Hautajaistunnelmaa & hersyvää huumoria

 

Sisältää spoilereita!

Edellinen Avengers-elokuva, Infinity War, päättyi osaltani hautajaistunnelmaan suurimman osan suosikkihahmojeni (oletettavasti) kuollessa. Jatko-osassa, Avengers:Endgamessa, hautajaistunnelmasta on tehty osa juonta. Kukaan ei taida hämmästyä, että post-apokalypsin keskellä herää toivo pois pyyhittyjen palauttamisesta. Vaikka juonenkäänne ei ollut shokki, tarina oli täynnä pieniä yllätyksiä loppuun asti, minkä vuoksi mielenkiinto säilyi koko kolmetuntisen elokuvan ajan.

Toisaalta Avengers:Endgame sisälsi tuttua laadukasta Marvelia: hersyvää huumoria ja letkautuksia, henkeäsalpaavia maisemia ja maailmoja sekä eeppisyyttä varsinkin viimeisen taistelun aikana. Plussana mainittakoon hyvät populaarimusiikin poiminnat elokuvan ääniraitaan.

Harvinaista kyllä, tämän elokuvan suosikkihahmokseni nousi Thor. Ja Marvel-universumissa Thor kuuluu ehdottomasti inhokkihahmoihini ihan vain vaalean bodatun sahkarihabituksensa vuoksi. Tässä elokuvassa hahmo on muuttunut, ja vaikka hänen kohtalonsa onkin traaginen, nautin enemmän tästä jollakin tapaa inhimillisemmästä juoposta. Lisäksi on mahtavaa, että kun Thor esiintyy ilman paitaa, katsojille ei tarjota täydellistä kroppaa vaan ihan jotain muuta (ja kyllä,jotkut tulevat pettymään,mutta kyseinen kohtaus on hulvaton!)

Lopuksi: Vaikka Avengers:Endgame sisältää kohtia, joiden varaan voisi rakentaa jatko-osan, toivon, ettei näin tehtäisi. Sarja saa ansaitsemansa hyvän lopetuksen, ja jatko-osien jatko-osat ovat yleensä surkeita ja tylsiä yrityksiä ansaita rahaa.

Sanna Nissinen

 

Viihdyttävä elokuva, joka pettää osan hahmoistaan.

 

Avengers: Infinity War jätti minut kylmäksi. Tunteikkaiksi tarkoitetuissa loppukohtauksissa en kerta kaikkiaan pystynyt suremaan lukuisia hahmoja, jotka Marvelin universumi menetti Thanosin napauttaessa sormiaan. Tiesin koko ajan, että tämä seuraava elokuva, Avengers: Endgame, tulisi ja korjaisi tilanteen tavalla tai toisella — olihan monella tuhkaksi hajonneella hahmolla tiedossa elokuva jos toinenkin, joissa heidän kuuluisi esiintyä.

Muun muassa tästä syystä en odottanut Endgamea erityisen innokkaasti. Aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Captain Marvel (jonka arvostelimme täällä) sai kuitenkin valettua minuun sen verran uskoa, että Endgame oli sittenkin nähtävä ensi-iltapäivänä, vaikka kuinka teeskentelin välinpitämätöntä vielä alkuvuonna.

(Seuraavat kaksi kappaletta sisältävät hyvin mietoja paljastuksia elokuvan juonesta.)

Elokuvaviihteenä Endgame onnistuu lähes täydellisesti. Yllätyin siitä, etten missään vaiheessa mammuttimaisen kolmen tunnin elokuvan aikana halunnut vilkaistakaan kelloa. Russon veljekset kuljettavat juonta eteenpäin jouhevasti, ja pakollinen, jättiläismäinen taistelu jätetään sinne, minne se kuuluukin: elokuvan loppupuolelle. Toistuvien mätkimisten sijaan keskitytään onneksi juonen kehittelyyn.

Käsikirjoittajilta oli loistava ratkaisu jakaa Thanosin jäljiltä Infinity Warin lopussa hengissä pysyneet kostajat pienempiin ryhmiin ratkaisua etsiessään, jolloin katsojat pääsevät vielä kerran hieman lähemmäksi Iron Mania, Captain Americaa, Hulkia, Black Widow’ta ja Thoria. Vielä paremmin toimii hyppy menneisyyteen, jossa näemme tapahtumia aiemmista Marvelin elokuvista uusin silmin. Tämä osio viihdyttää niin tehokkaasti, etten halua edes yrittää ajatella, onko Endgamen aikamatkustuslogiikassa mitään tolkkua.

(Seuraavat kappaleet sisältävät HYVIN RATKAISEVIA JUONIPALJASTUKSIA.)

Vaikka viihdyin elokuvan parissa erittäin hyvin, muutama asia jäi silti kaivelemaan. Endgame petti mielestäni osittain sekä suurimman osan MCU:n naishahmoista, että koko Black Pantherin hahmokaartin. Karen Gillanin esittämä Nebula nousee sentään Endgamen myötä kiinnostavammaksi hahmoksi kuin aiemmin, mutta muuten olin pettynyt naishahmojen käsittelyyn.

