1800-luvun lopulla Euroopan sionistinen liike harkitsi juutalaisen kansallisvaltion perustamista itäiseen Afrikkaan, tarkemmin sanottuna Ugandaan. Tämä on fakta. Sionistit päätyivät kuitenkin hylkäämään ajatuksen siitä, että juutalainen valtio perustettaisiin muualle kuin Palestiinaan. Tämäkin on fakta – tässä maailmassa.

Ennen vaihtoehdon hylkäämistä sionistit ehtivät perustaa komitean ja lähettää alueelle retkikunnan, joka ei tutkimusmatkansa jälkeen kuitenkaan pitänyt paikkaa sopivana. Entä jos sionistit olisivatkin valinneet Ugandan? Entä jos juutalainen kansallisvaltio olisikin perustettu jo 1900-luvun alkaessa ja halukkaat juutalaiset olisivat päässeet muuttamaan pois Euroopasta ennen kuin oli aivan liian myöhäistä?

Jännän äärellä.

Tähän vaihtoehtohistoriaan tarttuu israelilaistaustaisen kirjailijan Lavie Tidharin uusin teos, Unholy Land. Lähtökohta on hedelmällinen, sillä entä jos -ajattelu nousee tuskin missään niin vahvasti esiin kuin holokaustia käsitellessä. Jos juutalaiset olisivat muuttaneet alta pois ennen Hitlerin valtaannousua, olisiko holokaustia koskaan tapahtunut? Ei varmasti ainakaan siinä mittakaavassa. Entä Lähi-itä, joka tuntuu olevan jatkuvassa solmussa, olisiko siellä tilanne toinen? Israelin olemassaolo on ollut ja on edelleen suurimpia – ellei jopa suurin – yksittäinen tekijä, joka hiertää Lähi-idän muslimienemmistöisten maiden ja Yhdysvaltojen välejä. Tälläkin on ollut valtavia seurauksia.

“We do not need a holy land”, he says […], “but merely a land of our own, in which we can be free.” (s. 215)

On hyvä ottaa huomioon, kuten Tidhar tekee, että Euroopan sionistit olivat toki juutalaisia ja syrjittyä, jopa vainottua vähemmistöä, mutta myös eurooppalaisia kolonialismin kulta-aikaan. Se, että kohdemaassa asui jo ihmisiä, ei ollut este sen enempää Palestiinan kuin Ugandankaan kohdalla. Tidharin kirjassa Israelin ja palestiinalaisten välinen kiista on muuttunut juutalaisvaltio Palestinan ja sitä ympäröivien kansojen, etenkin nandien, väliseksi kiistaksi. Tarinassa liikutaan eri vaihtoehtojen välillä ja näytetään nopeita välähdyksiä siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Mikä kaikki olisi toisin?

“Could it all have been different? Tirosh wondered. The Zionist Congress knew the land wasn’t truly empty, no more so than Palestine, in the distant Middle East, had been. There had been people living on the land then and now. Their attacks now were merely replications of attacks then, fractals of a larger whole, history repeating. And yet what was the answer? If the Jews had remained in Europe, it would have surely meant a death sentence.” (s. 45)

Tidhar käsittelee vaihtoehtoisen maailmansa kautta tämän maailman todellisuutta, etenkin Israelin historiaa ja identiteettiä sekä niiden myyttisiä ulottuvuuksia. Käsitykset historian kulusta ja sen totuudesta vaihtelevat harvoin niin paljon kuin Israel-Palestiina -kysymyksessä, ja nämä narratiivit luovat jo itsessään vaihtoehtoisia historioita. Kirjan Palestinassa juutalaiset elävät enimmäkseen rauhallista, onnellista ja yltäkylläistä elämää, jota toisinaan häiritsevät valtion ulkopuolelle jätettyjen nandien terrori-iskut.

