Nörttityttöjen kirjoittajat rakastavat kauhua! Mutta jokaisella on oma, henkilökohtainen ja toisinaan jopa hyvin mutkikas suhteensa tähän parjattuun genreen. Soile, Essi, Satu ja Noora avaavat harrastustaan sekä ruotivat tuntemuksiaan kauhusta.

 

Soile Kontio: “Haluan välillä testata itseäni”

Inhoan pelkäämistä, mutta siitä huolimatta olen kuluttanut elämäni aikana melkoisen määrän kauhua. Mikä siinä oikein kiehtoo?

X-Files eli Salaiset kansiot on koukuttanut monet jahtaamaan ulkoavaruuden muukalaisia.

15-vuotiaana piti opetella katsomaan Salaisia kansioita, kun kaikki muutkin katsoivat. Sarja oli minusta kiinnostava ja hauska – halusin katsoa sitä, mutta välillä hirvitti liikaa. Yritin opetella kestämään pelon ja ylittämään sen: etsin kohtauksista huvittavia yksityiskohtia, jotka kääntäisivät tilanteen hauskaksi tai naurettavaksi, ja vakuuttelin itselleni, että tämä on vain keksittyä.

Lukiossa aloin lukea Stephen Kingin kirjoja. Kingin jutusteleva kirjoitustyyli ja maanläheiset hahmot viehättivät, vaikka välillä kauhuelementit pelottivat niin, ettei tahtonut saada nukuttua. Jokin siinä itse kauhussakin selvästi koukutti.

Kummitustarinoissa minua houkuttelee aikamatkustusaspekti: menneisyyden tapahtumat ja ihmiset limittyvät nykyisyyden kanssa. Monissa kauhuelokuvissa toimii myös lohdullinen kaava, jossa ensin tapahtuu outoja asioita ja päähenkilö luulee menettävänsä järkensä, mutta sitten hän selvittää asiaa ja löytää tilanteesta jonkinlaisen logiikan, jonka mukaan toimia. Tämä kaava rauhoittaa ja kuvastaa ehkä muutakin elämää, jossa samaan tapaan pitää löytää omat polkunsa, reagointitapansa ja elämänasenteensa, vaikka haasteet ovatkin yleensä vähän erilaisia kuin verenhimoiset epäkuolleet.

Ja lopuksi: kai haluan välillä testata itseäni, kokea epämukavuutta, viedä kehon ja mielen hälytystilaan ja sieltä pois. Mutta kyllä se usein kaduttaakin. Yleensä siinä vaiheessa, kun leffa polttelee pahimmillaan ennen kuin loppuratkaisu alkaa häämöttää, ja silloin kun olen nukkumassa pimeässä makuuhuoneessa ja muistan sen yhden tarinan, jossa kummitus seisoi sängyn jalkopäässä…

 

Essi Kakkola: “Haluan kauhun avulla unohtaa hetkeksi oikean elämän hirveydet ja haaveilla”

Vielä lukiossa minun oli vaikeaa katsoa kauhuelokuvia. Psyko oli viedä yöunet, samoin Hohto. The Blair Witch Projectin nähtyäni vietin koko seuraavan päivän ahdistuneena. Joskus yksin kotona ollessani katsoin The Return of the Living Deadia telkkarista ja kun teemabiisi lähti soimaan, oli pakko laittaa äänet pois koska pelotti liikaa. En tainnut lopulta päästä leffaa loppuun asti.

Päätön ratsumies tarjosi Essille turvallista kauhua. Kuva (c) Elokuvan promojuliste, Paramount Pictures.

Tim Burtonin Päätön ratsumies oli ensimmäinen kauhuelokuva, jota pystyin katsomaan niin, että nautin sen aiheuttamasta kauhun tunteesta. Olin varmaankin 16–17-vuotias. Silloin jokin loksahti kohdalleen ja pikku hiljaa  huomasin kykeneväni elokuvien kautta kokemaan kauhua turvallisesti, ilman että se jää jälkikäteen kummittelemaan. Nykyään en paljon muuta kuin kauhua katsokaan.

