Fantasiateemaisia keittokirjoja. Kuva: Elisa Wiik

Nörtti- ja genreteemaisten keittokirjojen määrä kasvaa vuosi vuodelta, ja joskus teemat tuntuvat jo lähes hatusta vedetyiltä. Tamperelaiset nörttinaiset päättivät testailla kokoelmistaan löytyviä teoksia sekä kokkauksen että kirjojen laadun näkökulmasta. Ensimmäisenä vuorossa ovat fantasiakirjallisuuteen liittyvät keittokirjat!

Fantasiakeittokirjoja oli mukana neljä kappaletta, joista kaksi oli selvästi virallisia tuotteita, yksi ei-niin-lisensoitu ja yksi kokonaan omaan fantasiamaailmaansa sijoittuva. Tätä viimeistä käsitelläänkin tästä syystä artikkelissa tarkemmin. Yksi kirjoista oli suomenkielinen, kaikki muut englanninkielisiä. Yleisesti huomattiin, että virallisemmat tuotteet olivat kirjallisilta arvioiltaan parempia. Esimerkiksi Nanny Ogg’s Cookbook tuntui sopivan Discworldin maailmaan sekä visuaalisesti että kirjoitustyyliltään. Reseptien tasossa ei vastaavaa eroa ollut. Kaikki kirjat on selvästi tarkoitettu aikuisemmille kokkaajille, ehkä Palavaa jäädykettä lukuunottamatta. Suurin osa kirjoista vaatii myös jonkin verran aiempia kokkaustaitoja, eli aivan nuorimpien ruoanlaittajien kanssa nämä eivät ehkä toimi. Toisaalta, Discworld ja varsinkaan Song of Ice and Fire eivät ole aivan nuorimpien nörttien kamaa noin muutenkaan.

Käsitellyt keittokirjat olivat Nanny Ogg’s Cookbook (Terry Pratchett, Stephen Briggs, Tina Hannan, Josh Kidby, 1999), Palava jäädyke – Fantasiaruokia (Annina Holmberg, Ulamaija Hänninen, 2007), The Wizard’s Cookbook (Aurélia Beaupommier, 2016) ja A Feast of Ice and Fire (Chelsea Monroe-Cassel, Sariann Lehrer, 2012).

 

The Wizard’s Cookbook

The Wizard’s Cookbook on saatavilla sekä fyysisenä että digitaalisena versiona. Kuva: Elisa Wiik

The Wizard’s Cookbook ottaa tunnettuja fantasiamaailmoja ja sijoittaa reseptejä niihin. Käsiteltyjä maailmoja ei juurikaan kuvailla, vaan oletetaan lukijan tuntevan ne. Suurin osa onkin varmasti kaikille genreharrastajille tuttuja: Narnia, Harry Potter, Taru Sormusten herrasta ja niin edelleen. Ilahduttavana yksityiskohtana mukana on myös vanhoja klassikoita (Maija Poppanen) ja lähteitä, jotka eivät ole romaani  (D&D). Kirja on jaettu selkeisiin osiin: alku-, pää- ja jälkiruoat ovat erikseen. Mukana on myös paljon hauskoja juomia. Ruoista monet ovat aika lihavoittoisia, mutta onneksi myös lihan poisjättäminen onnistuu ainakin osasta helposti. Vegaaneille kirja sopii huonommin, sillä eläinperäisiä aineosia on lähes kaikissa resepteissä.

Lordi Voldemortin basiliskin tuijotus -keitto. Kuva: Pasi Välkkynen

Jokainen resepti on kirjoitettu tyylillä joka enemmän tai vähemmän sopii maailmaansa. Tämä on todella ärsyttävää. Esimerkiksi kokeiltu Lordi Voldemortin basiliskin tuijotus -soppa oli kirjoitettu tiedätte-kyllä-kenen palvelijoiden näkökulmasta. Niinpä ohjeissa oli sellaisia turhuuksia kuten: “Olemme erityisen tarkkoja tästä yksityiskohdasta sillä pimeyden lordi kiinnittää siihen paljon huomiota!” Sinänsä ajatus on ihan hauska, mutta käytännössä se hidastaa kirjan lukemista ja ohjeiden omaksumista merkittävästi.

