“Hårga-kultti vetoaa katsojaan”

 

Midsommarin mainokset lupailivat kauhuelokuvalle poikkeuksellista keskikesän estetiikkaa. Elokuvan promojuliste.

Ari Asterin esikoiselokuvan, vuonna 2018 ensi-iltansa saaneen Hereditaryn jälkeen en ollut varma, mitä odottaa ohjaajan seuraavalta teokselta. Hereditaryssa jännite ja roolityöt tekivät vaikutuksen, mutta estetiikaltaan leffa on varsin perinteistä kauhua. Midsommarin trailerit ja posterit sen sijaan lupailivat valtavirtakauhulle varsin poikkeuksellista menoa: Pohjoista keskikesän juhlaa.

Midsommarin keskiössä on traumasta toipuva Dani (Florence Pugh), joka seurustelee Christianin (Jack Reynor) kanssa. Christian suhtautuu itkuiseen tyttöystäväänsä kuin riippakiveen ja kärkkyy malttamattomana sopivaa tilaisuutta lempata tämän. Todelliseksi niljakkeeksi osoittautuva miekkonen suunnittelee ystäviensä kanssa railakasta sinkkumatkaa Ruotsinmaalle, mutta suunnitelmat muuttuvat, kun Dani liittyy joukkoon. 

Pariskunta matkaa yhdessä ystäväporukan kanssa juhlimaan kesän pisintä päivää fiktiiviseen Hårga-yhteisöön, jolla on omat hedelmällisyysriittinsä ja poikkeava käsitys elämänvaiheista. Vieraanvaraisesta yhteisöstä alkaa pian paljastua yllättäviä seikkoja, ja kaverusten päihdyttävä irtiotto huipentuu lopulta verifestariksi.

 

Folk-kauhun uusi tuleminen

Hårga-kultti tuo mieleen 70-luvun klassikon, The Wicker Manin. Midsommarin voikin tulkita edustavan folk-kauhua, jonka virstanpylvääksi The Wicker Man usein mielletään. Maisemakuvauksella ja mystiikalla herkuttelevan folk-kauhun keskiössä on yleensä eristetty yhteisö, joka palvoo muinaisia jumalia ja suorittaa ihmisuhreja (https://www.bfi.org.uk/news-opinion/news-bfi/features/where-begin-folk-horror). Tuoreimpia esimerkkejä genrestä ovat muun muassa Midsommarin tavoin skandimytologiasta inspiroitunut The Ritual, saarelle sijoittuva Apostle sekä 1600-luvun Uuden-Englannin synkänpuhuva moraalinäytelmä The VVitch.

Genren suosio selittynee suurimmaksi osaksi uuspakanallisuuden nousulla, mutta toisaalta syyksi voi lukea nykykauhua leimaavan nostalgisoinnin. Esteettisiä vaikutteita haetaan erityisesti 70- ja 80-luvun elokuvista. Ei siis mikään ihme, että hippiajan folk-kauhu elää uutta kukoistuskauttaan.

Aster yhdistelee Midsommarissa luovasti historiallista kansaperinnettä Skandinaviaan liitettyihin mielikuviin. Kultin vetovoima ei sekään jää epäselväksi. Mutkaton suhtautuminen seksuaalisuuteen houkuttelee miehiä, ja Dani puolestaan kaipaa kipeästi tiiviin yhteisön lohduttavaa syliä. Hårga vetoaa myös katsojaan – oma suhtautumiseni heittelehtii elokuvan aikana kauhistuksesta uteliaisuuteen, välillä jopa kateuteen.

 

Kauhua outouttamisesta ja kontrasteista

Asterin tavaramerkiksi tuntuu muodostuvan kauhulle poikkeuksellinen rakenne. Hereditaryssa sätkyttelyjakso laukataan nopeasti läpi elokuvan lopussa, ja Midsommarissa shokeraava episodi sijoittuu heti alkuun, jonka jälkeen intensiivisiä kohtauksia ripotellaan tehokkaasti pitkin elokuvaa. Sätkyjä ei leffassa juurikaan ole, pikemminkin kauhua haetaan vieraannuttamisella.

Läpitunkeva outous kumpuaa elokuvassa hirtehisistä kontrasteista. Veriset rituaalit suoritetaan keskellä kirkasta päivää, ja pahaenteiset seuraleikit ryyditetään vieraanvaraisella hymyllä. Kun tilanne uhkaa käydä sietämättömäksi, kohteliaat hårgalaiset onnistuvat tyynnyttelemään hätääntyneet vieraat – ainakin seuraavaan veritekoon asti.

 

Midsommarin jälkeen tekee mieli pukeutua valkoiseen talonpoikaiskolttuun – tai sitten ei. Kuvassa keskellä Isabelle Grill, Kuva: Csaba Aknay.