Kauhuelokuvat ovat omalla kohdallani toimineet porttina soundtrack-innostukseen ja DJ-haaveisiin. Niiden kautta olen löytänyt paljon uutta musiikkia ja artisteja. Musiikki on minulle tärkeä osa kauhuharrastusta, ja nykyään, kun olen niin turtunut jo melkein kaikkeen, musiikki tuntuu erityisen tärkeältä elokuvissa. Kun taustamusiikki on kunnossa, se helpottaa huomattavasti virittäytymistä oikeaan tunnelmaan. Hyvä esimerkki tästä on vaikka nyt muutaman vuoden takainen It Follows.

Yksi tärkeimmistä jutuista minulle kauhussa on ehkä mahdollisuus eläytyä tilanteisiin ja tunteisiin, joita ei muuten pystyisi kokemaan. Tykkään, kun pääsen näkemään ja kokemaan ihmisten selviytymistä uskomattomista tilanteista. Kaipa jonkinlainen voimaantumisen kokemus on kauhussa minulle myös olennaista.

Jos elokuvan jättää jälkeensä onnettoman ja tyhjän olon, en sellaisesta nauti. Enkä nyt puhu elokuvista, joissa on surullinen tai jotenkin huono loppu. Onnetonkin loppu voi jättää hyvän fiiliksen ja mukavat kauhunväristykset, jos elokuvalla on muutakin tarjota kuin angstia maailman ja ihmisten pahuudesta.

Jason Voorhees on tehostanut teini-ikäisten ehkäisyä jo vuodesta 1981.

En kaipaa kauhuuni realismia. Haluan kauhun avulla unohtaa hetkeksi oikean elämän hirveydet ja haaveilla. Todelliset psykopaatit ja ihmisten julmuus toisiaan kohtaan eivät niinkään kiinnosta fiktiossa minua, kun taas esimerkiksi Jason Voorheesiin en kyllästy millään.

Unet ovat kiehtoneet teinistä asti ja kauhuelokuvat ovat minusta parhaillaan sillon, kun ne herättävät painajaisunien kaltaisia tunnelmia. Tästä luultavasti kumpuaa rakkauteni italialaisiin kauhu/giallo-elokuviin.

Kauhuelokuvista on minusta helpoin löytää sellaista fantastisuutta, outoutta, luovuutta ja tekijöiden aitoa rakkautta lajiin, jota ei muista genreistä samalla lailla löydy.

Jonkun mielestä kauhuelokuva on epäonnistunut, jos se ei pelota. Minusta se ei ole niin yksinkertaista. Komedia on epäonnistunut jos se ei naurata, mutta kauhuelokuvat voi toimia monella muullakin tasolla. Kauhuelokuva voi viihdyttää, yllättää, kauhistuttaa, herättää ajatuksia, järkyttää, ällöttää, naurattaa, ihastuttaa ja lumota.

Itselle olennaisinta ei ole niinkään se pelon kokemus, vaan ihan se että koskettaako tarina jotenkin ja jääkö siitä lopulta mitään käteen. Eli varmaan sama kuin muidenkin genrejen kohdalla. Kauhu vaan jostain syystä on useimmiten minulle se genre, josta löydän itselleni näkemisen arvoisia juttuja.

Satu Asikainen: “Kuvitteellinen kauhu on tapa käsitellä tosielämän kauheuksia”

Kirjallisuus

Kauhu on ollut osa elämääni jo hyvin varhaisessa vaiheessa, vaikka en sitä lapsena aktiivisesti ajatellutkaan.

Tästä se alkoi! Noidan käsikirja traumatisoi monet lapset, mutta vielä useammat se lumosi peruuttomattomasti ihmisusien ja vampyyrien jäljille.