Suurin osa ohjeista oli verrattain hyvin kirjoitettuja, vaikka yksityiskohtia olisi voinut hieman lisätä. Lähes kaikista resepteistä oli kauniita kuvia, joista tosin osa ei kyllä muistuttanut ihan täysin ohjeita. Kokeiluun pääsivät jo edellämainittu Lordi Voldemortin basiliskin tuijotus -keitto sekä D&D:n inspiroima valkosipulipiirakka.

Keitto on melko perinteinen peruna-krassikeitto, johon tosin ohjeen mukaan laitetaan suhteettoman paljon vettä eikä lainkaan suolaa ja pippuria. Jotta keitosta tuli syömäkelpoista, lisättiin siihen suolaa ja pippuria  – ja tarjottiin koko seos kylmänä. Ennen tarjoilua mukaan laitettiin vielä noin desilitra vatkattua kermaa.

D&D:n valkosipulipiirakka. Kuva: Pasi Välkkynen

Tästäkään huolimatta keitto ei ollut kovin herkullista. Ohjeen mukaan annokseen olisi kuulunut vielä keitetyn kananmunan keltuainen basiliskin silmäksi, mutta se tuntui aikamoiselta tuhlaukselta: kuudesta annoksesta olisi jäänyt yli kuusi valkuaista! Ilman kananmunaa alkuperäinen keitto olisi vegaaninen.

D&D:n valkosipulipiirakka oli yksinkertainen: valmiin piirakkapohjan päälle tehtiin seos, jossa oli kananmunaa, juustoa, rusinoita sekä kaksi kokonaista (pehmeäksi keitettyä ja muussattua) valkosipulia, ja sitten piirakka paistettiin. Melko huikeasta valkosipulin määrästä huolimatta lopputulos oli pehmeä ja maukas, vaikkei ehkä kovin D&D-henkinen. Alkuperäisessä ohjeessa oli myös pekonia, mutta sen jätimme pois eikä piirakka sitä kyllä olisi tarvinnutkaan. Maisteluseurueestamme usea yllättyi rusinoista positiivisesti: vaikka rusinoista ei ruoassa muuten välittäisikään, tässä niiden makeus leikkasi mukavasti valkosipulin voimaa ja juuston suolaisuutta.

 

Nanny Ogg’s Cookbook

Kansikuvassa näkyvä kuvitustyyli toistuu kirjan sivuilla. Kuva: Elisa Wiik

Nanny Ogg on Discworld-romaanisarjassakin julkaissut The Joye of Snacks -keittokirjan, ja Nanny Ogg’s Cookbook onkin ihmisten makuun muokattu versio tästä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmisille sopimattomat ruoka-aineet (arsenikki, kuivatut sammakot, rotat jne.) on joko jätetty pois ohjeista tai korvattu jollain ruoasulatuksellemme paremmin sopivalla. Kaikki reseptit eivät ole Nannyn itsensä, vaan mukana on myös muiden tärkeiden Discworld-hahmojen ruokia, esimerkisi Lordi Vetinarin vesi ja leipä, Kirjastonhoitajan banaanit ja Anguan kasvismykyt. Mukana on myös pitkähkö osuus etikettiohjeita, joista välittömästi omaksuimme kohdan “Miten juodaan portviiniä”. (“Pitää aina sanoa: ‘Voisin kyllä ottaa hieman portviiniä’ vaikka tarkoitus olisi ottaa paljon portviiniä.”)

Kuivatut sammakkopillerit. Kuva: Pasi Välkkynen

Kirja on selvästi Pratchettin tyylin mukainen, hiukkasen kaksimielinen (kuten Nannykin). Reseptit itsessään ovat kuitenkin selkeitä ja tunnelmointi on pääasiassa jätetty reseptien esittelyyn tai niiden loppuun. Kirja on myös visuaalisestikin Discworldiin kuuluvan oloinen. Josh Kidbyn kuvitus tukee sitä mukavasti, mutta kuten keittokirjoissa yleensäkin, valokuvista olisi kyllä paljon hyötyä. Ohjeista suurin osa on helposti muokattavissa kasvissyöjille sopivaksi. Vain muutamassa liha on tärkeässä roolissa. Erilaisia jälkiruokia ja leivoksia on aika paljon, mikä voi rajoittaa vegaanien kokkausta jonkin verran. Ohjeet ovat kirjassa täysin sekaisin, eli erillistä jakoa pää- ja jälkiruokiin ei ole. Mukana on paljon perinteisiä brittiläisiä reseptejä, kuten curry tai spotted dick, mikä luo varsin hauskan vivahteen: Discworld on kuitenkin monin tavoin hyvin brittiläinen maailma vaikka fantasian puolella ollaankin.