Ymmärrän, että Captain Marvel jäi vähemmälle huomiolle — olihan hän juuri saanut oman elokuvansa, minkä lisäksi hänen voimansa jättäisivät muut hahmot varjoonsa, jos hän pääsisi joka välissä pelastamaan päivän. Olin tyytyväinen, että sain kuitenkin nähdä Brie Larsonin esittämän uuden suosikkihahmoni, etenkin Kelly Sue DeConnickin sarjakuvista tutussa hiustyylissään. Lopputaistelussa on myös muutaman sekunnin hetkiä, jolloin muuten sivuun jääneet naiset pääsevät näyttämään kykynsä (voisin katsoa Scarlet Witchin raivoa vähän enemmän ensi kerralla, kiitos!).

Danai Gurira sai nimensä sentään Endgamen julisteeseen, mutta elokuvassa hänellä on hädin tuskin vuorosanoja. Hänen esittämänsä Okoye oli käsittääkseni ainoa merkittävä Black Pantherin hahmo, joka selvisi Thanosin napsautuksesta, mutta hän ei siltikään saa merkittävästi valkokangasaikaa. Endgame on toki “vanhojen” MCU-hahmojen elokuva, mutta olisin toivonut, että tämä pieni myönnytys olisi tehty Black Pantherin menestyksen myötä.

Pahin kolaus on Black Widow’n menetys. Scarlett Johanssonin esittämälle hahmolle povattiin pitkään omaa elokuvaa, mutta se ei toteutunut ennen Endgamea. Sen sijaan saimme toisessa Avengers-elokuvassa kärsiä hänen kohdallaan turhan romanssijuonenkäänteen, jonka lomassa hän kertoi pitävänsä itseään “hirviönä”, koska ei voi saada lapsia (Joss Whedon, et saa tätä anteeksi).

Nyt Black Widow uhrautuu kaikkien puolesta. Vaihtoehtona olisi Hawkeyen tuho. Hawkeyen on elokuvan alussa näytetty menettävän perheensä ja ajautuvan sen myötä pimeälle puolelle. Tästä syystä en voi olla ajattelematta, että Black Widow kuolee, koska hänellä ei ole jälkikasvua tai puolisoa suremassa häntä.

Marvel Studios’ AVENGERS: ENDGAME..Black Widow (Scarlett Johansson)..Photo: Film Frame..©Marvel Studios 2019

Tämä tunne voimistuu, kun Iron Manin menetys lopussa tuntuu sekä katsojana että hahmokaartin keskuudessa järkyttävänä, koska Iron Man on ensimmäisen elokuvan jälkeen vihdoin asettunut aloilleen ja perustanut perheen. Iron Manin menetys tuntuu pahemmalta myös siksi, että hänen hahmoaan olemme saaneet seurata peräti kolmen elokuvan verran. Black Widow jää edelleen hyvin ohueksi hahmoksi, vaikka hän oli merkittävä osa “vanhoja” kostajia. Voin vain toivoa, että pitkään lupailtu Black Widow -elokuva vihdoin aivan oikeasti toteutuu, ja korjaa tämän virheen.

Toistan vielä, että elokuvaviihteenä Avengers: Endgame toimi mainiosti, ja huomattavasti paremmin kuin kaksi edellistä Avengers-elokuvaa. Monet hahmoista (eikä vain naiset, vaan myös Thor, jonka mielentilaa olisi voinut käsitellä muutenkin kuin vitsailemalla hänen ulkomuodostaan ja alkoholiongelmastaan. Asiaa käsitellään pidemmin esimerkiksi täällä.) olisivat silti ansainneet parempaa.

Riikka Oksanen

 

 

Avengers: Endgame eli miten saadaan supersankarielokuvien fani itkemään ilosta

 

Sisältää spoilereita!

Marvel Cinematic Universe-fanille Avengers: Endgame oli melkoista tunteiden vuoristorataa. Elokuvan odotukset olivat todella korkealla, olisihan se päätös yli kymmenen vuoden mittaiselle sarjalle eeppisiin mittoihin paisuneita supersankarirymistelyjä. Trailerien aikana hoin muistaakseni pariinkin kertaan leffaseuralleni, että toivottavasti elokuva ei ole pettymys.

Ei se ollut. Päinvastoin, se oli hyvä. Ja aivan eri syistä kuin supersankarielokuvat yleensä. Sarjan aikaisemmat elokuvat ovat vääntäneet eeppisten mittasuhteiden taistelukohtaus-namikat niin kaakkoon, että Endgamen kohdalla tekijät olivat selvästi tehneet tietoisen päätöksen jättää siinä sarjassa kilpailun sikseen ja keskittyä sen sijaan toiseen MCU:n vahvuuteen: hahmoihin.