Ensimmäinen muistoni kauhusta liittyy legendaariseen Noidan käsikirjaan. Vuosi oli 1996 ja olin juuri aloittanut ensimmäisen luokan. Kävin usein koulumme kirjastossa. Hyllyjä tutkiessani löysin kirjan, jonka selkämyksessä oli pääkallon kuva ja teksti Noidan käsikirja.

Otin kirjan hyllystä ja katsoin sen kantta. Vampyyrinhampainen pääkallo tuijotti suoraan silmiini. Se pelotti ja kiinnosti yhtä aikaa. Tunne oli kummallinen. Kiinnostus voitti ja lainasin kirjan.

Luin kirjan kannesta kanteen ja lainasin sitä vielä monen monta kertaa. Jo pienenä alakoululaisena yliluonnolliset asiat kiehtoivat minua, ja Noidan käsikirjan myötä aloin tutustua aihepiiriin enemmän.

Lainasin lukuisia muitakin yliluonnollisista ilmiöistä ja hirviöistä kertovia kirjoja vuosien varrella. Luin siis tietokirjoja, mutta myös romaaneja. Lapsuuteeni ja nuoruuteeni kuuluivat R. L. Stinen Goosebumps ja The Nightmare Room. Lisäksi luin kaikki Angela Sommer-Bodenburgin Pikku Vampyyri -kirjat.

Teini-iässä siirryin aikuisille kirjoitettuihin teoksiin. Luin esimerkiksi klassikot Dracula ja Kadotettujen kuningatar. Myös Edgar Allan Poen tekstit imivät mukaansa, vaikken tajunnut kaikkea lukemaani. Tällöin tutustuin myös H.P. Lovecraftin luomaan Cthulhu-mytologiaan.

 

Elokuvat

Kiinnostukseni pelottaviin asioihin johti – tietenkin – ajallaan kauhuelokuvien pariin. Alle 10-vuotiaana vakoilin vanhempiani, kun he luulivat minun menneen nukkumaan. He katsoivat elokuvaa, jossa oli iso hai. Näytti siltä, että ihmiset pelkäsivät haita.

Naps vaan, sanoi Tappajahai. Kuva (c) Elokuvan promojuliste, Universal Pictures.

Näin, kuinka hai puraisi vedessä ollutta ihmistä ja verta oli joka paikassa. Ihmiset rannalla kiljuivat. Äiti huomasi minut ja patisti takaisin nukkumaan sanoen, ettei elokuva sovi lapsille. Kyseessä oli Jaws – tappajahai.

Katsoin joskus X-Filesia eli Salaisia kansioita samalla lailla salaa ja opin ymmärtämään, että aikuisten elokuvat ovat ihan erilaisia kuin ne, mitä lapsille tarjotaan. Aikuisten elokuvat ovat pelottavia. Ne näyttävät oikeilta. Ihan kuin jättihaita, kummituksia, wendigoja ja muita otuksia olisi todella olemassa.

13-vuotiaana löysin samanhenkisen ystävän ja tapasimme katsoa viikonloppuisin kauhuelokuvia hänen luonaan. Menimme perjantaina koulun jälkeen videovuokraamoon ja valitsimme yhden tai useamman kauhuelokuvan katsottavaksi.

Toki tässä vaiheessa vaihtoehtomme olivat vielä varsin rajalliset ikärajojen vuoksi, mutta ystäväni isä oli avulias ja vuokrasi tarvittaessa haluamamme elokuvat.

Nämä viikonloppusessiot ovat yksi elämäni parhaista muistoista. On niin erilaista pelätä yksin kuin pelätä yhdessä toisen kanssa ja yrittää arvata, mitä elokuvassa tapahtuu seuraavaksi.

Nykyään kerään kauhuelokuvia ja katson niitä säännöllisesti. Osa tapaamistani ihmisistä on pitänyt minua vähän outona, koska olen kiinnostunut kauhuelokuvista, yliluonnollisista tapahtumista, katoamismysteereistä ja ylipäänsäkin yliluonnollisten uskomusten historiasta.