Kokeiluun pääsivät tällä kertaa kuivatut sammakkopillerit (jotka pitävät kvestorin järjissään) sekä Quattro Rodenti -kääpiöpizza.

Quattro Rodenti. Kuva: Pasi Välkkynen

Kuivatut sammakkopillerit ovat käytännössä maustettua, vihreäksi värjättyä, tosi tiukaksi tehtyä pikeeriä joka pyöritellään pillereiksi. Ohjeessa on selvästi virhe, sillä 30 g tomusokeria ei riitä yhdelle valkuaiselle mitenkään, vaan tarvitaan lähemmäksi 300 g. Erityisen loistavan makuisia näistä ei tule, mutta idea on hauska ja todistetusti modattavissa esimerkiksi kotitekoisiksi Bertie Bottsin monen maun rakeiksi (sitruuna, piparminttu, kaakao, chili jne.). Aikaa kannattaa kuitenkin varata paljon, sillä jo perusohjeen mukaisen satsin pyörittelyyn menee puolisen tuntia.

Quattro Rodentin ideana ovat tomaatista, sienistä, kuivatusta tillistä ja spagetista (hännät!) muotoillut “rotat”, jotka asetellaan perus tomaattijuustopizzan päälle. Teoriassa “rottien” nahka olisi ollut jonkinsortin leikkelettä, mutta jätimme sen pois ja sen sijaan kalttasimme tomaatit ja ripottelimme niiden päälle suoraan kuivattua tilliä “turkiksi”. Tämä ratkaisu toimi loistavasti! Pizzasta tuli ehkä pikemminkin söpö ja huvittava kuin groteski, mutta sekään ei varsinaisesti haitannut, vaan ei-kääpiövieraamme söivät kaiken hyvällä halulla. Quattro Rodenti on resepti, jota voisi hyvin kokeilla nuorempienkin kokkaajien kanssa, sillä rottien muotoilu pizzan päälle on hauskaa.

 

A Feast of Ice and Fire – The Official Companion Cookbook 

Kansikuvassa on useita ruokia, joiden reseptit löytyvät kirjasta. Kuva: Elisa Wiik

A Feast of Ice and Fire alkaa hurmaavalla George R.R. Martinin esipuheella, jossa hän kertoo suhteestaan ruokaan ja miksi hänen kirjoissaan ruualla on niin iso osa. Ennen varsinaisia ruokareseptejä kirjassa on myös mielenkiintoisia lyhyitä osioita, joissa kerrotaan eksoottisempien mausteiden ja lihojen korvausvaihtoehdoista, hahmotellaan Westerosin eri alueiden ruokakulttuuria ja annetaan perusreseptit ruuissa käytettäville maustesekoituksille, kastikkeille ja taikinoille.

Ohjeet on jaettu kuuteen maantieteelliseen osioon: The Wall, The North, The South, King’s Landing, Dorne ja Across the Narrow Sea. Jokaisen reseptin alussa on katkelma jostain kirjasarjan kirjasta, jossa kyseinen ruoka esiintyy. Tämä sitoo ohjeet näppärästi osaksi kirjojen fiktiota. Osa resepteistä on kirjoittajien omaa käsialaa, mutta suurin osa on peräisin keskiaikaisista, Rooman vallan aikaisista tai Elisabetin aikakauden keittokirjoista. Nämä ohjeet ovat saaneet kaverikseen modernin version, joka on oletettavasti kirjan kirjoittajien omaa tuotosta. Kirjassa ei selitetä tuplareseptien tarkoitusta ja modernien ohjeiden sisällyttäminen kirjaan tuntuu varsin turhalta. Turhaa tietoa ovat myös historiallisten ohjeiden yhteyteen lisätyt katkelmat alkuperäisestä reseptistä, ohjeen alkukielellä. Toki tämä saattaa lämmittää historianörttien mieltä, mutta keskellä ohjetta se vain häiritsee.

