akuutti amnesia, mikä antaa pelin muille hahmoille oivan motiivin selittää protagonistille – sekä pelaajalle – ympäröivän maailman koukeroita. Disco Elysiumin ehdottomat vahvuudet sijaitsevatkin sen kerronnassa ja tunnelmassa. Maailmanrakennus on tehty taiten niin tarinan kuin grafiikoiden osalta, ja aavemainen sumu hallitsee kyseenalaisen sankarimme pääkopan lisäksi myös paikallista ilmanalaa. British Sea Powerin melankolinen indie-rock maustaa kauniisti noir’maista vivahdetta.

Pelin päänäyttämö on Revachol-kaupungin köyhä ja rähjäinen naapurusto Martinaise, jossa menneiden konfliktien merkit iskevät silmää jokaisen ränsistyneen hökkelin ikkunasta ja aution teollisuustalon kyljessä rapistuvista luodinrei’istä. Kaupungin, tai oikeastaan jopa koko pelin maailman, historiasta kehittyykin hiljalleen yksi Disco Elysiumin päähahmoista etsivän ja hänen tunnollisen, laupiaan työparinsa rinnalle. Saarimaisten maa-alueiden välillä vallitsevan ”kalpeuden” mytologiaa jaksaisi lueskella tuntikausia. Onneksi peli antaa tähän myös mahdollisuuden!

Pelin hahmokaarti ei sekään kalpene pääparille tai ympäröivälle maailmalle. Pelin alkulaukauksena toimiva tulenarka murhatapaus nivouttaa yhteen niin paikallisten satamatyöntekijöiden lakon ja omistajayhtiön ovelat neuvottelijat kuin poliittisen pakolaisuuden ja paikalliset ongelmanuoret. Jokaisella taholla on omat piilevät motiivinsa joko auttaa tai häiritä tutkintaa (tai etsivämme totuuden metsästystä), ja kukaan harvemmin on sitä miltä ensiraapaisulla vaikuttaa.

Työpari Kim Kitsuragi on vaan töissä täällä, eikä alkuun turhia lätise. Kuvakaappaus pelistä.

Myös dialogin ääninäyttelyn suhteen on tehty nokkela valinta: uuden hahmon kohdatessa keskustelun ensimetrit on ääninäytelty, mutta syvemmälle ja pitemmälle keskusteluun vajotessa äänet jäävät pois. Jokainen hahmo saa oman äänen, joka kantaa mielikuvia keskustelun jatkuessakin häiritsemättä lukukokemusta. Tämä on varmasti ollut taiteellisuuden lisäksi tuotannollinen valinta, sillä dialogia on PALJON. Pelintekijöiden mukaan sanoja pelissä on yli miljoona – eli melkoinen romaani on kyseessä. Tämä voi pelaajasta ja pelityylistä riippuen olla uhka tai mahdollisuus, mutta ainakin allekirjoittanut lukutoukka taputti tyytyväisenä pieniä karvaisia käsiään yhteen.

Ilahduttavaa identiteetillä ja ideologioilla leikittelyä

Disco Elysium antaa pelaajalleen hyvin vapaat kädet roolipelaamiseen: minkälainen etsivä sinä haluaisit olla? Kenties omaan erinomaisuuteensa kajahtanut superstarakyttä tai baskeri kultturellisti vinossa viihtyvä taidepoliisi? Muut hahmot reagoivat milloin lempeällä hämmästyksellä, milloin viiltävällä kritiikilla lähes jokaiseen pelaajan valintaan, ensimmäisestä valitusta tervehdyksestä kulloinkin päällä olevaan varustukseen.

Valinnoistasi riippuen saatat myös löytää itsesi esimerkiksi siteeraamasta kommunistisankari Mazovia tai julistamassa rahan ruhtinuutta ultraliberaalina. Poliittiset ideologiat ja niiden pelimaailmalliset seuraamukset tuntuvat sopivissa määrin tutuilta, jolloin niistä vetää väistämättä yhtäläisyysviivoja oikean maailman suuntauksiin. Toisaalta etenkin epämääräisen etsivämme tulkitsemina aatteesta kuin aatteesta muovautuu nopeasti parodia itsestään, mikä ainakin allekirjoittanutta ilahdutti suuresti.