Kymmeneen vuoteen ja 22 elokuvaan mahtuu monta juonenkäännettä ja jokaista hahmoa on ehditty rakentaa ja pohjustaa kaikessa rauhassa. Endgamen tärkein oivallus on jättää ylikorostaminen ja turha selittäminen sikseen. Sen sijaan elokuva antaa varsinkin ensimmäisen kolmanneksen aikana hahmoille runsaasti tilaa vain olla ja hengittää. Viime kesän Avengers: Infinity War-elokuvassa Thanos tappoi suunnilleen puolet sankareista ja Endgamen ensimmäinen kolmannes keskittyy pääasiassa jäljellejääneiden reaktiohin ja yrityksiin jatkaa elämäänsä. Elokuva ei varsinaisesti alleviivaa hahmojen tunteita, vaan luottaa sen sijaan näyttelijöittensä ammattitaitoon ja siihen, että elokuvayleisö tuntee päähenkilöiden taustat ainakin päällisin puolin. Ratkaisu toimii todella hyvin.

Vaikka elokuvan tempo on varsinkin aluksi hitaampi, draaman lisäksi elokuvaan on saatu nivottua runsaasti komediaa, metatason vitsejä, silmäniskuja faneille ja lopussa löytyy se eeppinen supersankaritoimintagenrekin. Fanipalvelun määrä häiritsi hieman leffaseuraani, joka ei ollut uppoutunut lainkaan niin syvälle MCU-faniuteen kuin itse olen. Minuun jokainen pieni viittaus ja sivuhahmocameo sen sijaan iskivät kuin märkä sukka. Nauroin myös jokaiselle vitsille. Jopa niille huonoimmille, kuten Thorin surkeasti tehdylle kaljamahalle.
Vitseille nauramisen lisäksi pääasiassa itkin. Myönnän sen avoimesti: elokuva meni tunteisiin. Mutta hyvällä tavalla. Ensimmäinen rikka meni silmään jo alkukohtauksessa, kun näin Clint Bartonin tyttärensä kanssa ja tiesin, että Thanos napauttaa kohta sormiaan.

Lopputaistelu oli kuitenkin se viimeinen niitti, joka teki Avengers: Endgamesta loistoleffan. Marvel oli pitänyt suunsa tiukasti supussa siitä, ketkä kaikki sankarit kuolevat Endgamessa. Ennen elokuvaa pelkäsin, että tekijät olisivat päättäneet niitata suurimman osan porukasta. Kun sitten lopputaistelussa Kapteeni Amerikka seisoi ensin yksin Thanoksen armeijan edessä ja hiljalleen yksi toisensa jälkeen henkiin heränneet sankarit astuivat esiin, itkin ja nauroin yhtä aikaa. Kahta lukuunottamatta kaikki seisoivat Steve Rogersin rinnalla. Se yksi viimeinen sattuikin sitten astetta enemmän. Ja kirsikkana kakun päällä elokuvan visuaalisesti hienoin kohtaus oli ehdottomasti MCU:n naissankareiden yhteisrintama.

Jotain negatiivista mainitakseni elokuvan juoni perustui aikamatkustukseen ja kuten aikamatkaelokuvissa yleensäkin, se sisältää huomattavan suuria aukkoja. Jos Nebula ampuu menneisyyden Nebulan, kuuluuko Nebulan olla elossa ja jos menneisyydestä vie Mjölnirin, kuuluisiko nykyisyydessä olla niitä kaksi vai ei yhtään? Ja mistä ihmeestä Kapteeni Amerikka pölli sen ehjän kilven? Aikamatkustus on sen verran monimutkainen käsite, että leffa naureskelee sille itsekin. Mistä päästäänkin toiseen pieneen miinukseen: leffa on hyvin itsetietoinen ja naureskelee hieman turhankin paljon. Hulk ja Thor jäävät elokuvassa molemmat turhan paljon hassun sidekickin rooliin.

Näistä huolimatta Avengers: Endgame oli ehdottomasti näkemisen arvoinen ja mitä loistavin päätös Infinity-saagalle. Jokaiselle sarjasta lähtevälle hahmolle jätettiin lämpimät jäähyväiset ja sarjassa jatkavat palasivat kukin omiin puuhiinsa. Ja elivät. Mikä tärkeintä: he elivät.

Maria Id

Ps. Pro tip ja pieni-iso lisäspoileri näin lopuksi, koska leffa kestää yli kolme tuntia: lopputekstien jälkeen ei tule piilotettua kohtausta tai mitään muutakaan. Ei siis kannata odotella kupla otsassa, vaan lopputekstien aikana voi lähteä ihan hyvillä mielin pissalle. Sillä välttää vessaruuhkan, koska kaikki muut jäävät kuitenkin saliin. Ei kestä kiittää

 

Marvel Studios’ AVENGERS: ENDGAME..L to R: Tony Stark/Iron Man (Robert Downey Jr.) and Captain America/Steve Rogers (Chris Evans)..Photo: Film Frame..©Marvel Studios 2019