Olen soveltanut kiinnostustani ja tietämystäni koulussa. Olen kirjoittanut lähes aina esimerkiksi ihmissusi- tai vampyyritarinoiden variaatioista, jos olen saanut vapaasti valita aiheen. Opettajat ovat antaneet kiitettäviä arvosanoja ja ihastelleet perehtyneisyyttäni aihepiiriin.

 

Niin, mitä se kauhu siis merkitsee minulle?

Edellä mainittujen asioiden lisäksi voisin kertoa kauhupeleistä, kuten Silent Hillistä, vaikka kuinka monen kappaleen verran. Se on kuitenkin tarina jollekin toiselle kerralle. Nyt loppuun on tiivistyksen paikka.

Mitä kauhu merkitsee minulle? Jos luit aiemmat osuudet, huomaat, että kauhulla on ollut sijansa elämässäni lähes koko sen ajan, kun olen ymmärtänyt itse ajatella ja pohtia asioita. Olen kasvanut kauhun kanssa ja se on varmasti muokannut minua ihmisenä.

Ehkä isoin asia, jonka laitan nimenomaan kauhun piikkiin, on rohkeus. Olen pelännyt, heräillyt yöllä ja säikähtänyt jopa portaiden alle säilöttyä rollaattoria. Nykyään en enää säikähdä pienistä, koska olen jo käsitellyt yliluonnollisten asioiden pelkoa kauhuelokuvien, -pelien ja -kirjojen kanssa.

Kauhu on antanut paljon aineksia, joista ammentaa omaan kirjalliseen ja kuvataiteelliseen tekemiseen. Se on yhdistänyt minua ja muutamia muita ihmisiä niin vahvasti, että kutsun näitä ihmisiä nykyään ystäviksi.

Kauhu ei ole vain kauhua, pelkoa ja pelotelluksi tulemista. Se ei ole vain kummituksia, örkkejä ja tv:stä mönkiviä kalmoja. Kauhu on kulttuuria, useat myytit ja legendat historiallisia kuvauksia aikalaistensa uskomuksista. Kauhuelokuvat, -pelit ja -kirjat ovat turvallinen tapa kohdata karmaisevia ilmiöitä ja saada aikaan pieniä adrenaliinin purskauksia.

Itselleni kuvitteellinen kauhu on tapa käsitellä tosielämän kauheuksia. Hirviöt ja muut öiset olennot saattavat näyttää häiritseviltä ja kammottavilta ja ne tekevät sanoinkuvaamattomia tekoja. Kuitenkin niiden seurassa tiedän aina, että ne eivät ole totta. Samaa en voi sanoa, kun luen uutisia toisten ihmisten tekemistä rikoksista.

Mietin usein, miksi monet karsastavat kauhua siksi, että ”se on pelottavaa”. Tosiasiassa elämme maailmassa, joka on paljon pelottavampi kuin mikään mielikuvituksen tuote.

Lue Satun Bird Box -arvio tästä!

Noora Vaakanainen: “Orgastiset kuolinilmeet ovat kauneinta mitä kuvitella saattaa”

Kananlihalla Goosebumpsien kanssa.

Rakkauteni kauhuun roihahti helvetilliseen loimuun heti Noidan käsikirjan lukemisen jälkeen. Taisin olla silloin toisella luokalla. Siihen päälle tulivat nopeasti R. L. Stinen varsin epätasaiset mutta ikäisiäni kovasti kutkuttaneet Goosebumpsit. Niiden muututtua liian lässyiksi hyökkäsin heti Stephen Kingin kirjojen kimppuun.

