Montaa akateemisen puolen nörttiä ehkä mietityttää, voisiko tai kannattaisiko alkaa työstää väitöskirjaa. Kaikilla ei myöskään välttämättä ole tietoa siitä, mitä väitöskirja-projektiin liittyy, jos omasta lähipiiristä ei löydy jatko-opiskelijaa, tohtorikoulutettavaa tai väitöskirjatutkijaa (näistä kilpailevista nimityksistä jälkimmäisin on mielekkäin, sillä se korostaa tutkimuksen tekemistä). Itselleni jatko-opintojen aloittaminen oli pitkälti askel tuntemattomaan siitä huolimatta, että maisterin tutkinto löytyi taskusta. Onnistuin kuitenkin väittelemään filosofian tohtoriksi vastikään marraskuussa 2018, englannin kielen oppiaineesta pelitutkimusaiheella.

Väitöskirja voi olla joko artikkelimuotoinen (muodostuen julkaistuista tieteellisistä artikkeleista ja yhteenvedosta) tai monografia (kirjamuotoinen). Aion nyt kertoilla tässä postauksessa artikkeliväitöskirjan tekemisestä ja jatko-opiskelusta yleisemmin valottaakseni joitakin pitkään projektiin liittyviä asioita ja haasteita.

Kuvaus kriittisen ajattelun kehityksestä väitöskirjaprojektin aikana.

Miksi tehdä väitöskirja?

Sanoisin, että väitöskirjan teon tulisi lähteä liikkeelle omasta, jopa ärsyttävän suuresta motivaatiosta ja intohimon palosta tehdä tutkimusta tietystä aihepiiristä. Ne alat, joilla tohtorintutkinto huomattavasti edistäisi työllistymismahdollisuuksia, ovat hyvin rajatut, joten ylemmän tutkinnon hakeminen vain tutkinnon vuoksi ei ole yleensä hyvä syy tehdä väitöskirjaa. Muiden väitöskirjaa tekevien kanssa on usein naureskeltu, että täytyy olla hullu lähteäkseen tälle tielle, etenkin nyt kun tutkimukselle on entistä vaikeampaa saada rahoitusta. Vaikka järki sanoisi, että vakaamman toimeentulon saisi muunlaisilla valinnoilla, sisäinen palo on niin vahva, että muut tiet vaikuttavat jopa esteiltä onnellisuudelle ja omalle hyvinvoinnille. Siispä ajautuu tekemään väitöskirjaa.

En välttämättä ole paras henkilö puhumaan aiheesta, koska olin pitkiä pätkiä työtön ennen väitöskirjatutkimuksen aloittamista, eikä tulevaisuus näyttänyt kovin valoisalta. Minulle väitöskirjatutkimus tarjosi mahdollisuuden tehdä jotain haluamaani “ainakin neljän vuoden ajan” – sen verran, mitä väitöskirjatutkimukselle suositellaan, vaikka ymmärrettävistä syistä monella projekti venyykin neljää vuotta pidemmäksi. Joka tapauksessa minulle hyppääminen satunnaisista pätkä- ja osapäivätöistä tilanteeseen, jossa ei ollut varmaa tietoa tuloista, ei ollut yhtä suuri riski kuin esimerkiksi sellaiselle, jolla on jo hyvä työpaikka ja ura. Kummassakin tapauksessa tiedonjano kuitenkin ajaa väitöskirjatutkimuksen pariin, ja siksi pidän sisäistä intohimoa koko projektille keskeisenä.

