Metallimusiikki on ollut minulle tärkeää teini-ikäisestä asti. Olen kuunnellut kaksikymmentä vuotta vaihtelevasti bläkyä, doomia, deathia, powerheviä ja industrialia, mutta lähinnä sydäntä on jo varhaisesta vaiheesta ollut progemetalli ja thrash. Olen kuitenkin aina kokenut vaikeasti määriteltävää vajavaisuutta metallifanina, ikään kuin minulla olisi jatkuvasti jotakin todistettavaa. Tätä tekstiä kirjoittaessanikin pohdin monesti, olenko tarpeeksi, tai oikeanlainen, metallifani kirjoittamaan aiheesta.

Kun olin nuori, en juuri kokenut omaa sukupuoltani asiana, joka erottaisi minut jollain olennaisella tavalla miehistä. Oma kehoni heteroseksuaalisen halun kohteena tosin tuli selväksi varsin varhain, eihän siltä 90-luvun Suomessa oikein voinut välttyäkään. Siitä huolimatta minulla kesti todella kauan ymmärtää, miksi kaikki miehet voivat ottaa hikisellä keikalla paidan pois, mutta jos minä tein niin, siitä tuli jotenkin heti huomiontavoittelua tai jotenkin mystisesti seksuaalinen teko, vaikka minulla oli rintaliivit paidan alla.

Eräällä lempiyhtyeeni keikalla, vuosia sitten, vietin keikan loppupuolen ilman paitaa, sillä täyteen pakatussa Nosturissa ei ollut lämpöhalvauksen lisäksi juuri muitakaan vaihtoehtoja. Keikan jälkeen, kun olin lähtemässä narikkaan, minua vastaan käveli nuori mies, joka hymyili ja muitta mutkitta suuteli minua kysymättä suulle. En häkellyksissäni osannut tehdä asialle mitään, enkä edes muistanut asiaa vuosikausiin. Jälkeenpäin tämä tuntuu kauhealta: ei kellään ole oikeutta loukata kenenkään koskemattomuutta, vaikka he olisivat pukeutuneet miten. Vaikka tämä onkin yksittäistapaus, en voi olla ajattelematta, että metalliskenen jäykät sukupuoliroolit ja tunkkainen naiskuva vaikuttaa siihen, millaisena minut vaikkapa keikoilla nähdään.

Kun sitten viimeisen vuoden aikana aloin kiinnittää huomiota siihen, miten lempibändieni kappaleissa käsitellään (tai oikeammin ei käsitellä) naisia, tajusin, miten monimutkainen suhteeni metalliskeneen onkaan. Vaikka metallia kuuntelevat yhtä lailla muitakin sukupuolia edustavat ihmiset, koko metalliskene on hyvin miehinen. Bändit koostuvat lähes poikkeuksetta miehistä ja suuri osa kuuntelijakunnasta on miehiä. Naiskuva musiikissa on ahdas, eikä naisista tekijöinä juuri lauleta. Onko naisille sijaa metalliskenessä, puhumattakaan muista sukupuolista? Pitäisikö olla? Kuinka skenen tulisi muuttua, jotta näin voisi olla?

Miten sukupuolta tehdään?

Feministisessa tutkimuksessa suositun teorian mukaan sukupuolta tuotetaan jatkuvasti puheella ja teoilla, joiden merkityksen määrittelevät tietyt konventiot. Sukupuoli ei siis ole jokin henkilön ominaisuus, vaan se tehdään, minkä vuoksi puhutaan sukupuolen performatiivisuudesta. Henkilö siis tuottaa sukupuoltaan tekemisellä, joka on yhteiskunnassamme koodattu tietylle sukupuolelle. Metalliskene ei ole mitenkään yhteiskunnan rakenteista ulkopuolinen ilmiö, vaan siihen pätevät samat lainalaisuudet. Kun kokonainen alakulttuuri toistaa vain tiettyjä sukupuolen tuottamisen toistotekoja, performatiiveja, ne alkavat vaikuttaa luonnollisilta ja muuttumattomilta. Toistaessamme jäykkiä sukupuolirooleja tulemme tehneeksi itsellemme vankilan, josta on hyvin vaikea paeta.

Laulaja erottuu soittajista näyttävällä esiintymisasullaan. Kuva © Battle Beast (battlebeast.fi)

Metalli on käsitteenä hyvin laaja ja kattaa kaiken saatanallisesta blackmetallista sludgen pörinän kautta powermetallin iloiseen laukkaan. Kaikkia metallin alalajeja yhdistävät kuitenkin jossain määrin samat lähtökohdat. Metallimusiikkiin liittyvät mielikuvat ovat usein perinteisen maskuliinisia: aggressiivisuus, väkivalta, voima ja kovaäänisyys on kulttuurisesti koodattu miehisiksi asioiksi. Metalli on sekä estetiikaltaan että soittaja- ja kuuntelijakunnaltaan hyvin miehinen genre. Naisia on skenessä kyllä, mutta tuntuu siltä, että he ovat (me olemme) aina vähän vähemmän kuin miehet. Naiset ovat tyttöystäviä tai faneja, rakkauden tai halun kohteita, mutta tuskin koskaan tekijöitä. Nainen metallibändissä muuna kuin laulajana on ehdoton poikkeus.

