Ellen Thesleff (1869-1954) oli suomalainen taiteen edelläkävijä, ja teos Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos, 2017) kertoo ansiokkaasti taiteilijasta, josta ei ole juuri kirjoitettu. Feministinen historiankirjoituksen tarkistaminen tapahtuu tässä kirjassa silmiemme edessä.

Lyhyet hiukset olivat naisella 1800-luvun lopulla poikkeukselliset. Ellen Thesleff pyrki usein sivuuttamaan sukupuolen merkityksen urallaan. Kaikki jutun kuvat ottanut Soile Kontio kirjasta Minä maalaan kuin jumala.

Kirjan tekijä, taide- ja kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreck kuvaa hienosti taiteilijaa ympäröiviä oloja Suomen ilmapiirissä ja millaiset yhteiskunnalliset mekanismit ohjasivat 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa taiteilijoiden elämää. Voin paljastaa, että sukupuolella ja yhteiskuntaluokalla oli suuri vaikutus. Vai miltä kuulostaa esimerkiksi tämä:

1900-luvun alussa naisen ammatillinen taiteellinen toiminta saatettiin jopa käsittää sairaudeksi. Naisen itsenäisyyden ja oman ammatin ajateltiin aiheuttavan hulluutta, sillä naisen älyn ei uskottu riittävän omien tunteiden hallintaan. Näkemystä todisteltiin myös tieteellisesti: yleisin diagnoosi oli hysteria. Sairauden tulkittiin johtuvan liiallisesta itsetunnosta ja tunteista, joita naiset yrittivät hallita järkensä avulla. “Hermoheikkous” (…) liitettiin usein naisiin, jotka pyrkivät uusiin, heille “luonnottomiin” rooleihin. (s. 66)

Yhteiskunnalliset paineet pysyä taiteilijaelämän ulkopuolella olivat valtaisat. Monet naispuoliset taiteenopiskelijat joutuivat luopumaan tai sairastuivat. Ellen Thesleff kuitenkin pystyi jatkamaan kuin ihmeen kaupalla ja oli tuottelias ja uudisti taidettaan koko elämänsä ajan.

Naiset etsiytyivät laajana rintamana taiteilijan ammattiin 1880-luvulla. Tie ei kuitenkaan ollut helppo ja moni joutui väistymään. Kuvassa Ellen Thesleffin opiskelijatovereita.

Tinkimätön taiteilija

Thesleffin perhe oli ajan mittapuulla boheemi. Vanhemmat kannustivat Elleniä taiteilijan uralle, mikä oli harvinaista tuohon aikaan. Vaikka hänet määriteltiin syntymässä tytöksi, vanhemmat eivät rajanneet hänen elämäänsä täysin tämän mukaan. Esimerkiksi Thesleffin isä vei hänet 17-vuotiaana Keski-Eurooppaan matkalle (grand tour), joka oli tuohon aikaan tyypillisempi perheen pojalle. Tosin Schreck huomauttaa, että näitä matkoja tutkittaessa on saatu selville, että jopa viidennes grand toureista oli naisten tekemiä. Heidän matkansa eivät vain ole jääneet samalla tavalla historiaan kuin nuorten miesten matkat.

Thesleff oli jo nuoresta lähtien tinkimätön ja itsevarma. Hän opiskeli kaksi vuotta yksityisessä taidekoulussa, jonka perusti ja jossa opetti Adolf von Becker, mutta opetussuhde loppui välirikkoon, kun Thesleff oli 19-vuotias. Schreck ei ole päässyt selvyyteen siitä, mikä välirikon aiheutti, mutta konfliktin jyrkkyys oli itsellenikin yllättävä. Näin #metoo-aikana tulee mieleen myös taiteeseen liittymättömät erimielisyydet, erityisesti kun Schreckin kuvaus ja Thesleffin päiväkirjateksti sopisivat jonkinlaiseen häirintätapaukseen ja ruumiillisen koskemattomuuden rikkomiseen hyvin, mutta tämä on toki nykyajan värittämä tulkinta:

Becker ja minä ajauduimme riitaan minulle käsittämättömällä tavalla… Hän oli hävytön – minun on syytä lopettaa sen julkean käen kanssa. [päiväkirjamerkintä 18.6.1888]

Kenties Ellen myöhemmin katui kovia sanojaan, koska hänen päiväkirjastaan on revitty sivuja pois. (s. 53)

Radikaalin kuuloinen välirikko ei Thesleffin urakehitystä hidastanut. Hän oli varakkaasta perheestä, joka tuki häntä, joten hän pystyi jatkamaan opiskelua. Hänen ensimmäinen näyttelyosallistumisensa vuonna 1891 oli menestys. Hän opiskeli Pariisissa ja työskenteli Firenzessä, sai taiteilija-apurahan Italiassa oleskelua varten ja myi töitään, joten hänellä oli myös omaa rahaa.

Ellen Thesleffin teoksessa Viulunsoittajatar (1896) on hänen pikkusiskonsa Thyra. Thesleffillä oli läpi elämänsä erittäin lämpimät välit perheenjäseniinsä.

Valtavasta työstä hiottu miellyttävää luettavaa

Schreck toteaa, että Ellen Thesleffistä on arkistoaineistoa vaikka kuinka, mutta silti hänestä ei juuri ole tutkimusta. Aineiston laajuus voi tosin olla nimenomaan syynä tutkimuksen vähäisyyteen, koska materiaalia on niin paljon läpikäytäväksi, että se saattaa karkottaa kiinnostuneitakin tutkijoita.

Suurin osa teoksesta on miellyttävää luettavaa. Kirjassa kerrotaan Ellen Thesleffin koko elämästä, joten kansien väliin on mahdutettu lähes 90 vuotta. Erityisesti teoksen alkupäässä kerronta, lainaukset Thesleffin ja tämän läheisten kirjeistä, sekä kuvat rytmittävät lukemisen helpoksi ja kiinnostavaksi.

