Jenni Janakan Röyhkeyskoulu-teoksen kansi. Piirretty naishahmo seisoo rohkean näköisenä violettia taustaa vasten.

Röyhkeyskoulu. Kuva: Tuuma-kustannus

Freelance-kirjoittaja ja puhetaiteilija Jenni Janakka havahtui vuonna 2017 ihmettelemään, miksi lahjakkaat naiset jarruttelevat itseään, vaikka pystyisivät vaikka mihin. Hän alkoi järjestää Röyhkeyskoulu-nimisiä luentoja rohkaistakseen ihmisiä näyttämään osaamistaan itseään vähättelemättä. Röyhkeyskoulusta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Aamulehti ja Lapin Kansa.

Röyhkeyskoulu-kirjassa (Tuuma-kustannus, 2019) Janakka jatkaa samasta teemasta.

 

Asennemuijautumista kolmessa osassa

Kirjassa on kolme osaa. Ensimmäisessä lukija tutustuu itseensä eli siihen henkilöön, jota Janakka kannustaa päästämään itsensä ja osaamisensa esiin, vaikka se vaatisikin vähän oman tilan raivaamista.

Toisessa osassa Janakka pureksii suomalaista ja länsimaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, koska niistä omaksumme itseämme rajoittavia uskomuksia. Niitä sellaisia pölyisiä mutta yllättävän sitkeitä käsityksiä, ettei feminiininen nainen voi olla yhtä pätevä kuin pukuherra (s. 117) tai että palkkaepätasa-arvo on naisten omaa syytä (s. 100).

Kolmannessa osassa Janakka kertoo ideoita ja käytännön keinoja röyhkeytymiseen eli “asennemuijaksi” tulemiseen.

Asennemuija-sanasta huolimatta Janakka toteaa useaan otteeseen, että sukupuolia on useampia kuin kaksi. Hatunnostoa siitä. Kirjan näkövinkkeli nojaa kuitenkin kahden sukupuolen asetelmaan, koska suuri osa Janakan mainitsemista tutkimuksista on toteutettu sellaisesta näkökulmasta.

 

Suuria ja pieniä aiheita

Röyhkeyskoulu-kirja tuntui siltä, että samojen kansien väliin on itse asiassa pilkottu kaksi eri kirjaa.

Jos niillä kahdella eri kirjalla olisi nimet, yksi voisi olla Käytännön arkiröyhkeyskoulu. Sen aiheena on positiivinen röyhkeys arjen pienissä tilanteissa. Miten pidetään kokouksessa kiinni omasta tilasta, kun joku yrittää puhua päälle? Miten reagoida, kun joku valtaa juuri sen parkkiruudun, johon tähtäät?

Toisen nimi voisi olla Miten elät itsesi näköistä elämää -koulu. Se kannustaa lukijaa pohtimaan elämäänsä suuressa mittakaavassa. Kuka olet? Mitä toivot elämältä? Miten niitä toiveita voisi edistää tässä ja nyt?

Janakka kirjoittaa pienen ja suuren mittakaavan asioista limittäin lomittain eikä juuri varoita ennen kuin hyppää tasolta toiselle. Lukijan tehtäväksi jää pysyä kärryillä.

 

Ylhäältä kuvattuja hedelmiä vaaleanpunaista taustaa vasten. Osa hedelmistä on isoja, osa pieniä.

Suuria ja pieniä asioita. Kuva: Brooke Lark, Unsplash

 

Hieno sanoma, joskin metateksti helpottaisi

Röyhkeyskoulun viesti on loistava. Kirja julistaa, ettei kenenkään tarvitse tyytyä ulkopuolelta annettuun rooliin. Jokaisella on lupa vetää raja, näyttää taitonsa, murtaa omaa ihmisryhmää koskevat ennakkoluulot ja vielä se lasikattokin. Jokaisella on lupa olla typistämättä itseään ja osaamistaan.

Tekstin koheesio eli sisäinen sidosteisuus sen sijaan olisi hyötynyt vielä parista kustannustoimituskierroksesta. Virkkeiden ja kappaleiden tasolla Janakan nokkela sanailu tempaa mukaansa. Hän kansantajuistaa nasevasti tutkimustietoa siitä, miten yhteiskunnan rakenteet ja omat uskomukset jarruttavat naisia. Monessa kohdassa kuitenkin mietin, miksi Janakka kirjoitti jostain aiheesta juuri siinä. Miten se liittyi edellisiin ja seuraaviin aiheisiin? Tai kirjan pääteemaan? Ja kumpaan pääteemaan? Käytännön arkiröyhkeyteen vai siihen, miten tehdä omasta elämästä oman näköinen?

Kirja olisi kaivannut roppakaupalla lisää metatekstiä opastamaan lukijaa kirjan halki: ”Tämä kirja käsittelee…” tai ”Tässä luvussa kerron aiheesta x, koska se liittyy positiiviseen röyhkeyteen seuraavasti.” Sopiva määrä taitavasti väännettyä rautalankaa auttaisi lukijaa sisäistämään kirjan viestiä.

 

Röyhkeystreenin paikka

Metatekstiä tai ei, on mahtavaa, että tällaisia kirjoja on olemassa.

Joskus suustani livahtaa epävarmoja lausahduksia, vaikka tuntisin puheena olevat asiat hyvin. Sanon:
”Luulen, että asia on näin.”
”Asia on varmaankin noin.”
”Mielestäni olisi mahdollista…”

Jälkeenpäin mietin, miksi ihmeessä esitän, etten muka tiedä. Miksen vain sano suoraan?

Röyhkeyskoulu-kirjassa kommunikaatiolle on omistettu kokonainen luku. Se oli minusta kirjan helmi, koska aion oppia tästä turhasta tavasta pois. Kannustan itseäni sanomaan ”asia on näin” ilman pumpulikääreitä.

Minulle Röyhkeyskoulun pääpointti oli tämä:

Moni muukin kuin minä harjoittelee olemaan typistämättä itseään puheellaan ja käytöksellään. Ongelma ei ole siis yksin minun (tai meidän, jos huomaat tekeväsi samaa). En ole kasvanut tyhjiössä vaan osana yhteiskuntaa. Ei siis ihmekään, jos olen omaksunut uskomuksia siitä, mitä voin tehdä tai miten saan puhua. Onneksi uskomuksista voi opetella eroon. Kiitos kannustuksesta, Jenni Janakka.

 

Jenni Janakka: Röyhkeyskoulu (271 s.)
Tuuma-kustannus, 2019

Nörttitytöt-blogi sai kirjan kustantajalta ilmaisena arvostelukappaleena.