Nörttityttöjen tiimi kävi katsomassa uusimman Iron Sky -elokuvan. The Coming Race herätti yleisössä enimmäkseen ristiriitaisia tunteita.

Varoitus: Teksti sisältää lieviä spoilereita, mutta ei varsinaisia juonipaljastuksia.

 

“Komeaa, mutta sekavaa”

 

Kuunatseja, dinosauruksia ja graalin maljan metsästystä. On vaikea päättää, miten toista Iron Sky -leffaa arvioisi, koska kokonaisuus oli melkoisen sekava. Ainakin elokuva osoittaa, että osin suomalaisinkin voimin voidaan tehdä näyttävää scifiä, jos vain tahtoa ja rahaa löytyy. Paikoitellen elokuva oli varsin komeaa katsottavaa.

Itselleni Iron Sky -universumi ei ollut entuudestaan tuttu, joten en oikein tiennyt, mitä odottaa. Kestikin jonkun aikaa ennen kuin juoneen pääsi sisälle. Toki leffan ymmärtämistä helpottavat viittaukset moniin scifin ja seikkailuelokuvien klassikoihin Indiana Joneseista ja Matkasta maan keskipisteeseen.

Näyttelijäsuorituksista sisäistä nörttityttöäni ilahdutti Lara Rossin rooli Obi Washingtonina. Minusta on hienoa, että pääroolissa on vahva ja aktiivinen, ei-valkoinen nainen ja vielä sellainen, joka osaa näytellä. 

Kuva: (c) Iron Sky Universe. Lara Rossi elokuvan pääroolissa.

Komedia on vaikea laji, ja Iron Skyta on arvosteltu muun muassa siitä, että osa vitseistä ehti mennä vanhoiksi, kun elokuvan julkaisu viivästyi. Itse antaisin kuitenkin kiitosta siitä, että vitsit olivat älykkäitä eivätkä tavanomaista alapäähuumoria. Ja kyllä ne minua naurattivat ihan oikeastikin.

Leffan juoni on täynnä kliseitä varmasti tarkoituksella, mutta se kääntyy jossain vaiheessa heikkoudeksi ennalta-arvattavuuden vuoksi. En myöskään lämmennyt liskoille. Elokuvan dinosaurukset näyttävät kieltämättä hienoilta, mutta itselleni jäi vähän auki, miksi ihmeessä ne haluttiin ängetä mukaan.

Kaiken kaikkiaan Iron Sky 2 oli minusta absurdi, mutta kiinnostava. Ajattelin jopa mennä katsomaan sen uudelleen. Toivon myös, että kaavailtu jatko-osa toteutuu, mutta tätä osaa linjakkaampana. Leffasta antaisin kaksi nörttiä jo siitä, että se ei ollut tylsä, ruma ja ankea. Kolmas nörtti tulee bonuksena vuoden helpoimmasta cossi-ideasta Applen tuotteita palvovana jobsistina.

– Liisa

 

“Halusin todella, todella paljon pitää elokuvasta”

 

Pidin aikanaan valtavasti ensimmäisestä Iron Sky -elokuvasta, elokuvan koko konsepti oli lennokas ja melkoisen yllättävä, natseja Kuun pimeältä puolelta. Toteutus oli ensiluokkainen, ja mainioksi elokuvan teki se, että kyseessä oli tieteiskomedia, joka sijoittui ihan omaan maailmaansa, eikä niinkään suora parodia jostain toisesta leffasta. Elokuvassa oli myös suuri sydän sekä sanomaa, ja teemastakin mehustettiin kaikki irti. Mutta jäikö mitään jäljelle? Tarpeeksi jatko-osaan?

Pidin siis ensimmäisestä osasta niin paljon, että osallistuin todella mielelläni elokuvan jatko-osan joukkorahoitukseen. Katson tarpeelliseksi mainita, että tämä vuosien hype on saattanut vaikuttaa hyvin voimakkaasti ennakko-odotuksiini. Suuri päivä koitti, ja Iron Sky: The Coming Race tuli ensi-iltaan 16. tammikuuta. Olin ensimmäisten joukossa katsomassa tätä suurtuotantoa.

 

Kuva: (c) Iron Sky Universe.

