Miau! Jeté Laurencen esittämä tytär Ellie ei tiedä, mitä ajatella lemmikkinsä rähjääntyneestä lookista. (c) Paramount Pictures.

Stephen Kingin Uinu uinu lemmikkini oli minulle lapsena ensimmäisiä aidosti pelottavia lukukokemuksia. Luulen, että osa vaikuttavuudesta kumpusi teoksen teemoista ja niiden koskettavuudesta. Romaanin keskiössä on perhe, jonka elämän kuolema saa lopullisesti raiteiltaan. Uinu, uinu lemmikkini on varsin perinteinen hybris-kertomus, jossa ihminen kuvittelee hallitsevansa jumalten voimia.

Tragedian tekevät käsinkosketeltavaksi samaistuttavat hahmot ja arjesta tutut asetelmat: kun perheen Church-niminen kissa kuolee, lääkärinä työskentelevä isä hautaa ruhon uuden talon vieressä sijaitsevalle lemmikkien haustausmaalle. Ja kas kummaa, pian viirusilmä jo palaakin kotiin, mutta kovasti muuttuneena. Pian käy selväksi, ettei kuoleman huijaaminen jää yhteen kertaan…

Mary Lambertin vuoden 1989 elokuvaa en nähnyt ennen kuin muutama kuukausi sitten. Minulla ei ole siis siihen nostalgian sävyttämää suhdetta, ja – toisin kuin lapsena elokuvan ensimmäistä kertaa katsoneet – olin jo varsin paatunut kauhun suurkuluttaja, kun näin pätkän ensimmäistä kertaa. Kovasti hehkutettu leffa oli minusta kyllä esteettisesti omaleimainen, mutta lähes kaikki muu tuntui ontuvan. Pääosaa huseltaen esittävä Dale Midkiff ei vakuuta roolissaan, ja idylliseksi kuvattu perhe tuntuu turhan etäiseltä.

Odotukseni Kevin Kölschin ja Dennis Widmyerin uusintafilmatisoinnille eivät siten olleet kovin korkealla. Uusi Uinu, uinu lemmikkini pääsi kuitenkin yllättämään, eikä vähiten juuri sovituksena!

Tohtori Louis Creed (Jason Clarke) humppaa yöaikaan varsin geneerisissä kauhumaisemissa. (c) Paramount Pictures.

Harmillisesti on todettava, ettei tyylillisesti kyseessä ole mitenkään perin Lambertin veroinen visio. Elokuvan estetiikasta jää tasapaksu jälkimaku, ja etenkin sumuiset maisemat tuntuvat kovin geneeriseltä kauhukuvastolta. Kingin romaaniin perustuvaa It-uusintafilmatisointia vaivasi sama ongelma: kenties alkuperäiseen on haluttu tehdä selkeä pesäero, ja ehkä tästä syystä alkuperäisten filmatisointien esteettinen leikittely ja outous häivytetään näkymättömiin. Uusi Uinu, uinu lemmikkini on myös suunnattu isolle jenkkiyleisölle. Tämä näkyy elokuvassa rasittavana alleviivaamisena ja kaikenlaisen ristiriitaisuuden aukiselittämisenä. 

Sovituksena vuoden 2019 Uinu, uinu lemmikkini on sen sijaan erinomainen. Elokuva nimittäin ottaa huomioon katsojan, jolle Lambertin elokuva ja Kingin kirja ovat tuttuja. Olennaisia käännekohtia on fiksattu niin, ettei lopputuloksena ole pelkästään alkuperäisen toisinto. Muutokset eivät kuitenkaan ole niin isoja, että teoksen idea ja teemat unohtuisivat, pikemminkin uudelleenkirjoitetut käänteet syventävät ja laajentavat Kingin romaanin mahdollisuuksia. Vuoden 2019 versioon on myös tiputeltu herkullisia viitteitä Lambertin leffaan. 

“Jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan”. (c) Paramount Pictures.

Perheasetelmaa on sitäkin kehitelty mutkikkaampaan suuntaan. Siinä missä alkuperäisessä filmissä kyseessä on rikkoutuva idylli, Kölschin ja Widmyerin versiossa on jo heti alussa on selvää, että pinnan alla kytevät isot ongelmat. Äiti Rachel (Amy Seimetz) ei ole käsitellyt lapsuuden traumojaan, ja lääkäri-isä Louis (Jason Clarke) vaikuttaa uupuneen edellisessä työpaikassaan. Henkilöiden motiivit tuntuvat terävöitetymmiltä kuin alkuperäisessä teoksessa. Vertauskuvallisen hybris-kertomuksen lisäksi uuteen Uinu, uinu lemmiikkiini voikin sovittaa myös psykologisoivia tulkintoja.

Ellie (Jeté Laurence) suurten kysymysten äärellä. (c) Paramount Pictures.

Viimeisenä ansiona uudesta elokuvasta voisi nostaa esiin lemmikkien hautausmaan paikallisuuden ja historian tutkimisen. Elokuvassa hautausmaan tausta nivoutuu osaksi pikkukaupungin menneisyyttä, ja samalla vihjataan, ettei paikka olekaan ehkä kovin salainen. Lisäksi päivitetty versio kysyy, voiko alkuperäiskansan mailla sijaitsevalla hautausmaalla olla oma tahtonsa, ja voisiko paikan legendaa tulkita wendigo-myytin valossa. Wendigo-myyttiinhän viittataan Kingin romaanissakin, mutta Lambertin ohjaustyöstä viittaus uupuu.

Alkuperäisestä elokuvasta jokseenkin poikkeavasta loppuratkaisusta voi olla montaa mieltä, mutta itse koin elokuvan lopun raikkaaksi ja jopa hauskaksikin. Ilkikurinen huumori toi mieleeni muistumia Kingin romaanista. Loppua voi myös tulkita nyökkäyksenä vuoden 1989 version leikittelevään estetiikkaan.

Uutta Uinu, uinu lemmikkiäni ei ehkä kannata asettaa vastakkain Mary Lambertin klassikon kanssa. Sen sijaan suosittelen suhtautumaan siihen Pet Sematary -mytologiaa laajentavana teoksena. Teatteriin kannattaakin mennä katsomaan tietoisesti juuri uutta sovitusta, joka tuo uusia kerroksia aiempiin luku- ja katselukokemuksiin. 

 

Lisää tutustuttavaa:

Bloody Disgustingin analyysia Pet Semataryn sovituksista

Horror Movie Podcastin kolmetuntinen Pet Sematary -pläjäys