Finnkino kutsui Nörttitytöt Mortal Enginesin kutsuvierasnäytökseen, jossa pääsimme kokemaan uuden IMAX-salin elämyksellisyyden ja nauttimaan tapastarjoiluista. Mutta mitä itse elokuvasta ajattelimme?

Pinja:

Kuvittele maailma, jonka me tunnemme, täysin tuhoutuneena sodan myötä. Kuvittele tilalle vain kaupunkeja liikkumassa paikasta toiseen, keskenään sotien, ympärillään ainoastaan käyttökelvotonta maata. Joulukuun 7. päivä Suomessa ensi-iltansa saanut Mortal Engines johdattaa sinut tähän hyytävän kylmään dystopiaan.

Mortal Engines kertoo tarinan Hester Shawista, tytöstä, joka on nuorena menettänyt äitinsä, ja Tomista, joka vahingossa päätyy Hesterin mukaan. Aluksi elokuva vaikuttaa klassiselta kostotarinalta, johon Tom sattumalta joutui mukaan. Kostotarina, kuten niin usein käy, näyttää muuttuvan selviytymistarinaksi keskellä aavikkoa. Pian katsojalle kuitenkin selviää, että Hesterin tavoitteena on paljon enemmän kuin kostaa äitinsä kuolema. 

Hester Shaw tuijottaa päättäväisesti Lontoota, jossa koston kohde, Thaddeus Valentine, odottaa. (Lähde: Finnkinon promokuva.)

Elokuva perustuu Philip Reeven kirjoittamaan kirjasarjaan. En tiedä kuinka uskollisena filmi pysyi alkuperäiselle lähteelleen, mutta ihmisen, joka ei ole kirjoja lukenut tai niistä aiemmin kuullut, se jätti aavistuksen kylmäksi.  Toki kokonaisuus oli visuaalisesti kaikin puolin näyttävä ja juoneltaan kiinnostava, mutta jotain jäi puuttumaan. Ehkä se johtui siitä, että Hester Shaw:n ja hänen kasvatti-isäkseen ryhtyneen henkiin herätetyn Kulkijan lisäksi hahmojen taustoihin tai motiiveihin ei juuri paneuduta. Siksi samaistuminen hahmoihin jää varsin vähäiseksi, eikä leffa tehnyt niin syvää vaikutusta kuin olisi voinut.

Toinen seikka, mikä vajauden tunteeseen saattoi vaikuttaa oli se, että meidän eteemme heitettiin kaikessa karuudessa vaikuttava maailma, jonka toimintamekanismeista ja synnystä ei kerrottu niin paljon kuin olisin toivonut. Puhuttiin vain siitä, miten meidän maailmamme oli aikanaan tuhoutunut kahdessakymmenessä minuutissa.

Toivon syvästi, että elokuvan nyt mieleeni jättämät kysymysmerkit löytävät vastauksensa (mahdollisista) jatko-osista ja että myös muihin hahmoihin, kuten Tomiin, paneudutaan niissä enemmän. Pisteet elokuva puolestaan saa erityisen vahvasta naisrepresentaatiostaan.

Liisa: Alun hämmennys vaihtui räjähtävään toimintaan – mutta mitä he oikein syövät?

Mortal Enginesissä alkuminuutit filmistä menivät ihmetellessä massiivisia liikkuvia kaupunkeja. Varsinkin Lontoo näyttää upealta leijonapatsaineen ja kirkkoineen, mutta onpa merkillinen idea laittaa kaupungit liikkumaan maailmassa, jossa on muutenkin pulaa resursseista. Siis mitä nuo ihmiset oikein yleensä syövät, jonkinnäköistä mömmöä (tai toisiaan)? Ja kun resursseista on pulaa, niin mitä järkeä on liikutella kokonaisia kaupunkeja öö… polttamisesta syntyvällä höyryvoimalla? Varmaankin näihin kysymyksiin olisi löytynyt vastaukset elokuvan pohjana olleesta kirjasarjasta, mutta pelkän leffan perusteella maailmankuva jäi aika puutteelliseksi.

Kun tästä pähkäilyvaiheesta pääsi katselukokemuksessa yli, niin itse leffasta muotoutui ihan vaikuttava ja hengästyttävä kokonaisuus. Ehkä jopa liiankin hengästyttävä, sillä toimintakohtaukset seurasivat toisiaan niin tiiviiseen tahtiin, ettei juonelle tai dialogille jäänyt oikein riittävästi aikaa. Eikä se välttämättä paranna elokuvaa, että lähes jokainen tapahtumapaikka räjähtää lopuksi. Elokuvan tuottajana toimi Hobitti- ja LOtR-ohjaaja Peter Jackson ja ohjaajana Hobiteissakin vaikuttanut Christian Rivers, ja olinkin havaitsevinani tiettyjä yhtäläisyyksiä heidän aiempiin töihinsä etenkin toimintakohtauksissa.  

Näin Mortal Enginesin uudessa Imax-teatterissa, jossa elämys oli paikoin korviahuumaava. (Kyllä, istuin välillä sormet korvissa.) Elokuvan visuaalisuus pääsi kuitenkin oikeuksiinsa. Juuri visuaalisuudesta antaisin vuolaat kehut, sillä itse kaupunkeihin oli todella panostettu. Olen Lontoo-fani, ja oli hauska bongailla sieltä tuttuja paikkoja museoista ja metroasemista alkaen.

Päärooleissa nähtiin Hera Hilmar (Hester)  ja Robert Sheehan (Tom), jotka molemmat ovat minulle uusia kasvoja. He tekivät kelpo suoritukset, joskin roolihahmojen välinen kemia jäi laimeaksi. Ilahduttavaa elokuvassa olivat vahvat naishahmot. Tarinassa Hester teki asioita, joita mieshahmot yleensä tekevät, kun taas Tomin osaksi jäi olla enemmän söpö seurailija. Johtajanaisiin lukeutuu myös pelastajaroolin tekevä Anna Fang, jota esitti Jihae Kim. Leffan näyttelijäsuorituksissa puhuessa ei voi kuitenkaan ohittaa tarinan pääpahista Thaddeus Valentinea esittänyttä Hugo Weavingiä. Minusta hän sopi osaan hyvin, vaikka kieltämättä Elrond-vibat häiritsivät aluksi jonkin verran. Juonellisesti olisin kaivannut enemmän selvyyttä juuri Valentinen motiiveihin.

Anna Fang on toimintasankaritar, jollaisia edelleen valitettavan harvoin näkee. (Lähde: Finnkinon promokuva.)

Roolihahmoista haluan mainita myös Shriken (Stephen Lang), joka mielestäni on pelottavin hahmo pitkään aikaan. Varmastikin siihen vaikutti tapa, jolla hahmo elokuvassa esitellään. Katsojana minua kuitenkin lopulta kosketti tunnetasolla eniten hänen ja Hesterin suhde.

Kovin syvää sanomaa en Mortal Enginestä löytänyt, jos nyt ei yleistä sodanvastaisuutta ja luonnonkatastrofin uhkaa lasketa. Ehkä jotain ihmisestä kertoo se, että jos resurssipulan vaivaamassa maailmassa  löydetään valtavasti energiaa tuottava laite, niin tehdäänpä siitä sitten ase. Kaiken kaikkiaan leffa on kuitenkin näyttävä toimintapläjäys, jonka visuaalisuudesta, vahvoista naisista ja steam punk -viitteistä antaisin kolme nörttiä.