 

Timo Vuorensola piti esipuheen, jossa hän kertoi halunneensa tehdä 80- ja 90-luvun tyylisen seikkailuelokuvan. Tämä selitti paljon. Elokuva tuntui todellakin hyvin vanhanajan tyyliseltä. Olisin voinut hyvin kuvitella, että Iron Sky: The Coming Race olisi ilmestynyt enemmän tai vähemmän sellaisenaan vuonna 1999. Valitettavasti tämä ei ollut kaikin puolin kovin hyvä asia. Pidin kyllä joistakin asioista elokuvassa kuten siitä, että leffa oli pidetty kompaktina,  eikä se siis kärsinyt liiasta pituudesta, toisin kuin monet muut nykyelokuvat.

Kohtaukset etenivät kömpelösti, kertojaäänen käyttö tuntui kummalliselta ratkaisulta, eivätkä juonenkäänteet hirveästi yllättäneet. Seikkailuelokuvan tropeiden käyttö johti aikamoiseen kliseekiisseliin. En lämmennyt myöskään David Icken salaliittoteorioista karanneille liskoihmisille.

Huumori oli mielestäni enimmäkseen sympaattista, mutta keskeisessä osassa olleet jobsistit tuntuivat tosin jotenkin vanhentuneelta vitsiltä. En omista yhtään Apple-laitetta, joten kyse ei ole loukkaantumisesta – kyseinen huumori vain toi mieleen 90-luvun lopun lavakoomikon, joka vitsailee nuorison kännyköistä ja kuinka kaikki vain pelailevat matopelejä. Tai jotkin ammoiset PC vastaan Mac -väittelyt, joissa ei kritisoida järjetöntä kulutusyhteiskuntaa vaan toisen valitsemaa brändiä.

En voi mitenkään suositella elokuvaa, sen verran epätasainen kokonaisuus oli kyseessä. Halusin todella, todella paljon pitää leffasta, mutta en vain voi millään tapaa kehua sitä. Annan tälle yhden nörtin. Selvästikin Iron Sky -maailman kehittämiseen on nähty valtavasti vaivaa, toivottavasti seuraava elokuva on parempi.

– Jonas

 

“Suuret odotukset jäivät täyttymättä”

 

Odotukset uudesta Iron Sky- elokuvasta olivat valtavat. Ykkösosa oli osunut kaikessa naurettavuudessaan ja absurdiudessaan todella syvälle. Vaikka elokuva oli tehty todella pienellä budjetilla, se oli hieno kokonaisuus ja siinä oli selkeä, hyvä juoni.

Ykkösosassa en kertaakaan kesken leffan ajatellut, että se olisi pienellä rahalla ja porukalla tehty suomalainen nörttipläjäys. Se oli vain hauska ja hyvä. Siksi odotin, että kun nyt sekä rahaa että aikaa oli palanut paljon enemmän, luvassa olisi vähintään ykkösosan tasoinen elokuva. Näin ei käynyt.

Kävin kasvatuksessa olevan mininörtin kanssa katsomassa elokuvan heti ensi-illan jälkeisenä päivänä Turun suurimmassa Scape-salissa. Me ja noin parikymmentä muuta. Sali kumisi tyhjyyttään ja olimme ihmeissämme. Olihan sentään kotimaisen scifi-elokuvan odotetun elokuvan toinen esitys.

Leffan alku oli komea. Ajattelin, että “nyt mennään – to the stars and beyond”. Ja kyllä mentiinkin. Vauhtia riitti – vähän liikaakin. Elokuvan alku oli kuitenkin todella hyvä ja tempaisi mukaansa. Pääroolin esittäjä oli loistava, vaikka mielessäni kyllä kävi myös se, olisiko näyttelijäksi valittu juurikin rodullistettu nainen koska – noh, se nyt on tässä ajassa valinta, joka voi olla myös laskelmoitu.

Ajoittain ihmettelin myös pääroolin esittäjän kertojaäänen käyttöä, vaikka se kuitenkin sopi moneen kohtaan ja asioiden kertominen jotenkin muuten olisi vienyt paljon aikaa. Kuuasema oli lavasteena yhtä hyvä kuin ennenkin, ja jobsismi sai minut repeämään avoimesti, mutta se ei naurattanut 12-vuotiasta. Hän ei tiennyt, kuka oli Steve Jobs, jonka kuolemasta on jo kahdeksan vuotta, eikä ymmärtänyt koko vitsiä omenalaitteiden palvonnasta. Eikä tämä ollut ainoa vitsi, joka häneltä leffassa meni ohi.