Kun lähikirjaston kauhuhylly oli kahlattu läpi, aloin käyttää omaa mielikuvitustani ja hermostuttaa ystäviäni kertomalla heille kummitustarinoita. Kopion röyhkeästi kauhujuttujen kaavan jostakin kirjallisesta teoksesta ja lisäsin soppaan omaa höttöäni. Myhäilin tyytyväisenä, jos onnistuin säikyttämään kaverini itkun partaalle. 

Teini-iässä kauhusteluuni vaikutti keskeisesti eräs yllättävä seikka: kotikaupunkini oli sangen pieni ja paatunut kyläpahanen, jossa ei ollut juuri mitään muuta tekemistä kuin käyttää päihteitä tai harrastaa salibandya. Aloitin kyllä kaljoittelun hyvissä ajoin (salibandysta en niin välittänyt), mutta yhtä lailla hain jännitystä viikonloppuihin kauhuelokuvista. Niitä minä ja monet muut elämäämme kyllästyneet nuoret kahmimme lähimmästä Makuunista. Kummallista kyllä, kyseisen lafkan vuokraamoita oli kylämurjussamme parhaimmillaan jopa kolme. Oi aikoja!

Scream ja aikuistumisriitit. Kuva (c) Elokuvan promojuliste, Dimension Films.

Erityisen nostalgiset muistot minulla on Scream-elokuvista. Niiden katsominen oli kaveriporukassamme eräänlainen aikuistumisriitti, ja kaikkien hahmojen nimet ja kuolintavat oli osattava ulkoa. Trilogian pätkät nauttivat teiniyhteisössämme haudanvakavaa prestiisiä, emme siis osanneet juurikaan eritellä niiden satiirisia ulottuvuuksia, mutta toisaalta missään nimessä ei saanut myöntää, että joskus Wes Cravenin mestariteoksia katsoessa saattoi ihan oikeasti pelottaa.

Kauhuinnostukseni jaksoi kantaa aina siihen saakka, kunnes found footage -rainat löivät itsensä kunnolla läpi. The Blair Witch Project vielä kutitteli mustaa sydäntäni, mutta kaikki muut kyseistä alagenreä edustavat pätkät vaikuttivat kovin laimeilta. Tässä vaiheessa minun ja kauhun tiet erkanivat. 

Yliopistossa tunsin vieraantuvani kauhusta vielä entisestään. Kuinka sovittaa sukupuolentutkimuksen kursseilla opitut asiat kidutuspornoon? Löytäisikö uusi, feministinen minäni paikkaansa enää kauhusta, jonka harrastajapiireissä törmäsi jatkuvasti räikeään naisvihaan tai seksismiin? Klassikoita saatoin toisinaan katsoa, mutta uusimpiin kauhuleffoihin en halunnut enää tutustua.

En tiedä, mikä mätänevän rintani sai lopulta taas sykkimään kauhuelokuville. Ehkä viime vuosina on ilmestynyt sen verran stydejä, feministisiä suolestuspätkiä kuten Raw ja Revenge, että olen taas kokenut kauhun omakseni.

 

Julia Ducournaun esittämä Justine alkaa kokea kiellettyjä haluja syötyään ensimmäistä kertaa lihaa. Kuva (c) elokuvasta Raw (Grave), Wild Bunch Distribution.

 

Huomaan innostuneeni uudella tavalla kauhuelokuvien estetiikastakin: siinä missä monet hakevat kauhusta äärimmäisiä, usein fyysisiä tuntemuksia, fiilistelen itse elokuvien visuaalista ilmettä. En siis katso kauhua pelätäkseni vaan siksi, että jokin genren kuvastossa vetoaa minuun. Minusta irrotetut sisäelimet, homeiset kartanot, koinsyömät viktoriaaniset kaavut ja orgastiset kuolinilmeet ovat kauneinta mitä kuvitella saattaa. Niitä on paha metsästää mistään muualta kuin kauhusta.

Lue Nooran arvio Climaxista ja/tai Knife + Heartista!

 

Minkälainen suhde sinulla on kauhuun? Kerro ja jaa omat karmaisevat kokemuksesi!