Feministeille marginaalitutkimus tarkoittanee usein vähemmistöryhmiin, heidän kulttuureihinsa ja oikeuksiinsa kohdistuvaa tutkimusta. Tänään valotan kuitenkin tässä artikkelissa lukijatutkimukseen erikoistuneen kirjahistorioitsijan näkökulmaa. Seuraa tärkeä varoitus:

Jos edustat sitä koulukuntaa, jonka mukaan kirjaston kirjoihin tehdyt merkinnät ovat pyhäinhäväistys, tämä teksti saattaa olla sinulle rankkaa luettavaa. Kirjahistorioitsijalle nuo merkinnät, jäljet ja marginaaleihin eksyneet vihjeet lukijoista ovat nimittäin varsinainen aarreaitta, ja siksi sellaisten löytäminen kirjaston(kin) kirjoista usein ilahduttaa enemmän kuin ärsyttää. Älä kuitenkaan käsitä väärin: huonosti sutaistut alleviivaukset, sivuista läpi vuotaneet tussimerkinnät ja repeytyneet sivut ärsyttävät meitä siinä missä muitakin. Kirjoja ei tule kohdella huonosti – mutta silloinkin, kun joku niin tekee, voi se tarjota mielenkiintoista tietoa lukijoiden edesottamuksista.

Mikä ihmeen marginaalitutkimus?

Marginaalitutkimus on lukijatutkimuksen muoto, jossa tutkitaan nimenomaan kirjojen lukijoiden kirjoihin jättämiä jälkiä, esimerkiksi reunamerkintöjä, korjauksia tai alleviivauksia. Marginaalitutkimusta on harjoitettu jo pitkään. Esimerkiksi keskiaikaisista käsikirjoituksista löytyy runsaasti lukijoiden tai tekstiä kopioineen kirjurin omia merkintöjä, jotka kertovat paljon ajastaan ja tekstin kopiointiprosessista sekä sen herättämistä ajatuksista.

Nykyaikaisia lukijoita koskevaa marginaalitutkimusta on tehty maailmalla verrattain vähän, Suomessa ei juuri ollenkaan. Se on kuitenkin alana varsin hedelmällinen ja paljastaa lukijoista tietoa aivan omanlaisensa näkökulman kautta. Kirjahistorian tutkimuksessa lukijatutkimuksella on oma, tärkeä asemansa, ja marginaalitutkimus puolestaan tarjoaa jälleen yhden palan isomman kokonaisuuden hahmottamiseen.

Sanalliset ja ei-sanalliset merkinnät

Tutkimuksen kannalta helpoin tapa esimerkkitapauksessa on jaotella merkinnät sanallisiin ja ei-sanallisiin. Sanallisia merkintöjä ovat esimerkiksi tiivistelmät, kysymykset, kannanotot ja humoristiset sutkautukset, ei-sanallisia puolestaan alleviivaukset, ympyröinnit ja erilaiset piirrokset. Lukija on saattanut alleviivata runokirjasta erityisen koskettavan kohdan tai kirjoittaa tieteellisen teoksen marginaaliin vastalauseensa esitetylle väitteelle.

Kahvikuppi, tuo kirjojen turmiollinen tahraaja.

Useimmiten sanalliset merkinnät ovat lukijoiden ajatuksia ja reaktioita kartoitettaessa hedelmällisempiä, mutta ei-sanallisten merkintöjen painoarvoa ei silti tule aliarvioida. Kertovathan esimerkiksi alleviivaukset siitä, mitä lukijat ovat pitäneet olennaisena ja mitä he taas eivät ole katsoneet tarpeelliseksi painottaa. Sivuille läikkyneen kahvin jälkeensä jättämät kahvitahrat tai käännettyjen sivujen kulmat ovat merkkejä kirjan käyttöhistoriasta – vaikeasti tulkittavia ja hajanaisia, mutta ne kertovat silti kirjan liikkuneen hyllyssä lojumisen sijaan. (Ärsyttävimpiä tällaisia jälkiä ovat kenties sivujen väriin tarkoituksella liiskatut hyttyset – uskokaa tai älkää, jotkut käyttävät kirjaa kuin kärpäslätkää!) Piirrokset avaavat usein lukijoiden tapaa hahmottaa lukemiaan asioita visuaalisuuden kautta: omintakeiset piirakkadiagrammit, kenties tylsyyden vallassa piirrellyt luonnostelut tai vaikkapa pienet ajatuskartat ovat tällaisia visuaalisia löytyöjä. Toki ne saattavat myös olla vain tylsistyneen pänttäyksen luova sivutuote – lukijatutkimuksessa lopullisia, varmoja vastauksia on usein vaikea saada.