Väitöskirjatutkimuksen suunnittelua

Pelkästään väikkäriprojektin aloituksen suunnittelu vaatii paljon niin sanottua ilmaista työtä. Pitää miettiä tutkimusaihe, jolle itsellä olisi annettavaa, mutta jotta tämän voisi perustella, tulee tietää, miten aihetta on aiemmin tutkittu ja tällä hetkellä tutkitaan. Jo tässä vaiheessa on luettava paljon sekä kirjoitettava ja pohdiskeltava paljon omaa tutkimusta. Perusteluja tarvitaan myös siinä vaiheessa, kun haetaan työlle sopivaa ohjaajaa. Väitöskirjan ohjaajalle sitoutuminen pestiin on suuri ja aikaa vievä tehtävä, ja väitöskirjan tekijän mahdollisuudet edistyä taas riippuvat paljon siitä, millainen ohjaaja työlle saadaan. Ehkä suurin ongelma voi syntyä, jos ohjaaja on hyvin harvoin tavattavissa, eikä väitöskirjan tekijä saa palautetta tai neuvoja työhönsä tarpeeksi usein. Alusta alkaen on siis tehtävä tärkeitä valintoja. Oman tutkimusaiheeni alkoi muodostua, kun sain selville, että pelejä ja pelaamista on mahdollista tutkia, ja että kielitieteen tutkijan koulutustaustastakin voi olla siihen hyötyä. Toki olin jo ainakin kolmetoista vuotta myöhässä tuossa vaiheessa, mutta edellisessä opinahjossani ei pelien tutkimuksesta puhuttu, eikä tutkimuksen maailma ole niin helposti tavoitettavissa, mikäli siitä on jäänyt ulkopuolelle, tai jos sitä ei ole koskaan asuttanutkaan. Oma tutkimusaihe voi löytyä odottamatta tai yllättävästä paikasta.

On hyvin mahdollista, että keskeinen tutkimuskysymys sekä tutkimussuunnitelma muuttuvat matkan varrella. Artikkeliväitöskirjan kannalta tästä tekee haastavan se, että siihen sisällytettävien artikkelien tulee olla liitettävissä toisiinsa, ja nämä yhtymäpisteet tulee selvittää väitöskirjan yhteenvedossa. Siksi on alusta asti suunniteltava, millainen kokonaisuus palasista lopulta muodostuu, ainakin jos pyrkii valmistumaan neljässä vuodessa. Pienet “poikkeamat” eivät ole haitallisia – omaan, goottilaista kerrontaa peleissä käsittelevään väitöskirjaani tuli esimerkiksi myös pohdintaa dystopiasta, mitä en aluksi ollut suunnitellut, mutta mikä lopulta sopi hyvin kokonaisuuteen. Väikkärin teko siis vaatii suunnitelmallisuutta, joustavuutta ja kykyä perustella omat valinnat.

Tutkimusta koskevien kysymysten lisäksi yksi suuri, jo yllä mainittu osa väikkärityötä on tutkimuksen rahoitus. Jotenkin tulisi projektin aikana elääkin, ellei sitten tee tutkimusta muun työn ohella, mikä on myös hyvin haasteellista. Hyvin onnekas hakija saattaa saada esimerkiksi yliopistolta tohtorikoulutettavan työsuhteen koko projektin ajaksi. Säätiöiltä voi hakea rahoitusta joko osaksi aikaa tai koko projektille. Kilpailu näistä rahoituksista on todella kovaa. Itse en saanut säätiörahoitusta kertaakaan. Omasta tutkimusrahoituksestani seuraavalle vuodelle sain aina kuulla joulukuun puolivälissä, kun laitoksellani jäi sen verran “ylijäämää”, että joko apuraha (kahtena ensimmäisenä vuotena) tai työsuhde (kahtena viimeisenä vuotena) oli mahdollista järjestää. Olin hyvin onnekas, kun rahoitus aina järjestyi ja laitokseni tuki edistymistäni, mutta tulevaisuutta en juurikaan voinut suunnitella. Loppuvuosi menikin aina hikoillessa ja pelätessä pahinta. Jos väitöskirjatutkijaksi siis aikoo, voi joutua kokemaan paljon taloudellista epävarmuutta, eivätkä maksetut apurahat tai palkat ole suuria. Jos siis kuvittelee väitöskirjatutkijoiden pyörivän rahassa, todellisuus on hyvin erilainen.