 

Siinä missä Hereditarya määrittää kauhugenrelle tuttu harmaa värimaailma, Midsommaria voisi luonnehtia parhaiten Pohjolan kesäyön puhkivalottamaksi, skandiesteetikan värittämäksi tripiksi. Puvustuksessa on käytetty paljon valkoista puuvillaa luomaan tervehenkistä talonpoikaisromantiikkaa.

Mustaa huumoria tunnelatauksen kustannuksella

Hereditarysta mieleenpainuvin tekijän oli ehdottomasti Toni Colletten roolityö surun murtamana ja traumojen piinavana perheenäitinä. Midsommarissa Aster tavoittelee Hereditaryn verboosien purkausten sijaan primitiivisiä tiloja, kieltä edeltäviä tuntemuksia.

Aivan Colletten Hereditaryssa tarjoileman roolisuorituksen tasolle ei Florence Pugh Midsommarissa yllä, mutta vollotuskohtauksissa ollaan toki subliimin äärellä. Kun Pugh parkuu keuhkojaan pihalle tai yrittää vaikertaa hillitysti, tunnereaktiota on vaikeaa välttää.

Danin uhriutuva hahmo herättää minussa kuitenkin lähinnä sääliä ja ärsytystä, usein näitä kaikkia samanaikaisesti. Jos Dania määrittää tämän kokema trauma, enteellisesti nimetty Christian on saamattoman kusipään perikuva. Asetelma on kieltämättä varsin ennalta-arvattava.

 

Elokuvan päähenkilöt, Dani ja Christian, ovat tyypiteltyjä hahmoja. Kuvassa Florence Pugh (vas) ja Jack Reynor. (c) Nordiskfilm.

 

Tyypitellyt henkilöhahmot ovat kauhuelokuvissa pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Jo 90-luvun teinikauhu Scream kommentoi ironisesti edeltävän vuosikymmenen slashereitten yksiulotteisia hahmoja ja vakiintuneita juonikuvioita. Tyypittely toimii usein kauhussa etäännyttävästi, sillä karrikoitujen hahmojen kova onni ei kourista samalla tavalla sydänalassa.

Midsommarin julma maailma suodattuu satiirisen, välillä jopa ilkeään taittavan linssin läpi. Valittu sävy korostaa toki elokuvan humoristista juonnetta, mutta samalla valinnassa on jotakin turvallista. Esteettisesti ja rakenteellisesti lähes täydellisen elokuvan tarjoilema tunneskaala jää suppeaksi. 

–  Noora  

“Veriuhreja kukkaniittyjen keskellä”

  Ari Asterin kiitelty Hereditary ei oikein tehnyt minuun vaikutusta. Se vaikutti vain synkältä, pimeältä ja sekavalta. Tämän vuoden Midsommar puolestaan oli synkkä — ja valoisa ja värikäs, visuaalisesti Hereditaryn täysi vastakohta. Perhetragedian piinaama opiskelija Dani (mainion herkkä Florence Pugh) lyöttäytyy mukaan kolean poikaystävänsä Christianin (Jack Reynor) ja tämän tuttujen arvoitukselliselle Ruotsin-matkalle. Will Poulter saa huvittavasti aivan samanlaisen kusipään roolin kuin Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin -filmatisoinnissa. Periltä löytyy aurinkoisen pakanakultin kyläyhteisö, Hårga. Salaisuudet kätkeytyvät koreankirjavan pinnan alle, ja kukkakedot kupruilevat psykedeelisesti loppumattomassa päivänpaisteessa. Kansanperinteestä ammentava fiktio ottaa asiaan perehtynyttä usein päähän joko liian orjallisesti lähdemateriaalia seurailevana tai sitten eri traditioita perusteetta sekoittelevana.  

Pseudomyyttisessä Midsommar tuo mieleen Carl Larssonin Midvinterblott-maalauksen (1915). Kuva: Wikimedia Commons.

  Aster onnistuu valamaan outoa uskottavuutta Hårgan ankariin perinteisiin. Sukurutsan, ihmisuhrien ja hedelmällisyysmenojen eepos vakuuttaa katsojan niin, että yksityiskohtien autenttisuudesta ei ole tarvetta keskustella. Kokonaisuudessaan Midsommarista tulee mieleen — niin nimen kuin teemankin puolesta — Carl Larssonin monumentaalimaalaus Midvinterblot (Keskitalven yö), jossa kuningas uhrataan muinaisessa riitissä tulevan vuodentulon varmistamiseksi. Etnografisesti ja historiallisesti teoksessa ei ole juuri mikään kohdallaan, mutta sen (pseudo)myyttinen ilmapiiri vetoaa ainakin minuun suorastaan pelottavasti. Samalla tavalla koskettaa Midsommar. – Tenka Issakainen