Talvikeksit. Kuva: Pasi Välkkynen

Miltei jokaisesta ruoka-annoksesta on kaunis värivalokuva ja myös kattaukseen on panostettu. Reseptien erittäin hyödyllisissä perustiedoissa kerrotaan valmisteluaika, valmistusaika, monelleko henkilölle ohje on tarkoitettu ja minkä muiden kirjan reseptien kanssa ruoka sopii yhteen. Ainesosaluetteloa edeltää usein myös kappaleen pituinen luonnehdinta, jossa käsitellään esimerkiksi makua tai reseptin sopivuutta Westerosin maailmaan. Resepteistä löytyy aamiaisruokia, lisukkeita, leivonnaisia, pääruokia, jälkiruokia ja muutamia juomia.

Jälkiruokia on verrattain vähän. Lakto-ovovegetaristeille kirjasta löytyy monipuolisesti ohjeita, ja vain muutama kokonaisena tarjottava liha- ja kalaruoka on vaikea korvata kasviproteiinilla. Vegaaneille reseptien muokkaaminen on hieman työläämpää ja kokonaan vegaanisia ohjeita löytyy vain kolme (salaatti, hernemuhennos ja hummus).

Testaukseen päätyivät talvikeksit, joissa sattumina oli sokeroitua inkivääriä, pinjansiemeniä ja kuivattuja kirsikoita. Kirsikat korvasimme kuivatuilla karpaloilla ja valkoviinin sijasta taikinaan tujautimme portviiniä. Jättikokoisista kekseistä tuli herkullisia, mutta sattumia olisi voinut olla vielä enemmän. Aikaisemmin Elisa on testannut kirjan resepteistä hyvällä menestyksellä sitruunakeksejä sekä juustosipulipiirakkaa.

 

Palava Jäädyke – fantasiaruokia

Kansikuvassa “Huurteinen puutarha”, jonka resepti löytyy kirjasta. Kuva: Elisa Wiik

Palava jäädyke on kirjoitettu kokonaan fiktiivisen kertomuksen ympärille. Kirjan kirjoittajat ovat vampyyrisisarukset Gilda ja Carmen. Vaikka heidän nykyinen ruokavalionsa koostuu verestä, ovat he ennen vampyyreiksi muuttumistaan olleet kulinaristeja ja kiertäneet fantastisten olentojen kutsuilla maistelemassa herkkuja.

Kirja jakautuu kahdeksaan eri lukuun, joista jokainen esittelee reseptejä tiettyjen fantasiaolentojen ruokavaliosta. Keijuilla, seireeneillä, merenneidoilla, lohikäärmeillä, vampyyreillä ja Lumikuningattarella on luonnollisesti oma lukunsa, kun taas yksi luku käsittelee useiden Satumaan asukkaiden herkkuja. Tässä hämmentävässä Satumaassa asustelee peikkoja, menninkäisiä, mörköjä, tonttuja, jättiläisiä, velhoja ja noitia. Ilmeisesti muiden lukujen satuolennot asuvat omissa valtakunnissaan. Näiden olentojen ruokapöytien lisäksi yksi luku käsittelee avaruuden gastronomiaa, sisältäen astronauttien murkinaa ja muutaman aurinkokunnan erikoisuuden. Se tuntuu hieman irralliselta muihin osioihin nähden, sillä planeettojen asukeista ei puhuta yhtä lausetta enempää.

Jokaisen luvun alussa Gilda ja Carmen esittelevät luvun teeman ja esittelytekstiä löytyy silloin tällöin myös reseptien alkupäästä. Nämä sivun pituiset esittelyt ja lyhyemmät reseptikohtaiset tekstit rakentavat hauskan ja leikkisän kehyskertomuksen, joka on persoonallinen ja satumainen, joskin hieman naiivin oloinen. Fantastisten olentojen tarinat eivät juurikaan tunnu nojaavan perinteisiin ajatuksiin heistä vaan ovat puhtaasti kirjoittajiensa mielikuvituksen tuotetta.

Suurimmaksi osaksi fiktio toimii ihan hyvin, mutta mukaan on mahtunut pari ikävää stereotypiaa, kuten “Satumaan prinsessat eivät ole mitään nirppanokkaisia neitejä” sekä avaruuden gastronomian luonnehdinta sanoin “Olennaisinta siinä on helppous, sillä avaruusmatkailijat ovat usein miehiä, joille kauhan heiluttelu on vierasta”. Lisäksi on kummallista, että merenneitojen ruokavalio koostuu kaloista ja äyriäisistä.

