Pau asuu vanhempiensa kanssa Loimuloiskeessa, jossa mielenkiintoisinta on jännittää mohmanmasikan syntymää, kinastella sen ainoan (mutta ei kovin hyvän) ystävän kanssa ja odottaa isoveljen lomavierailuja Magia-akatemiasta, jonne Paukin kiihkeästi toivoo jonakin päivänä pääsevänsä. Kun Pau leikkaa pitkät, paksut hiussuortuvansa lyhyiksi, äiti kauhistuu eikä Pau vielä ymmärrä, miksi. Pian alkaa tapahtua, sillä Paulle alkaa selvitä menneisyydestään ja itsestään kaikenlaista – eikä se aina ole välttämättä mitään mukavaa.

Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous on lempeä ja jännittävä kertomus fantasiamaailma Indarasiassa asuvasta nuoresta, jolla on nykymaailman teinin ongelmat, ajatukset ja toiveet. Teos on huikea omanarvontunnon ja itseluottamuksen kohottaja, sillä missä muussa teoksessa ihaillaan ja kadehditaan ihokarvoja ja kerrotaan ylpeästi tuntemattomalle pojalle, että kuukautiset ovat alkaneet jo viime syksynä? Tuhatkuolevan kirouksessa on myös yksi parhaimmista lukemistani seksikohtauksista, sillä siinä kaksi samanarvoista, samanikäistä ja kehitysvaiheeltaan samalla tasolla olevaa nuorta harrastaa (turvallista) seksiä, josta molemmat nauttivat ja johon kysytään lupa. Kohtauksen jälkeen kenelläkään ei ole vaivaantunut tai katuva olo, vaan odottavainen ja hyvä fiilis. Tällaista lisää, kiitos!

Tuhatkuolevan hahmoihin on helppo samastua, sillä oikeastaan Pau painii samojen kysymysten parissa kuin kuka tahansa 14-vuotias nuori: onko ok olla ihastunut kahteen tyyppiin samaan aikaan; miksi kaikki muut ovat parempia, kauniimpia, ketterämpiä ja suositumpia kuin minä itse; miksi juuri minulla on niin vaikeaa? Toisaalta liikutaan niin kaukana taikamaailmassa ja painitaan myös sellaisten ongelmien kanssa, joita harva (länsimainen) nykynuori joutuu kohtaamaan. Siksi teoksen maailma ei tule liian lähelle eikä tuo tunteita tai kokemuksia tarjottimelle valmiiksi pureskeltuina ja – mikä tärkeintä – opettavaisin ottein tai ylhäältä alas katsoen.

Tuhatkuolevan kirouksen kieli on kaunista, runollista ja soljuvaa. Enoranta on toisaalta osannut myös säräyttää korvaa esimerkiksi kärtsäpartiolaisella, joka sanana hyppää silmille muuten niin unenomaisen kauniista tekstistä – ja hyvä niin, sillä se on varmasti tarkoituskin. Tekstissä on myös oivaltavia, kauniita ilmauksia, sanoja ja ajatuksia, kuten ”ilmassa oli täsmälleen minun muotoiseni reikä, ja minä täytin sen”.

En pidä siitä, että kirjoja kategorisoidaan selkeästi ikäryhmien mukaan: vaikka Tuhatkuolevan kirous voitti lasten ja nuorten Finlandia-palkinnon, on se silti raikas tuulahdus myös aikuisväestön luettavaksi – huolimatta siitä, onko tutustunut alan kirjallisuuteen vai ei. Enoranta on selvästi lukenut Potterinsa ja Pullmaninsa, mutta ei sorru plagiointiin tai toistoon, vaan luo oman fantasiamaailmansa intertekstuaalisia vivahteita sopivasti viljellen. Enoranta ei keksi pyörää uudelleen, vaan sopivasti vinksauttaa jo olemassa olevat normit, käsitteet ja draaman kaaren omannäköisekseen, jolloin tarina soljuu mielenkiintoisesti eteenpäin – vain yllättääkseen ja sykähdyttääkseen lukijan uudelleen kerta toisensa jälkeen.