Elysiumin maailmassa henkilökohtainen on joka tapauksessa erittäin vahvasti poliittista ja päin vastoin, ja niinpä erilaiset ideologiset valinnat heijastuvat myös hahmojen keskinäisiin asenteisiin. Maailma ja sen reaktiot pelin päähenkilöön muovautuvat pelaajan tekemien valintojen ympärille. Esimerkiksi omituista tanssimusiikkia hikisessä teltassa luukuttavat teinit voi joko pistää ensikohtaamiselta rautoihin, jos etsivä-pelaaja sille päälle sattuu, tai yrittää olla ”siististi cool” ja ymmärtää nuorison ajatuksenjuoksua. Valitsee kumman vaihtoehdon tahansa, muovaa se pelin kulkua niin kuvituksellisesti kuin tarinallisesti. Itse olin niin syventynyt Elysiumin maailmaan, että tein kaikkeni voidakseni jauhaa jokaisen vastaantulijan kanssa mahdollisimman laajasti. Eipä siis muuta kuin HARD CORE TO THE MEGA!

Kyllä nuoriso tietää mikä on pop. Kuvakaappaus pelistä.

Värikäs ja toisinaan jopa hyvin metatasolla liikkuva dialogi on Disco Elysiumin vetonaula. Kun viidettä kertaa yrität valita, ettet sano mitään, ja sanotkin ääneen ”Älä sano mitään”, riittää siinä huvitusta niin pelaajalle kuin pelissä kanssakeskustelijoille. Peli elää pitkistä, polveilevista keskusteluista, joiden lomaan päähenkilön aavistukset, tunteet ja jopa ruumiinosatkin ripottelevat omat tulkintansa.

Panostaisinko tänään sopeutuvuuteen vai vapaaseen tahtoon?

Disco Elysiumin maailma pärjää karuudessaan tosielämälle, ja etsivämme kohtaa työssään ihmiselämän varjopuolen hyvin monilla eri tasoilla – eikä vähiten itsessään. Pelin kykypuu on yhtä tärähtänyt ja ainutlaatuinen kuin sen päähenkilö. Viehätysvoiman ja pyssytaitojen sijaan pisteitä voi latoa esimerkiksi kylmiin väreisiin ja käsitteellistämiseen. Omalaatuiset kyvyt eivät ole pelkkää nokkelasti uudelleennimettyä perushuttua, vaan peli todella rakentuu erilaisten kehollisten tuntemusten ja mielellisten väläyksien ympärille. Muita hahmoja kuulustellessa lähes jokainen repliikki laukaisee taustalla nopanheiton siitä, mitä etsivämme kulloinkin puheista oivaltaa – jos oivaltaa.

Näiden tuikitärkeiden kykyjen ja ominaisuuksien lisäksi pelaaja saa pelin edetessä mahdollisuuden täydentää ”ajatusten komeroaan” pohdiskelemalla maailman – ja itsensä – mysteereitä. Ajatustyön palkkio on jonkinlainen loppupäätelmä ja ennalta-arvaamaton lisäetu (tai -haitta!) taitoihin ja heittoihin. Onnistuminen voi olla myös ”tulokseton” ajatelma, jonka seurauksena avautuu esimerkiksi mahdollisuus keskustella aiheesta etsiväparin kanssa.

Ehkä vapauttavinta Disco Elysiumissa on, että väljähtänytkin älynväläys tai huono nopanheitto voi olla siunaus. Fail ei ole aina yksiselitteisesti fail tai success lottovoitto. Peli rohkaisee nuhruisen protagonistinsa kautta syleilemään omia epäonnistumisia ja oppimaan niistä. Tästä ihan konkreettisena esimerkkinä pelissä on useita ”valkoisia heittoja”, joita saa noppatuurin pettäessä käydä yrittämässä uudelleen – kunhan on ensin panostanut uuden taitopisteen kyseisen heiton vaatimaan kykyyn.