Solistina nainen on metallibändissä usein keulakuva. Tässähän ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta toistuessaan hyperfeminiinisesti korsetteihin ja hameisiin puetun naislaulajan performatiivi kaventaa sitä, millainen nainen voi metalliskenessä olla. Nämä toistoteot vahvistavat metalliskenessä vallalla olevaa käsitystä naisesta katseen kohteena. Visuaalinen ja tyylillinen ero metallibändin naislaulajan ja miessoittajien välillä on usein huikea: nainen on puettu näyttävään esiintymisasuun, miehet soittavat useimmiten t-paidassa ja farkuissa. Tämä korostaa ajatusta siitä, että sukupuolia on nimenomaan kaksi, että ne ovat toisistaan selkeästi erotettavissa ja että sukupuolen ilmaisuun voi kuulua vain tietyt, tarkkaan rajatut asiat.

Metalliskenen mieskuvakaan ei ole ongelmaton. Miehet ovat ankarailmeisiä, parrakkaita heviukkoja tai pitkätukkaisia kitarasankareita. Vaikka mies metalliskenessä voi olla monenmuotoinen, hintelyys ja feminiinisyys eivät ole suotavia ominaisuuksia. Suoranainen homofobisuuskaan ei ole tavatonta. Tunteiden näyttäminen ei käy, paitsi humalassa, ja silloinkaan asiasta ei sitten puhuta jälkeenpäin. Mikäli toksinen maskuliinisuus on ainoa näkyvä miehenä olemisen malli, miten on mahdollista edes ajatella, että metallimies voisi olla toisenkinlainen?

Metallimusiikin miesvaltaisuus näkyy erityisen hyvin musiikin tekijöissä. Vain murto-osassa niistä metallibändeistä, jotka tiedän, on edes yksi ei-mies. Olen nähnyt kahdenkymmenen vuoden aikana livenä vain yhden bändin, jossa on nainen muuna kuin solistina. Metallia soittavat naiset ovat kuin yksisarvisia, joita sitten hämmästellään, että sehän on aivan yhtä hyvä kitaristi kuin miehetkin. Metallimusiikkia tuntuu vaivaavan muita genrejä enemmän ajatus muusikoista ja naismuusikoista.

Miksi representaatiolla on väliä?

Metallia kuuntelevat miesten lisäksi naiset, unohtamatta sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Sillä, kokevatko he olevansa tervetulleita skeneen, on paljonkin väliä. Siihen, kuinka luonteviksi naiset tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvat tuntevat itsensä missään skenessä, vaikuttaa vahvasti edustuksellisuus eli representaatio. Mikäli metallissa vallalla oleva kuvasto on sellaista, joissa naiset ovat kohteita ja miehet tekijöitä, muunlaiselle asetelmalle on vain vähän tilaa. Jos tytöt eivät näe naisia soittamassa metallibändeissä, kuinka he voivat ajatella itsensä siihen asemaan? Jos sukupuolivähemmistöt sivuutetaan kokonaan, voiko heille olla mitään paikkaa koko skenessä? On naurettavaa ajatella, ettei muu kuin mies osaisi soittaa metallia tai kykenisi true metal -faniuteen. Metalliskene menettää kokonaisia ihmisryhmiä pysyessään umpimielisesti omassa ummehtuneessa sukupuolikäsityksessään.

Teoria sukupuolen performatiivisuudesta on ehkä erityisen suosittu siksi, että se ottaa huomioon sukupuolen sosiaalisen ulottuvuuden, sen rakentumisen ja rakentamisen kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa. Se sisältää myös mahdollisuuden toisin tekemiseen, kumoukselliseen sukupuolen tekemiseen, jolloin sukupuolta tehdään ”väärin” tai ”vinoon”. Tätä voi tehdä ihan jokainen metallifani. Jos se tuntuu hankalalta, voivat kaikki edesauttaa sellaisen ilmapiirin syntymistä, jossa kenenkään ei tarvitse istua perinteisiin sukupuolirooleihin tullakseen hyväksytyksi skenessä. Metalliskenessä onkin syntynyt varsin avarakatseisiakin kuplia, jossa kappaleet voivat kertoa vaikka ilmastonmuutoksesta tai pakolaisuudesta. Mikäli ihmiset, jotka skenen muodostavat, haluavat, että sen laajan ja synkeän kirjon alle mahtuu muitakin kuin valkoisia heteromiehiä, olisi korkea aika muuttua inklusiivisempaan suuntaan.

Tämä teksti kumpuaa suurelta osin turhautumisesta, jota koen, kun kuuntelen metallia, käyn keikoilla tai luen aiheesta tekstejä. En voi nähdä itseäni yhtään missään. En halua olla vain lempikappaleideni kaipauksen tai halun kohde, fanityttö tai sivustakatsoja. Haluan olla tekijä, kokija, subjekti skenessä, jonka olen tuntenut omakseni niin kauan, mutta joka on aina ahtanut minut laatikkoon, johon en halua ja johon en istu. Uskon, että metalliskene kykenee muutokseen, ja todella toivon, että sukupuolten tasa-arvo löytää tiensä tännekin. Miehet, metallistit, muusikot: meitä on täällä muitakin, ja paljon. Ottakaa meidät mukaan.