Sanalliset merkinnätkään eivät toisaalta aina ole kovin mielenkiintoisia: tavallisimpia merkintöjä tietokirjoissa ovat kappaleita tiivistävät asiasanat ja esimerkiksi numeroinnit, joiden avulla lukijat hahmottavat paremmin kokonaisuuksia. Varmasti niilläkin on oma informaatioarvonsa silloin, kun tarkoituksena on kartoittaa nimenomaan oppimisprosessia, mutta lukijoiden reaktioita ja persoonallisuutta metsästettäessä ne ovat lopulta puuduttavia ja tylsiä verrattuna harvinaisempiin merkintöihin, jollaisia edustavat esimerkiksi jo aiemmin mainitut kannanotot ja huumori.

Lukijat sanojen takana: palapeliä kasaamassa

Kun lukija kirjoittaa kirjan marginaaliin, hän tekee sen usein enimmäkseen itselleen. Toisinaan marginaaleista löytyy kuitenkin vastalauseita, vitsejä tai kysymyksiä. Silloin lukijan huomiot ja kysymykset herättivät kuitenkin jatkokysymyksiä: miksi lukija on kirjannut kysymyksensä kirjan sivuille, vaikka varmasti hän on tiennyt, ettei tule saamaan niihin vastauksia sitä kautta? Vaikka joku tulevista lukijoista vastaisikin kysymyksiin, tämä sama lukija ei sitä todennäköisesti tule koskaan näkemään. Silti hän on kirjannut huomionsa marginaaleihin, ja siellä ne kertovat tutkijalle (ja tavallisille lukijoille) siitä, millaisia asioita juuri tämä kyseinen henkilö on pitänyt vaikeina tai selvennystä vaativina. Parhaimmillaan (ja hauskimmillaan) useat lukijat ovat osallistuneet samaan keskusteluun ja jatkaneet sitä, kenties vuosikymmenienkin ajan.

Esimerkki ärsyttävästä alleviivauksesta ja reunakommentista. (Kirjana Barthesin “A Lover’s Discourse.)

Tutkija käy keskustelua tuntemattoman lukijan kanssa, pohtii hänen ajatusrakenteitaan ja reaktioitaan ja vertaa niitä omiinsa. Lukijan jättämä jälki on ainutlaatuinen, koska se antaa mahdollisuuden eräänlaiseen keskusteluun. Keskustelu on yksipuolista, koska menneisyyden lukijaa ei ole mahdollista jäljittää, eikä tämä koskaan vastaa – mutta toisaalta lukija itse on jo aikoinaan esittänyt kysymyksensä samanlaisesta asemasta käsin, tietäen, että hänen tulevat keskustelukumppaninsa eivät pääse marginaalimerkintöjä lähemmäs häntä. Tällainen palapelidialogi – vaiko monologi? – on kaikessa arvoituksellisuudessaan kutkuttavaa. Saman lukijan merkintöihin törmääminen kirjaa selatessa tuntuu palkitsevalta ja hymyilyttää: vähän kuin törmäisi yhä uudelleen uuteen tuttavaan ja hiljalleen oppisi tuntemaan tämän paremmin. Tuttavuudella on kuitenkin rajansa: kirjan sivujen loppuessa myös kontakti lukijaan päättyy.

Mutta mitä hyötyä tästä kaikesta sitten on?

Marginaalitutkimus tarjoaa yhden ainutlaatuisen näkökulman lukijatutkimukseen ja laajemmin myös kirjahistorian tutkimiseen. Ilman marginaalitutkimusta yksi kiehtova ja monipuolinen tapa tutkia lukijoita jäisi kokonaan käyttämättä.

Marginaalitutkimus saattaa uuden teknologian yleistymisen myötä olla tutkimuksen alalajina uhanalainen ja tämän sukupolven marginaaleihin kirjoittavat lukijat lajinsa viimeisiä. Lukijoita jäljittävän tutkijan löydöt eivät ehkä ole aina mullistavia, mutta ne tarjoavat silti ainutlaatuisen näkökulman kirjahistorian laajassa kentässä. Marginaalitutkimus on löytöretkeilyä vailla karttaa, lukijoiden jäljitystä tuntemattomassa maastossa, palapeli joka jää aina kesken – ja juuri omana tutkimusalana jotain ainutlaatuista ja omanlaistaan, korvaamatonta ja kutkuttavaa.

(Huomautus: Tämä artikkeli ammentaa paljon vuonna 2014 valmistuneesta kandidaatintutkielmastani, joka käsitteli reunamerkintöjä tenttikirjoissa. Mikäli kiinnostuit, voit pyytää sitä luettavaksi!)