Kirjailija Anneli Kanto käsittelee Suomen sisällissotaa kirjassaan Lahtarit (Gummerus, 2017). Kanto näyttää lukuisien kertojien kautta, miten kahtiajakautunut Suomi oli vuoden 1918 alussa. Valkoiset lähtevät tyhjentämään juuri itsenäistynyttä Suomea venäläisistä sotilaista ja punaiset käyvät vallanvaihtoon uudessa valtiossa. Punaiset pitävät valkoisia epäoikeudenmukaisina lahtareina, valkoiset taas haluavat puhdistaa isänmaan “punaryssistä” ja näiden “mädästä”. Kirja on kylmäävä kuvaus väkivaltaan syöksyvästä vastakkainasettelusta, jossa ihmisten välillä ei lopulta edes ole niin suurta vastakkaisuutta tai vihanpitoa kuin ensisilmäykseltä luulisi.


Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus 2017).

Kanto kirjoittaa erinomaisesti ja monivivahteisesti. Kirjassa on paljon hahmoja ja erilaisia kohtaloita, mutta ne eivät tunnu stereotyyppisiltä. Näkökulma on enimmäkseen valkoisten, koska kirjailija haluaa pöyhiä valkoisen puolen osuutta sodassa sekä näyttää, miten monella tavalla sodan voittajien perintö ei kestä päivänvaloa.

Ilmajokelaiset nuoret lähtevät sotaan ehkä tajuamatta mihin ovat ryhtymässä. Jääkärit ovat saaneet koulutusta ja sotakokemusta Saksassa. Muutama ulkopuolinen puheenvuoro mahtuu mukaan esimerkiksi Pietarista paenneelta brittidiplomaattikunnan työntekijältä. Mukana kerronnassa on yksi eläinkin, mitä pidin aluksi vaivaannuttavana ja mikä sitten pari sivua myöhemmin paljastui kirjan liikuttavimmaksi osaksi.

Nostan kirjailijalle hattua todentuntuisesta kerronnasta. Hahmoilla on omanlaisiaan kerrontatyylejä, useat käyttävät oman alueensa murretta (tai ainakin tyyliteltyä versiota siitä), ja yksilölliset ilmaisutavat sekä tekstin yksityiskohdat tuovat tapahtumat lähelle. Jos sisällissota tuntuu epämääräiseltä tapahtumalta, niin tästä teoksesta jäävät mielikuvat ovat erittäin selkeitä.

Voimakkain kokemus, mikä kirjassa tulee esille, on syvä ristiriita: kauhistuttavat tapahtumat ja toisaalta halu uskoa maailmasta ja ihmisestä hyvää, etenkin omasta itsestä. Lahtareita lukiessa avautuu sodan mielettömyys ja hyvien vaihtoehtojen puute, kun tilanteet kääntyvät verisiksi. Siistit vihollislinjat, selkeät mielikuvat vihollisten pahuudesta ja oman puolen oikeudenmukaisuus eivät olekaan totta. On pakko tehdä asioita, jotka eivät ole oikein, tai kuolla.

Ei ne ryssiä olleekkaan, ei ainakaan kaikki. Kyllä tuntuu ourolta, että suomalaisia molemmin puolin. Mitä varten ryssät olisivakkaan niskaamme hyökänneet. Mitä ne Vilppulan mäntymettiköllä olisivat tehneet, eikähän ne olsi tärkiää köröttäneet junalla kotiansa Venäjälle. — Täs ei olla enää ajamas ryssiä maasta ulos, nyt tapellahan, kumpi täs maas ottaa komennon, punaaset vai isänmaalliset. Me vai nuo. Lahtarit vai punikit.

Anneli Kanto: Lahtarit, s. 89

Sodassa en ole ollut, mutta kirjassa oli silti kiinnittymiskohtia juuri ristiriidan kautta. Se miten haluaisi elää ja millainen maailman haluaisi olevan ei kohtaa sitä, mitä kuitenkin on tehnyt ja mitä maailmassa oikeasti tapahtuu. Tässä hetkessä ristiriitaa luo esimerkiksi kuluttaminen. Epäeettisesti tuotetut vaatteet tavarat ja ruoka, joita me Suomessa kuitenkin ostamme ja käytämme. Uutisista työntekijöiden ja eläinten huonoista oloista sekä ilmastonmuutoksesta huolimatta.

Lahtarit-romaanissa väkivalta muita kohtaan ei kuitenkaan ole etäännytetyn kulutusketjun päässä, vaan omissa käsissä. “Sodan jälkeen en voi mennä kotiin enkä ihmisten joukossa elää”, toteaa eräs hahmoista. Kirjan loppupuolella on osuva kuvaus traumasta, masennuksesta ja yhteisön ulkopuolelle jäämisestä. Hirmutekojen jälkeen tavallinen elämä tuntuu kaukaiselta ja tyhjänpäiväiseltä, eikä siihen pysty itse kiinnittymään. Hahmo ei pysty kohtaamaan omia vanhempiaan tekojensa jälkeen eikä kykene näkemään itselleen tulevaisuutta muutenkaan.

Kirjasta käy hyvin ilmi, miten erilaisia mielikuvia ihmisille jäi sodasta. On helppoa kuvitella, miten sodan jälkeen on syntynyt vastakkainasettelua ja erimielisyyksiä jo siitä, että ihmiset ovat nähneet sodan niin eri tavoin. Toiset jäivät vakaasti uskomaan, että sodan voittajat tekivät oikein, kun taas toiset näkivät kaikkien osapuolten “petomaisuutta”, niin kuin yksi hahmo toteaa.

Punaasia olikin lymys näis kivitaloos vaikka kuinka. Äkkiä saatihin niskaamme kauhia tulitus. Sieltä tuli akkoja kiväärit käres, ja niiren päällikkö sohotti rivollipyssyllä taivasta kohoren ja huuti, notta ampukaa saatanat, tästä ei yhtäkään lahtaria päästetä.

Anneli Kanto: Lahtarit, s. 227

Tiedonkulku oli sodan aikana huonoa ja Lahtareissakin liikkuu paljon huhupuhetta, josta ei voi tietää, pitääkö se paikkansa vai ei. Punaisten tekemästä ryöstelystä, tappamisesta ja kiduttamisesta kerrotaan ja käytetään juttuja perusteluina tehdä valkoisten puolella samaa.

Kirja muistuttaa historian kerroksellisuudesta. Aluksi valkoisten eli sodan voittajien kirjoittamassa historiankirjoituksessa heidän väkivaltansa oli oikeutettua ja esimerkiksi kurjissa oloissa vankileireille kuolleet ohitettiin. Erittäin hitaasti näitä tapahtumia on alettu käsitellä monipuolisemmin. Viime vuonna sodasta oli kulunut sata vuotta ja tapahtumat olivat laajasti esillä. Tänä vuonna on ollut lehtijuttuja siitä, että pitäisi puhua punakapinasta, jonka valkoiset kukistivat, sisällissodan sijaan.

Lahtarit on tärkeä kirja: se tuo lähelle sadan vuoden takaisia tapahtumia, ja se on niin hyvin kirjoitettu, että sen lukeminen on yhtä paljon ilo kuin tuskallistakin.

Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.