Mutkia matkassa

Artikkeliväikkäriä aloittaessa saattaa olla kauniita ajatuksia siitä, miten ensin kirjoittaa ja julkaisee ensimmäisen artikkelin, sitten toisen, kolmannen, ja ehkä vielä neljännenkin, kauniisti järjestyksessä. Näin ei ehkä koskaan käytännössä tapahdu. Ensinnäkin artikkelin voi lähettää arvioitavaksi vain yhteen julkaisuun kerrallaan, ja se on siellä “jumissa”, kunnes toimitus antaa joko hyväksyvän tai torjuvan vastauksen. On myös mahdollista, että vähintään yksi arvioitavaksi lähetetty artikkeli hylätään täysin, mikä aina muuttaa suunnitelmia, vaikka siihen kuinka olisi varautunut. Yhtäkkiä artikkeli täytyy joko muuttaa lähes täysin tai löytää sille toinen, sopivampi julkaisukanava. Mitä tunnetumpaan ja arvostetumpaan julkaisuun teksti lähetetään, sitä todennäköisemmin se ei läpäise seulaa. Mikäli oman tutkimusalan julkaisuilla on tapana tehdä ensisijaisesti teemanumeroita, vaatii onnea, että silloin kun oma juttu alkaisi olla kuosissa, siihen liittyvä teema olisi tarjolla. Yhdestä julkaisusta sain suoraan hylkäyksen sillä perusteella, että “emme aio julkaista tätä aihepiiriä käsitteleviä juttuja lähitulevaisuudessa” – mikä oli sinänsä onnekas tapahtuma, sillä kyseessä oleva artikkeli päätyi julkaistavaksi toisessa, paremmin tunnetussa julkaisussa. Hylkäyskään ei siis aina ole lopulta huono asia, vaikka se kuitenkin aiheuttaa lisätyötä ja stressiä. Onnekkaasta lopusta ei voi tietää etukäteen.

Esimerkki siitä, miten artikkelien julkaisun suunnittelu eroaa todellisuudesta.

Kaiken tämän lisäksi artikkelien julkaisuprosessi voi olla todella hidas, sillä alan asiantuntijoiden täytyy vertaisarvioida tekstit. Arvioijat taas tekevät vertaisarvioita muun työn ohessa ilman erillistä rahallista korvausta, ja artikkelipalautteen antaminen voi olla muihin tehtäviin verrattaessa alhaalla tärkeysjärjestyksessä. Hyvässä tapauksessa yhden artikkelin julkaisu vie parhaimmillaan vain muutaman kuukauden ja pahimmillaan yli vuoden tai jopa kaksi vuotta. Koska väitöskirjaprojektin toivotaan valmistuvan neljässä vuodessa, tässä vaiheessa jo ehkä huomaa, miten suuresti onni artikkelien julkaisun kanssa voi vaikuttaa työn päättämiseen. Etenkin ensimmäisen artikkelin laatiminen vie paljon aikaa: ensin pitää kerätä tai käsitellä tutkimusaineistoa sekä analysoida sitä, ja lisäksi tieteellisen artikkelin kirjoittamisella on omat vaatimuksensa, joita ei aivan hetkessä opi. Itselläni alkukevät 2018 näytti huonolta: artikkelieni arvioinneista ei ollut kuulunut mitään uutta, vaikka kaikki kolme kirjoittamaani tekstiä oli jo lähetetty maailmalle. Mietin jo varasuunnitelmaa, jos kävisikin niin, että väitösprojektini myöhästyy tämän takia. Yhtäkkiä muutaman viikon sisään kolmas ja viimeinen artikkelini otettiin pikaisesti julkaisuun, toisesta artikkelista tuli viimein myönteinen julkaisupäätös (tosin kyseistä artikkelia ei ole vieläkään julkaistu), ja myös ensimmäinen teksti tuli jatkomuokattavaksi. Artikkelini siis julkaistaan päinvastaisessa järjestyksessä kuin missä olen ne kirjoittanut. Tilanteeni muuttui hetkessä täysin, koska yhtäkkiä täytinkin kaikki väitöskirjan arviointia edellyttävät vaatimukset: kaksi kolmesta artikkelista oli hyväksytty julkaistavaksi ja yksi oli arvioitavana (huom. vaatimukset vaihtelevat tiedekunnittain). Jouduin myös viimeistelemään ja korjailemaan artikkeleita lähes samanaikaisesti. Kauniista ensin-toiseksi-kolmanneksi-järjestyksestä ei ollut tietoakaan.