Kun elokuva eteni, vauhti kiihtyi. Retkikunnan jäsenistä osa oli jotakuinkin täysin statisteja ja olin pettynyt myös siihen, miten pinnallisesti miesten pääroolit oli rakennettu. Ymmärrän, että ajatuksena oli varmastikin kääntää päälaelleen vahva mies/kirkuva pöljä blondi -asetelma, mutta jotenkin toivoin, että roolit olisivat olleet edes hieman syvempiä, tai että henkilöt kehittyisivät enemmän. Nyt hahmot olivat karrikoidun stereotyyppisiä, ehkä tosin tarkoituksella.

Myös liskoihmiset jäivät ontoiksi. Kohtaus, jossa maailman johtajat esiteltiin, oli kankea ja selittelevä. Mutta kohtauksessa ei kuitenkaan selitetty riittävästi, koska 12-vuotias löysi pöydästä ainoastaan yhden tutun hahmon: “Kim Jong Un”, muut sain esitellä hänelle jälkikäteen. Kannibalismi oli sekin jotenkin outo valinta leffaan.

Loppuelokuva meni vauhdilla, jopa liian kovaa. Kohtauksesta toiseen hypättiin kuin liikkuvassa junassa. Rahat olivat loppu ja se näkyi. Ja harmitti. Potentiaalia olisi ollut, mutta selvästi jossain vaiheessa oli annettu periksi. Ei elokuva ollut huono, ja varmasti katson sen toistekin, ostan ehkä oman tallenteenkin, mutta odotuksiin ja ensimmäiseen osaan nähden toinen osa tippui korkealta. Silti nauroin enkä katsonut kelloa koko elokuvan aikana.

Halusin niin kovin tykätä elokuvasta yhtä paljon kuin ykkösestä, mutta jokin jäi puuttumaan. Siksi annan kaksi nörttiä. Toivottavasti kuitenkin tulee kolmas osa, ja toivottavasti se on yhtä hyvä kuin ensimmäinen. Joka tapauksessa aivan mahtavaa, että tällaista elokuvaa joku edes tekee Suomessa!

 

Dinosaurukset miellyttivät mininörttiä. Kuva: (c) Iron Sky Universe. Udo Kier.

 

12-vuotias katsoi elokuvaa hyvin toisin silmin. Hän ei ymmärtänyt, mille me keski-ikäiset nauroimme. Hän itse nauroi ihan toisissa kohdissa, mikä minusta on hyvä, koska tämä kertoo elokuvassa olleen tasoja monen ikäisille. Hänelle Steve Jobs on kaukaista historiaa ja todellisen historian muut hahmot vielä käsittelemättä koulun historiantunneilla.

Mininörtistä oli upeaa, että pääosan esittäjä oli vahva nainen ja vielä tummaihoinen. Hän nauroi hassuille miehille ja hölmölle uskonnolle ja piti tärkeänä, että mukana oli myös ainakin yksi homo, vaikkakin vähän päälleliimattu sellainen. Hetkittäinen raakuus oli hänestä harmillista, mutta toisaalta hän nautti siitä, että vihdoin oli elokuva, jossa raskaat esineet oikeasti putoavat heti, eikä venyteltyjen sekuntien päästä, ja niiden alle jäävät ihmiset oikeasti kuolevat, eivätkä enää maagisesti nouse kostamaan.

Dinosaurukset ja musiikit olivat mininörtistä hienoja. Kohtaukset, jotka itse tunnistin muista elokuvista, olivat nekin ensikertaa näkevästä hienoja, vaikkei hän tiennytkään niiden viittaavaan johonkin muuhun. Mininörtti piti elokuvasta enemmän kuin minä ja ihmetteli, miksi aikuiset sitä kritisoivat. Häneltä ehkä puuttuivat ne ennakko-odotukset, jotka varmasti meillä kaikilla ykkösosan faneilla ovat olleet todella suuret. Ehkä liian suuret.

– Suvi ja Miljamarja