Nörttitytöt järjesti sunnuntaina 7.10.2018 retken teatteri Takomon Alien-teatteriesitykseen. Se teki vaikutuksen pääkaupunkiseudun nörttityttöihin, ja tämä on näytöksestä selviytyneiden raportti tapahtuneesta.

“Alien – kahdeksas matkustaja on varmaan yksi ikonisimmista kauhuelokuvista. Kuultuani siihen pohjautuvasta teatteriesityksestä mietin ensimmäisenä, miten he toteuttavat elokuvan muukalaishirviön. Entä sitten lavasteet? Saa olla aika hulppea produktio, minä pohdiskelin.

Sain ennen näytöstä eräästä arvostelusta vihiä, että kyseessä ei ole suora käännös elokuvasta teatteriesitykseksi, vaan jotain muuta, joten sen suhteen en yllättynyt tai pettynyt.

Kuva: Mitro Härkönen, Teatteri Takomo


Kyseessä ei oikeastaan ollut suora adaptaatio lainkaan. Esitystapa oli minimalistinen. Alien-elokuvan avaruusmiljöö oli lähinnä kehys sille, mitä kerron tasolla tapahtui.

Alien itse oli toteutettu vähän samalla tavalla kuin kuolema jossain vanhassa näytelmässä, jossa hän saapuu kaapuun pukeutuneena näyttelijänä kallonaamarissa. Olento itse ei siis sinänsä ollut mikään erityisen näyttävä erikoistehoste, vaan pikemminkin mies mustassa puvussa ja komealla Alien-naamiolla ja kynsillä. Samaan aikaan hahmo oli mielestäni selkeä kuoleman symboli: se vei äitinsä perään vaikeroivat hahmot, mutta merkitsi myös pelon kohtaamista, koska hahmot kuitenkin antautuivat sen mustien kynsien syleilyyn.

Kuva: Mitro Härkönen, Teatteri Takomo

Näin näytelmän Alien-teemaisena tutkielmana pelosta, väkivallasta, näyttämötaiteesta ja luopumisesta. Raakuus ei ollut rintalastan läpi tunkeutuvia avaruushirviöiden toukkia, vaan muun muassa parisuhde- ja perheväkivaltaa käsittelevää. Näytöksen intensiteetti niiden kohdalla oli hurjaa. Pienen teatterin eturivissä äärimmäisen todentuntuisen raivokohtauksen tai perheväkivallan todistaminen ilman rajoja tai suojakaiteita, avoimessa samassa tilassa, oli pelottava, jopa epämiellyttävä kokemus. Näyttelijöiden suoritukset olivat häkellyttävän todentuntuisia.

Kuva: Mitro Härkönen, Teatteri Takomo


Mielestäni oli hyvä, että esityksessä ei oltu edes lähdetty sovittamaan Alienin juonta suoraan. Kulttuurillisesti merkittävän teoksen kohdalla on hyväksyttävää, että siitä tulee osa yleistä merkkikieltä ja tuttuja tarinoita. Sitten teos avautuu uudenlaisille käyttötavoille. Näen näytelmän vahvuuden siinä, että Alienista on tullut setti symboleja, joita voidaan käyttää kuin vaikka Hamlettia puhumassa kallolle. Pimeys, kuolema, tyhjyys, pelko sulkeutuu ympärille – ja näin alkuperäisen elokuvan teemat tukevat sitä, mitä näytelmällä halutaan sanoa.

Alien oli mielestäni positiivinen kommentaari kauhuelokuvasta ja näyttämötaiteesta välineenä pelon käsittelyyn. Vaikka näytelmä kertoo yleisellä tasolla siitä, miten huonosti ihmiset kohtelevat toisiaan, olin tunnistavinani myös kritiikkiä sen suhteen, miten ohjaajat tai teatterikoulujen “luovat nerot” voivat työtovereitaan tai oppilaitaan kohdella.