Varsinaisia reseptejä katsoessa fiktion yhteys ruokiin tuntuu vaihtelevan suuresti. Näyttää siltä, että teemat on lyöty lukkoon ensin ja sitten on vasta mietitty ruokia, jotka voisivat jotenkin liittyä niihin. Keijujen kevätjuhla tuntuu parhaiten mietityltä kokonaisuudelta ja mukaan on saatu hippunen fantastisuutta käyttämällä voikukkia sekä simassa että friteerattuna. Muutenkin kyseisen osion reseptit käyttävät keväisen luonnon antimia hyväkseen.

Avaruuden gastronomian reseptit puolestaan liittyvät teemaansa vain hiuksenhienolla langalla. Telluksen leipä on pyöreä kuten maapallo, Merkuriuksen keitto on saanut nimensä kun avaruusmiehet nappasivat ohjeen satelliitin kautta kyseisellä planeetalla ja Marsin makeiset nyt vaan ovat perinteisesti keltaisia, vaikka Mars tunnetaankin punaisena planeettana. Lohikäärmeen liekitykset -osio on myös pettymys, sillä siinä on vain tulella valmistettavia makupaloja kuten tikkupullia, muurinpohjalettuja, omenoita ja pähkinöitä. Munia hautova lohikäärmeleipä on ainoa oikeasti mielikuvituksellinen resepti.

Satumaan nautinnoissa taas tuntuu siltä, että aika ja/tai mielikuvitus on lopahtanut kesken. Yksi osion resepteistä on höyrytetyt prinssinakit sinapin ja ketsupin kera. Vaikka siihen on kaveriksi keksitty varsin söpöisä satu, on se silti aikamoinen rimanalitus. Sen ylittää (tai siis alittaa) vain jättiläisen jälkiuunileivät ja metsänhaltijan mehut, jotka kehotetaan ostamaan suoraan jostain maatalosta tai mehuasemalta.

Hiirenkorvahillo. Kuva: Pasi Välkkynen

Kirjassa on kahdeksan täysin vegaanista suolaista ohjetta ja muutama makeakin. Suolaiset ohjeet tosin ovat lähinnä aika tavanomaisia vaihtoehtoja eli keittoja ja salaatteja. Iso osa kirjan ohjeista sopii lakto-ovovegetaristelle ja pienellä vaivalla niistä saa myös vegaanisia. Jonkin verran on kuitenkin ohjeita joiden muuttaminen kasvissyöjille on kotioloissa todella työlästä tai mahdotonta, kuten erilaisia kaloja tai sisäelimiä sisältävät reseptit. Kaikista resepteistä on valokuva. Valokuvat ovatkin kirjan parasta antia. Annoksista on värikkäitä ja herkullisia lähikuvia, joista suurimmalle osalle on omistettu koko sivu. Tarjoiluastiat, ympäristö ja annokseen sopiva koristelu tai kattaus on mietitty huolella.

Testireseptiksi valikoitui keijujen kevätjuhlasta hiirenkorvahillo, johon tuli tuoretta minttua, vihreitä coctailkirsikoita, vettä ja Melatin-sakeutusainetta. Melatinin korvasimme hillosokerilla ja jouduimme tyytymään vihreisiin cocktailkirsikoihin ilman lientä, sillä liemessä olevia ei löytynyt mistään. Lopputulos oli noin desin verran hilloa, joka ei ollut liian makeaa eikä liian minttuista, vaan juuri sopivaa. Se toimi mainiosti voileipäkeksin päällä sekä sinihomejuuston kanssa. Elisa testasi vielä kotona Avaruuden gastronomia -osiosta Taivaan mannaa, jossa maidossa keitettyyn mannapuuroon lisätään kananmuna, mantelijauhetta ja rusinoita (korvattuna kuivatuilla karpaloilla) ja paistetaan se uunissa. Siitäkin tuli todella maukasta.

Tällaisen teemallisen ruokakokonaisuuden kokeilu oli kokkien mielestä todella hauskaa, joten jatkamme eri teeman parissa myöhemmin!