Tämä väheksytty väestö halutaan eristää Palestinan ulkopuolelle, mutta he ovat kuitenkin elintärkeä osa maan taloutta halpana työvoimana esimerkiksi rakennustyömailla ja yksityisinä lastenhoitajina. Osa maan asukkaista halveksuu heitä, mutta etenkin kapinallisuuden kanssa leikkivät nuoret vasemmistohenkiset tuntevat heitä kohtaan sympatiaa. Osa taas pyrkii tukahduttamaan syyllisyyttään yrittämällä oikeuttaa omia ja valtionsa tekoja. Asukkaat perustelevat, uskottelevat ja puolustelevat itselleen ja toisilleen asenteitaan ja olemassaoloaan vaihtelevin, mutta todellisin keinoin. Tidhar tuo palestinalaisten ajattelua esiin rauhallisesti ja neutraalisti, mutta epäilemättä omia kokemuksiaan hyödyntäen.

Tarinan aikana Palestinassa ollaan rakentamassa muuria eristämään juutalainen valtio sitä ympäröivistä nandeista. Tämä on vain yksi kirjan monista yhtäläisyyksistä nykytodellisuuteemme, sillä tällainen muuri on oikeasti olemassa Länsirannalla, minkä lisäksi tuoretta kirjaa lukee väistämättä myös Trumpin ajan kontekstissa. Omaa vankilaansa rakentavat nandit ovat palestinalaisten silmissä taikauskoisia barbaareja, vaikka lukijalle selviääkin hiljalleen kuinka oikeassa he ovat pelätessään Elgonvuorta, meidänkin maailmassamme sijaitsevaa sammunutta tulivuorta, joka on jollain tavalla sidoksissa todellisuuden ja historian alati kiihtyvään purkautumiseen.

Tarinassa mennään niin syvälle monimutkaisten traumojen ja ihmisen psyykeen sisälle, että lukija väistämättä vertaa päähahmoa (viihdekirjailija, joka on asunut ison osan elämästään ulkomailla) kirjan kirjoittajaan (viihdekirjailija, joka on asunut ison osan elämästään ulkomailla). Tidhar selvästi siirtää päähenkilöönsä joitain omia ominaisuuksiaan, kuten nimikirjaimensa sekä kirjansa Osama ja Unholy Land. Palestinaan palatessaan kirjan päähenkilö alkaa vähitellen lipua toiseen todellisuuteen. Tämä saattaa hyvinkin olla metafora tämän todellisuuden Israelin henkiselle ja poliittiselle ilmapiirille, mutta se jääköön lukijan oman tulkinnan varaan.

Jos niin sisällis- kuin talvisotakin ovat suomalaisille edelleen kansallisia traumoja, on holokausti jotain paljon enemmän. Juutalaisia ei tule nähdä vain holokaustin kautta, mutta sen merkitystä ei voi myöskään vähätellä, sillä sen vaikutus on edelleen valtava. Erään tutkimuksen mukaan holokaustista selvinneiden traumat ovat siirtyneet geneettisesti heidän jälkeläisiinsä aiheuttaen kohonneen alttiuden ahdistushäiriöille.* Jos holokaustin vaikutus periytyy jopa fyysisellä tasolla suoraan jälkikasvun aivokemiaan, on selvää, että se vaikuttaa jokaisella elämänalueella. Holokaustin varjo on luonnollisesti vahvasti läsnä myös kirjassa.

Harvinaisen syvällisen psyykkisen tutkiskelun lisäksi kirjalla on monia muitakin ansioita. Tarina itsessään rakentuu niin traagiselle pohjalle, että siitä nauttiminen tuntuu melkein väärältä. Tidhar käsittelee aihetta mielestäni poikkeuksellisessa taidolla ja herkkyydellä, mutta siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – sen esittämä narratiivi ei kaikkia ehkä miellytä. Kirjailija itse on asunut esimerkiksi Etelä-Afrikassa ja vieraillut kuvailemissaan maisemissa, mikä osaltaan varmasti selittää sitä, miksi Palestina ympäristöineen tuntuu niin elävältä ja todelliselta. Tidhar ei mielestäni sorru yleisimpiin synteihin, joita Afrikasta kirjoittavat usein harrastavat, vaikka joitain kohtia voisikin kriittisesti pohtia.

Lisäpisteitä hienosta kansikuvasta ja erinomaisista nojailuominaisuuksista.

