SPOILER-VAROITUS: Arvostelu sisältää paljastuksia elokuvassa esiintyvistä uusista hahmoista, mutta ei juonipaljastuksia.

Rakastettu Lisko (Eddie Redmayne) palaa valkokankaalle. © 2018 Warner Bros, Ent. All Rights Reserved.

Kaksi nörttityttöä kävi katsomassa uuden Ihmeotus-leffan, Grindelwaldin rikokset. Tässä heidän mietteitään aikuisena Potter-faneiksi tulleiden näkökulmasta.

Liisa:

Vaikka Grindelwaldin rikokset on sarjassaan vasta toinen leffa, on sillä sama lähtötilanne kuin muiden eeppisten tarinoiden jatko-osilla: Elokuvalla on valmiiksi valtava fanien joukko, joka innostuu jo pelkästä ajatuksesta palata rakastamaansa maailmaan. Varsinaista floppia tuskin uhkaa tulla, kun leffa kerää pelkästään nimellään mukavat katsojaluvut. Samalla fanijoukon odotukset ovat kuitenkin korkealla, ja se voi pettyessään olla hyvinkin kriittinen.

Itsekin lukeudun Potter-fanien joukkoon. En kuitenkaan ole kasvanut kirjasarjan parissa, vaan löysin ne verrattain myöhään, vasta opiskelijana. Se ei estänyt sukeltamista velhokoulumaailmaan. Minulle juuri kirjat ovat se juttu, elokuvista taisin nähdä vain viimeiset valkokankaalta.

Potter-kirjoissa näkyy hyvin kaari, jossa lastenkirjoina alkanut tarina kehittyy kohti täysiveristä fantasiaa. Juoni muuttuu yhä synkemmäksi ja monimutkaisemmaksi. Sama heijastuu sarjan leffoihin. Ihmeotus-elokuvat taipuvat hyvin tähän jatkoksi: myös Grindelwaldin rikokset on tarinana edeltäjäänsä suurempi ja synkempi, joskin myös vauhdikkaampi. Kukaan ei edes väitä, että Ihmeotukset olisivat suunnattu lapsille, vaan teemat liikkuvat yhä selvemmin aikuisten maailmassa. Päähenkilöt ovat aikuisia, joten heillä on myös aikuisten ongelmat kihlautumisista lähtien.

Mielestäni on onnistunut ratkaisu sijoittaa Pottereiden ”jatko-osat” menneisyyteen. Kirjoissa oli noihin tapahtumiin runsaasti viitteitä, mutta muistaakseni niitä ei Potter-leffoissa käsitelty sen syvemmin. Lisäksi minusta velhomaailma sulautuu paremmin 1920-luvulle kuin nykyaikaan, jolloin ihmiset kulkevat älypuhelimet kourassaan. Kiintoisaa on myös se, että jopa velhokoulun opettajat näyttävät tuohon aikaan pukeutuneen jästityyliin, ja kaapuihin verhoutuminen on tullut vasta myöhemmin muotiin. Luultavasti puvustuksella haetaan lisäuskottavuutta.

Elokuvassa tutustutaan paremmin Liskon ystävään, Leta Lestrangeen. © 2018 Warner Bros, Ent. All Rights Reserved.

Grindelwaldin rikokset on elokuvana väliosa, ja sillä on myös väliosille tyypillinen ongelma, kun varsinainen loppuratkaisu jää puuttumaan. Leffasarjan iso juoni etenee, mutta vain verkkaisesti. Tässä vaiheessa kaipaan tapahtumille kirjojen tuomaa taustaa, joka pönkitti Potter-elokuvia.

Ihmeotus-leffojen kakkososan tehtävänä on laajentaa ja syventää tarinaa ja sen henkilöitä. Etenkin Liskosta saadaan aiempaa kattavampi kuva, kun ruudussa nähdään hänen ”Percymäinen” veljensä Theseus (Callum Turner) ja kouluaikainen ihastuksensa Leta (Zoe Kravitz). Tämän kolmikon kemiat toimivat, ja erityisesti Eddie Redmayne on edelleen kuin Liskoksi luotu.

Liskon aisaparina toimii Dan Fogler, joka uusii jästiroolinsa Jacob Kowalskyna ja tuo samalla elokuvaan huumoria ja kepeyttä. Naispäähahmot, eli sisarukset Tina (Katherine Waterston) ja Queenie (Alison Sudol) jäävät kaksikon varjoon paitsi hetkittäin loppua kohden. Elokuvassa myös esitellään uusia henkilöitä, joiden merkitys tarinalle jää vielä hämmentävästi auki. Tällainen on esimerkiksi jättikäärme Nagini ihmishahmossaan (Claudia Kim).

Johnny Depp esittää 1900-luvun pahamaineista velhoa, Grindelwaldia. © 2018 Warner Bros, Ent. All Rights Reserved.

Johnny Deppin palkkaaminen Grindelwaldiksi herätti faneissa etukäteen kritiikkiä lähinnä Deppin yksityiselämään liittyvien kohujen vuoksi. Minusta Depp on roolissaan kelvollinen, mutta melko vaisu ja yllätyksetön. Jotenkin pääpahikselta olisi odottanut enemmän karismaa. Kuulemme kuitenkin uusia perusteluja velhojen ylivaltaa tavoittelevalle ideologialle.