Mites toi retoriikka, tai ehkä sittenkin sähkökemia? Kuvakaappaus pelistä.

Myönnettäköön vielä kaiken hehkutuksen jälkeen, että Disco Elysium ei ole aivan täydellinen peli. Se kärsii ajoittain pienistä bugeista (esim. hahmo joka ei ole paikalla kohtauksessa ”osallistuu” yhtäkkiä dialogiin) ja joko epähuomioista tai tarkoituksellisista källeistä (esim. jos tiettyyn hetkeen mennessä ei onnistu keräämään riittävästi valuuttaa, ei pääse edistymään pelissä ja on palattava aiempaan tallennukseen korjaamaan tilanne). Tekijätiimin koon huomioonottaen kokonaisuus soljuu pääosin hyvin, mutta muutoin korkealaatuisessa tuotteessa pienet rikat tökkäävät helpommin hermoon.

Suurinta hämmennystä pelissä kuitenkin aiheuttaa jatkuva paikasta toiseen juoksentelu. Kohtalaisen tiiviistä pelikartastaan huolimatta Martinaisen kadut tulevat ees taas hinkatessa niin tutuiksi, että osaisin varmaan navigoida satamasta toiseen unissani. Erikoisinta on, että pelintekijät tuntuvat tehneen ratkaisun tarkoituksella, sillä jopa pelin hahmot hieman metanarratiivisesti ihmettelevät päähenkilön jatkuvaa intoa sinkoilla ympäriinsä jalan. Asiaa ei auta se, että pelimekaanisesti liikkuminen on toteutettu hieman keskinkertaisesti, tai se, että kieltämättä maalauksellisista maisemista on joskus haastavaa tulkita, mitä kautta saapuminen kohteeseen oikeasti onnistuu.

Kraka messiin ja menoksi!

Disco Elysium on tämänhetkisessä pelimarkkinassa kovin ainutlaatuinen teos. Se on roolipeli, jossa roolin pelaaminen on tärkeämmässä osassa kuin pistoolilla tähtääminen, ja maailmanrakennus suuremmassa roolissa kuin ”tuo minulle viisi örkinnahkaa” -tyyppiset juoksupoikatehtävät. Se istuttaa pelaajan kuuntelemaan ja lukemaan tuntikausiksi, ja saa tämän vieläpä innostumaan siitä. Se kehottaa pelaajaa muina miehinä dyykkaamaan roskiksista tyhjiä pulloja, jos taskusta ei löydy tarpeeksi fyrkkaa yömajoitukseen.

Se on peli, jossa karmiva kravatti voi lamaannuttaa ajatuksenjuoksun kiihkomielisillä kommenteillaan kesken kuulustelun. Disco Elysiumin ansio on se, että tämä on yhtä aikaa sekä riemastuttavan yllättävää että juuri sitä, mitä peliltä oppii odottamaan.

Kovaksikeitetyn kytän ykkösvarusteet: karmiva kraka, sorkkarauta ja muovipussi. Kuvakaappaus pelistä.

Tiivistelmä

+ Railakas kombo diskoa, noiria, ropea ja dekkaria
+ Maailmanrakennus huimaa päätä ja valinnanvapaus lämmittää mieltä
+ Huumori on mustaa kuin Martinaise yöllä ilman fikkaria
+ Vinkeä kykypuu ja hämmentävä ajatusten komero
+ Mieleenpainuva hahmokaarti ja värikäs dialogi
– Säntäily. Tässä poliisipiirissä ”jalkatyö” otetaan kirjaimellisesti.

Arvosana

Mrs. Darth Vader

Peli on kirjoittajan itse hankkima.