Jouduin näytöksen jälkeen tarkistamaan Wikipediasta, että mitä siellä sanotaan katharsiksesta: “tragediassa esitetyn kärsimyksen herättämä pelko ja sääli puhdistavat lopulta näytelmän katsojan mielen”. Se kuvaakin hyvin paikoin varsin säälimättömän pelottavan ja toisaalta ristiriitaisen humoristisen näytelmän tunnelmia.”

-Jonas

Kuva: Mitro Härkönen, Teatteri Takomo


“Minulla ei ollut oikeastaan varsinaisesti mitään ennakko-odotuksia Alien-näytelmän suhteen. Ajatus scifi-klassikosta helsinkiläisessä pikkuteatterissa kuulosti niin omituiselta, että pakkohan se oli päästä näkemään. Kaiken kaikkiaan näytelmä osoittautui mielenkiintoiseksi ja erilaiseksi kokemukseksi.  Se oli pelottava ja välillä jopa ahdistava, mutta myös hauska ja koominen. Tarinan eteneminen onnistui hämmentämään ja yllättämään. Pieni teatteritila loi oman tunnelman ja ainakin eturivissä sitä tuntui olevan ihan tapahtumien keskellä. Lavastus oli yksinkertainen, mutta toimiva. Videot ja valot antoivat kohtauksiin tunnelmaa ja syvyyttä. Näyttelijöille antaisin erityisiä kehuja siitä, kuinka hienosti he vaihtoivat roolista ja tunnetilasta toiseen. Hyvä idea oli myös haastaa katsojat osallistumaan näytelmään ajatustasolla. Kaiken kaikkiaan Alien-näytelmä oli positiivinen kokemus ja oli hyvä katsoa se nörttiporukalla.”

-Katja A.

Kuva: Mitro Härkönen, Teatteri Takomo


“Olin erittäin kiinnostunut näkemään, miten Alien – Kahdeksas matkustaja muuntuu teatterilavalle. Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Jukka Ruotsalainen kertoi käsiohjelmassa halunneensa tutkia pelkoa ja kauhua esityksensä kautta, mikä herätti huolta. Olen helposti säikyteltävä ja aloin pelätä, että esityksen aikana yleisön päälle tiputetaan facehuggereita katosta tai jotain muuta kamalaa. Luojan kiitos esitys oli huomattavasti älykkäämmin rakennettu ja alkoikin leikitellä yleisön odotuksilla monin eri tavoin. Heti ensimmäinen hämmennys syntyi siitä, että näyttelijäkaartiin kuulunut Ellen Ripleyltä näyttävä Joanna Haartti ja Dallasia muistuttava Joonas Heikkinen eivät esitä näitä hahmoja. Koko aikana ei itse asiassa selviä, kuka Joanna Kaarti on, sillä hänessä yhdistyy monia Nostromon miehistön jäsenistä. Toisaalta ei ole lainkaan selvää onko hänen tarkoituskaan olla yksikään miehistön jäsenistä eikä asialla oikeastaan ole edes väliä näytelmän kannalta. Sillä aina kauhun hetkellä, sen sijaan että pelkäisimme keksittyä kauhua, näytelmä tarjoilee meille aitoa kauhua ja kamalia hetkiä. Jäin miettimään, pohjautuivatko kyseiset kohtaukset tekijätiimin omiin kokemuksiin, sillä niin aidonoloisia kertomuksia ne olivat.

Koko näyttelijäkaarti ansaitsee suosionosoitukset suorituksestaan, mutta ylitse kaikkien nousi Olli Riipinen, joka on selvästi luotu itkemään ja esittämään henkisesti murrettuja henkilöitä. Haluan myös pyytää anteeksi, että muun yleisön tavoin nauroin muun näyttelijäkaartin tehdessä henkistä väkivaltaa Olli-paran hahmoja kohtaan. Kaikessa kauheudessaan esitys oli siis myös todella hauska, mikä tuli minulle yllätyksenä. Ja se onnistui myös herättämään ajatuksia. Kumpaa pelkäät enemmän: ydinsotaa vai ilmastonmuutosta? En muista mikä oli vastinparina tälle, mutta huomasin tänä aamunakin miettineeni, miten kamalaa olisi jos yhtäkkiä internetiä ja sähkölaitteita ei enää olisi. Varsinkin kun juuri menin ja annoin pois kaikki sanakirjani! Mitä jos huomenna tulee maailmanloppu ja tarvitsen saksaa johonkin enkä enää voi vain etsiä sanoille käännöksiä netistä?!?! Kamalaa!!! Kiitos siis uudesta pelonaiheesta, Takomon Alien-tiimi!