Selviytymiskeinoja

Ehkä tässä on jo paljastunut, kuinka stressaavaa ja ennakoimatonta väitöskirjatutkimuksen tekeminen voi olla. Jotta siitä voisi selviytyä, on tärkeää pitää huolta itsestään ja yrittää muistaa nauttia elämästä työn ulkopuolella. Tutkimustyön kontekstissa kuitenkin yksi asia on mielestäni korvaamaton: toisten väitöskirjatutkijoiden vertaistuki. Voi olla hyvin haastavaa selittää ulkopuoliselle prosessiin liittyviä haasteita ja ongelmia, mutta toiset väikkärintekijät osaavat samaistua heti. He, jotka ovat jo viimeistelleet projektinsa, voivat antaa arvokkaita neuvoja. Tosin kannattaa muistaa, että he näkevät oman työnsä jo valmistuneena kokonaisuutena. Väitöskirjaa tekevällä taas kaikki on auki ja keskeneräistä siihen asti, kunnes astelee menestyksekkäästi väitöstilaisuudesta ulos. Moni väikkärintekijä vaikuttaa asennoituvan niin, että mitä tahansa voi mennä vielä pieleen viime metreilläkin: projektin aikana tulee niin paljon esteitä, haasteita ja yllättäviä muutoksia, ettei tämä ole mikään ihme. Toiset jatkarit ovat niitä, joiden kanssa voi käydä kahvilla ja vuodattaa tutkimussurujaan niin että tulee ymmärretyksi. Aloitteleville ja nykyisille väikkäritutkijoille suosittelen siis lämpimästi osallistumista tilaisuuksiin, joissa voi tutustua toisiin samassa tilanteessa oleviin. Tutustuminen kannattaa, vaikka olisikin introvertti, ujo, tai kokisi sosiaaliset tilanteet haastaviksi. Itse olen kaikkia aiemmin mainittuja asioita, ja vaikka tutustuminen toisiin väikkäriläisiin keskitikin kauan, elämästä tuli paljon hauskempaa sen jälkeen. Jos tekee tutkimusta muun työn ohessa tai etänä, on vieläkin tärkeämpää yrittää järjestää aikaa sille, että edes kerran lukukauden aikana pääsisi käymään esimerkiksi väitöskirjatutkijoille suunnatussa seminaarissa tai koulutuksessa. Henkisen tuen lisäksi toisilta voi saada arvokasta käytännön tietoa tai vinkkejä. Vaikka akateemisesta maailmasta on tullut kovin kilpaileva kaikkien hakiessa samoja rahoituksia ja työpaikkoja, toisille antaminen ja toisilta oppiminen on silti paras selviytymismekanismi.

Työn antia

Siitä huolimatta, että olen tässä pitkälti nostanut esiin väitöskirjatutkimuksen esittämiä haasteita, on työn tekeminen myös todella palkitsevaa. Esimerkiksi oma kirjoitustaito voi kehittyä uskomattoman paljon ensimmäisestä artikkeliluonnoksesta siihen kun viimeistelee teostaan. Ensimmäiset puhe-esitykset omasta tutkimusaiheesta voivat olla hirvittävän pelottavia; loppua kohden ne edelleen saattavat olla jännittäviä (ja niitä pitääkin hieman jännittää), mutta toisten edessä puhumisestakin voi tulla itselle luonnollista. Hiljaisena ihmisenä olen alkanut pitää siitä, että esiintymistilanteessa muiden on ikäänkuin pakko hiljentyä kuuntelemaan, mitä minulla on sanottavaa, vaikka muuten omaa tilaa voi olla vaikea hakea keskusteluissa. Aiemmin tällainen ajattelutapa olisi ollut minulle mahdoton. Ehkä parasta on, että päivittäin pääsee pyörimään oman tutkimusaiheensa parissa, joka (toivottavasti ja ihanteellisesti) kiinnostaa aidosti. Ja aina välillä pääsee tapaamaan muita, jotka ovat aivan yhtä innostuneita aihepiiristä kuin itsekin. Näin katsottuna väitöskirjatyö on nörtille taivas. Uutta oppii jatkuvasti, muiden nörttien ympäröimänä, ja pääsee tuottamaan ihan oikeasti uutta tietoa!