Kirjailija myös tarkastelee sitä, miten ympäristö olisi vaikuttanut Palestinaan ja Palestina ympäristöönsä. Palestinalaisten puhuma kieli, Judean (suomeksi ehkä juudea?), vaikuttaisi olevan sekoitus ainakin jiddishiä, hepreaa ja swahilia. Vaikka kirjan Palestina on eristäytynyt muusta maailmasta, se on silti vahvasti ympäristönsä muovaama ja värittämä. Toinen vahva yhteiskunnallinen ja kulttuurinen vaikuttaja on juutalainen uskonto, sen kulttuuri ja perinteet, joihin kirjassa viitataan usein.

Kirjan kolme tärkeintä hahmoa edustavat kaikki kolmea erilaista todellisuutta, ja kaikkien kolmen tavoitteena on löytää syyllinen eri todellisuuksien rajojen hämärtymiselle. Juoni on varsin yksinkertainen, vaikkakin toimiva, mutta kirjan suurin ongelma on mielestäni kirjoittamisen epätasaisuus. Kirjailija on ottanut riskejä, joista osa kannattaa, mutta esimerkiksi yksikön ensimmäisen, toisen ja kolmannen välillä vaihtelevaa kerronnan perspektiiviä on hieman vaikea ymmärtää.

“Do you know, I am fascinated by the tale of  that first expedition. How easily things could have turned out differently, had Mr. Wilbusch only returned a negative report to the Zionist Congress back in Europe. How prophetic of him it must have been, to envision this land so transformed, a Jewish homeland – not a holy land, but a land all the same.”

“An unholy land”, Tirosh said […] (s. 198)

Kirjan lukijan ei tarvitse tuntea juutalaisuutta tai Israelin historiaa tarinasta nauttiakseen, mutta se varmasti auttaa. Kirjan voi lukea miettimättä liikaa omaa todellisuuttamme, mutta sen enemmän tai vähemmän (lukijasta riippuen) selkeä poliittinen kommentaari tuo tarinaan vielä yhden ulottuvuuden lisää. En oikein tiedä kenelle kirjaa pitäisi suositella, mutta kenties tämän arvostelun lukija osaa tehdä itse päätelmänsä.

 


*Tämä on vain yksi tutkimus, ja nopealla googlettamisella selviää, että kaikki eivät ole samaa mieltä sen tuloksista. Oma asiantuntemukseni ei riitä arvioimaan sen tieteellisiä meriittejä. Israelilaisessa Haaretz-lehdessä on myös erinomaista pohdintaa aiheesta.

Taustaa:
Valistus- ja kansallisaatteiden aiheuttamien muutosten seurauksena Euroopan juutalaisten identiteetti oli 1800-luvun lopulla murroksessa. Tämä ja jatkuva – sekä kasvava –  antisemitismi sai aikaan ensimmäisen juutalaisten muuttoaallon Palestiinaan. Samoista lähtökohdista nousi monia muita kilpailevia liikkeitä, joista yksi tärkeimmistä oli sionismi, jonka tavoitteena oli juutalaisen kansallisvaltion perustaminen. Sionistisessa liikkeessä vaikutti etenkin kaksi ryhmää – Siionin sionistit, joiden mielestä juutalainen valtio voitiin perustaa vain Pyhälle maalle, ja territorialistit, joille tämä sijainti ei ollut välttämätön. Kyseinen territorialistinen ajoi vakavissaan juutalaisen valtion perustamista Ugandaan. Iso-Britannia myös tarjosi sionisteille maa-aluetta Itä-Afrikasta, nykyisen Kenian alueelta. Sionistit lähettivät retkikunnan tutkimaan aluetta, mutta heidän raporttinsa oli soveltuvuuden kannalta negatiivinen. Uganda-suunnitelma aiheutti suuria konflikteja kahden eri siiven välillä.

Vuonna 1905 seitsemäs sionistikongressi lopulta hylkäsi vaihtoehdon, jossa juutalaisten kansallinen koti perustettaisiin muualle kuin Palestiinaan. Hieman yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, toukokuussa 1948, Israel julistautui itsenäiseksi.

Jos kaipaat lisää tietoa, hyvä yleistajuinen suomenkielinen teos aiheesta on esim. Hannu Juusolan Israelin historia. Jos israelilainen spekulatiivinen fiktio kiinnostaa, siitä lisää mm. täällä.

Kirjoittaja on valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta pääaineenaan Lähi-idän tutkimus.