Etenkin teoksen keskivaiheilla ja lopussa kerronta on välillä toisteista. Schreck pyrkii kertomaan lineaarisesti ajan kulusta ja Thesleffin elämän tapahtumista, mikä johtaa välillä tyhjäkäyntiin: “Kesä loppui aikanaan – niin kesät tekevät -” (s. 185) tai “Huhtikuu tuli ja meni” (s. 247). Kerrontaa olisi voinut sujuvoittaa siirtymällä suoraan seuraavaan olennaiseen asiaan. Schreck oli valmistellut teostaan kymmenen vuotta ennen julkaisua, joten ei siis ihme, että jonkin verran rosoa näkyy.

Ellen Thesleffin ystävän, Beda Stjernschantzin Omakuvassa (1892) on selvästi androgyynisiä piirteitä. Stjernschantzin lupaava taiteilijanura kaatui rahavaikeuksiin traagisin seurauksin.

Toinen asia, joka jäi vaivaamaan lukukokemuksesta, on aivan teoksen alussa. Kirja alkaa kirjoittajan arvailuilla siitä, mitä Ellen Thesleff olisi voinut ajatella yli 80-vuotiaana nähdessään 25-vuotiaana tekemänsä omakuvan. Kohta kuvaa sitä, miten paljon elämäkerran kirjoittaja jää pimentoon kauan sitten eläneen kohteensa ajatuksista, mutta lukijana koin sen lähinnä turhauttavaksi ja ärsyttäväksi. Onneksi näitä arvailuja taiteilijan ajatuksista ei koko nelisataasivuisessa teoksessa lopulta paljoa ole:

“Minäkö se tuossa olen? Tältäkö minä tunnun nyt? Miltä minä tunnuin silloin? — Nykyisin kaikki tuntuu painavammalta. Elämä on tehnyt tilaa vanhuudelle ja hauraudelle. Entä mieli ja sisäinen tunne, eiväthän ne ole voineet muuttua miksikään? Olenko minä tuo nuori tyttö? Kuinka kauan siitä onkaan?”

Emme voi tietää, olisiko taiteilija ajatellut noin nähdessään varhaisen teoksensa. Kysymykset eivät tunnu löytävän paikkaansa: ne ovat toisaalta kirjoittajan itsensä kysymyksiä siitä, tunsiko taiteilija olevansa edelleen sama kuin nuorena, mutta toisaalta ne on asetettu taiteilijan omiksi ajatuksiksi. Onneksi kirjassa muuten on selkeämpi erottelu sen välillä, mitä kirjoittaja pohtii kohteestaan ja mitä Ellen Thesleff itse on sanonut. Lisäksi Thesleffin laaja säilynyt kirjeenvaihto mahdollistaa hyvin hänen varsinaisten ajatustensa esittelyn.

Ellen Thesleffin teos Ihmisiä luonnossa (1911). Maalaus liittyy suuntaukseen, jossa käytettiin vain sateenkaaren värejä, sekä eurooppalaisen taiteen “modernin murrokseen” mm. impressionistisin vaikuttein.

Suuri tiedollinen anti

Schreck kuvailee ymmärrettävästi ja laajasti ympäröiviä oloja, jotka vaikuttivat Thesleffin elämään. Esimerkiksi Thesleffin lapsuuskuvausten lomassa hän kertoo, että 1800-luvun alkupuolella lapsilla ei ajateltu olevan tunneherkkyyttä tai omaa ymmärrystä, mutta se oli Thesleffin lapsuuden aikaan jo muuttumassa ja kasvatus oli lempeämpää. Aatelissäädyn tyttölasten piti olla ujoja ja hiljaisia kun taas poikalapsia kannustettiin suuntautumaan enemmän kodin ulkopuolelle; tosin Thesleffeillä tämä jako ei pätenyt niin tiukasti, vaan lapset saivat olla yhtä lailla avoimia ja uteliaita sekä suhtautua mutkattomasti vanhempiinsa. Tällaiset historialliset yksityiskohdat tekevät lukemisesta antoisaa.

Taidehistorioitsijana Schreck käsittelee myös perinpohjaisesti Thesleffin taidetta. Teoksessa on värikuvaliite taideteoksista ja muutamia teoksia analysoidaan erityisesti. Myös taiteen suhteen Schreck taustoittaa Thesleffin elämän laajemmin Suomen ja maailman taidepiirien yhteyteen.

Teoksessa tuleekin selkeästi esille taiteessa kulloinkin vaikuttaneet suuntaukset, joiden mukaan Thesleffkin maalasi: tumma väriskaala ja romanttiset maisemat 1880-luvulla; Edelfeltin tuoma “ulkoilmarealismi”, jota monet sekä taidepiireissä että tavallisen yleisön keskuudessa vierastivat; symbolismi 1800-luvun lopulla, jossa korostettiin taiteilijan sisäistä kokemusta; mystiikkaa ja legendoja sekä 1900-luvun vaihteessa kirkkaat ja puhtaat värit sekä yhä abstraktimmiksi käyvät muodot.

Kaiken kaikkiaan teos lisää huomattavasti maallikonkin ymmärrystä taiteen historiasta ja Thesleffin elinajan tapahtumien vaikutuksista yksittäisen ihmisen elämään.

Tärkein osa teosta oli itselleni kuitenkin kuvaus huomattavan suomalaisen taiteilijan elämästä, intohimoisesta luomisesta ja suuruuden tavoittelusta taiteen kautta. Ellen Thesleffiin kannattaa tutustua.

Teos on saatu blogille arvostelukappaleena.