Kuva: Mitro Härkönen, Teatteri Takomo


Vaikka esitys lähtikin omille teilleen Alienista, Gigerin luoma Alien oli koko ajan esityksessä läsnä sitoen kaiken siistiksi kokonaisuudeksi. Lisäksi tällaiselle Alien-fanille esitys tarjosi paljon täkyjä ja oikeastaan kaikki ne elokuvan tärkeät kohtaukset tulivat käsitellyiksi näytelmän aikana. Ja olikohan näytelmän lopussa myös viittaus siihen elokuvasarjan neljänteen osaan, jonka olemassaolon osa faneista haluaa kieltää kokonaan? Joka tapauksessa, suosittelen Alien-näytelmää, joka onnistui herättämään ajatuksia ja pelkäämään internetin kaatumista.”

-Mia Meri

“Kauhu ei todellakaan ole suosikkilajityyppini, ja siksi lähdin katsomaan Takomo Teatterin Alienia vasta sitten, kun minua pyydettiin peruutuspaikalle. Ja no, onneksi lähdin! Rakastan metatasoilla leikitteleviä näytelmiä, ja vaikka en olekaan alkuperäistä Alienia nähnyt (gasp!), sen ikonisimmat kohtaukset ovat toki tuttuja. Siksi kauhun ja teatterin vuoropuheluun pystyikin heittäytymään mukaan hyvin.

Erityisesti rakastin niitä kohtauksia, joissa pelattiin juuri teatterimiljööllä. Näyttelijät näyttelivät näyttelijöitä, jotka olivat harjoittelemassa esityksiä varten. Itse esitys muuttui ja liikkui useilla tasoilla, ja samaan aikaan kun katsoja tiputettiin joltakin niistä, rakennettiin alle toinen taso. Näiden tasojen kautta näytelmä kommentoi kauhua, ihmisen julmuutta, arjen pelottavuutta ja teatterin tehtävää tunteiden käsittelyssä.

Koko kaarti oli minusta vaikuttava, vaikka erityisesti muistankin Joanna Haarttin juttelemassa yleisölle ja pitämässä monologia, joka toi sävyssään jostakin syystä mieleeni Veikko Sinisalon upean Sokrateen puolustuspuheen. Puheenvuorossa oli sopivasti lämpöä ja inhimillistä kiinnostusta yleisöä kohtaan, mutta myös jotakin sellaista, mikä sai näyttelijän hehkumaan karismaa, jota oli kuunneltava vaiti. Myös Olli Riipinen, joka aiemmin vakuutti Julian ja Romeon Romeona, särki sydämen itkiessään. Ja Joonas Heikkinen onnistui olemaan niin pelottava, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä vielä esitystä seuraavana päivänä muistellessanikin.

Näytelmä oli minusta monin tavoin älykäs ja haastava. Itse jäin miettimään erityisesti sitä, miten on mahdollista, että kestämme kyllä katsoa Alienia tai muita yliluonnollisia kauhuja, mutta samaan aikaan arjen pelottavat ja vaikeat tilanteet saavat meidät täysin lukkoon? Miksi muiden hätä tai ongelmat lavalla saavat meidät nauramaan? Johtuuko se siitä, että on naurettava, jottei joutuisi kohtaamaan sitä, miten paljon kauheaa ja raskasta maailmassa oikeastaan onkaan? Vaiko kenties siitä, että kun tunnistamme pimeyden itsessämme ja nauramme sille, on meidän hieman helpompi pitää se aisoissa?”

-Vehka