Viimeisenä muttei vähäisempänä haluan mainita Jude Lawn roolin Albus Dumbleronena. Itselleni Law tulee mieleen lähinnä romanttisista komedioista, mutta hän näyttää astuneen sulavasti mestarivelhon saappaisiin. Erityisesti pidän siitä, kuinka Dumbledoren ristiriitaiset piirteet on saatu esiin. Täytyy kuitenkin myöntää, että tätä arviota on ehkä pehmittänyt tietynlainen lämmin tunne. Se syntyi juurikin sillä sekunnilla, kun Tylypahkan linna piirtyi valkokankaalle ja katsoja pääsi hetkeksi pimeyden voimilta suojautumisen tunnille. Siitä ilosta annan kyllä neljä nörttiä.

Jude Law nuorena Albus Dumbledorena. © 2018 Warner Bros, Ent. All Rights Reserved.

Nita:

Grindewaldin rikokset ei herättänyt minussa kummempia tunteita ennen leffaan menoa. Lähdin liikkeelle samasta kiinnostuksesta Pottereiden maailmaan liittyviä tuotoksia kohtaan kuin moni muukin. En varsinaisesti ehtinyt varttua Pottereiden parissa, sillä ensimmäisen kirjan ilmestyessä lähentelin elämäni ensimmäisen ikävuoden loppua. Ala-asteen viimeisillä luokilla kuitenkin hurahdin Pottereiden maailmaan, ja ehdin katsomaan viimeiset leffat teattereissa. Huomasin jo lapsena ja nuorena, että kirjat synkkenivät mitä vanhemmaksi Harry, Ron ja Hermione varttuivat. Se tuntui aina varsin hyvältä kehityskululta ottaen huomioon hahmojen iän.

Ihmeotukset-sarjan ensimmäisessä osassa taivaanrannassa vähintäänkin leijaili myrskypilviä. Osasin kuitenkin odottaa, että aivan masentaviin ulottuvuuksiin ei mennä toisessakaan osassa. Suurin osa sarjan viehätyksestä syntyy minun kohdallani päähenkilö Liskon suloisen kömpelön hahmon edesottamuksien seuraamisesta. Hän on sosiaalisesti kömpelö, mutta tavattoman kiltti hahmo, jolta riittää rakkautta annettavakseen kaikille taikaeläimille. Liskon tyylistä hahmoa on hankala istuttaa suuriin kuvioihin, mikä saikin minut hieman epäileväiseksi toista osaa kohtaan.

Myös haiskuja nähdään jälleen. © 2018 Warner Bros, Ent. All Rights Reserved.

Elokuvasta oli selkeästi huomattavissa sen kaksijakoisuus: tarinan oli tarkoitus olla sekä humoristinen seikkailu että eeppisiin mittasuhteisiin yltävä tarina taistelusta pahaa vastaan. Välillä minusta tuntui hankalalta suhtautua tarinan synkempään puoleen, sillä se tuntui jopa ylitsevuotavan dramaattiselta ja kliseisillä shokkiarvoa tuovilla juonenkäänteillään. Loppupeleissä kuitenkin viihdyin elokuvan parissa, sillä sen tunnelmassa oli jotain puoleensavetävää. Erityisesti 1920-luvun puvustus ja lavastus herättivät kiinnostusta. Katsojan näkökulmasta oli hyvin mielenkiintoista nähdä, miltä velhomaailmassa näytti tuolloin ja kuinka asiat taikamaailmassa ovat kehittyneet Harry Pottereiden aikaan tultaessa.

Harry Pottereiden takia elokuvan pariin hakeutuneet todennäköisesti odottivat eniten nuoremman Albus Dumbledoren hahmoa. Hahmoa näyttelemään valittu Jude Law herätti internetissä epäileviä soraääniä, mutta minusta hän istui rooliin lopulta varsin hyvin. Harry Pottereiden Dumbledore on iän viisastuttama vanhus, josta löytyy tarvittaessa kiivautta. Grindewaldin rikosten Dumbledoressa on vielä jäljellä nuoruuden kovapäisyyttä ja ylimielisyyttä auktoriteetteja kohtaan. Katsojat voivat kuitenkin tunnistaa vanhemman Dumbledoren salaperäisyyden ja hyväntahtoisen ilkikurisuuden.

Toisen faneja vetävän elementin muodostaa Dumbledoren ja Grindewaldin välinen suhde. Erityisen suoriin sanoihin ja kuvauksiin elokuvassa ei sen suhteen päästä, mutta on varsin selvää, että kaksikon välinen erityislaatuinen suhde on taikaministeriötä myöten tiedossa. Henkilökohtaisesti olin pettynyt Johnny Deppin roolisuoritukseen Grindewaldina. Hahmo itsessään on kirjoitettu ristiriitaiseksi sekoitukseksi kunnianhimoa, välinpitämättömyyttä ja sosiaalista taitavuutta. Deppin tapa esittää hahmoa tuntui elottomalta ja persoonalliselta, mikä ei saanut minua innostumaan hänen ja Lawin tulevasta vuorovaikutuksesta valkokankaalla.

Kokonaisuutena elokuva toimi kuitenkin hyvin Pottereiden maailmaan sujahtavana viihdeteoksena, joten antaisin kolmisen nörttiä viidestä.

Potter-faneille pakollinen vilkaisu rakkaaseen Tylypahkaan. © 2018 Warner Bros, Ent. All Rights Reserved.