Binding of Isaac: Rebirth on Nicaliksen vuonna 2014 ilmestynyt roguelike-henkinen ammuskelupeli, jossa pelaaja kuolee, kuolee ja kuolee, kunnes oppii väistämään tarpeeksi hyvin. Peli on uusintaversio Edmund McMillenin vuonna 2012 ilmestyneestä samannimisestä flash-pelistä suuremmalla määrällä pelisisältöä ja, no, vähemmällä bugisuudella. Pelaaja ohjastaa suurisilmäistä Isaac-nimistä lasta, joka itkee vastustajat kumoon karatessaan murhanhimoiselta äidiltään yhä syvemmälle ja syvemmälle maan uumeniin. Kodin alta löytyvä maailma on painajaismainen, täynnä epämuodostuneita lapsihirviöitä ja ennen kaikkea joka välissä vastaan vyöryviä kakkavuoria. Pelin kuvasto voisi olla melkoisen raskasta katseltavaa ellei kaikkea olisi piirretty niin ällöttävän söpöllä tavalla. Mielestäni Rebirthin retrohenkisen taidetyyli osuukin nappiin olemalla riemastuttavassa ristiriidassa kuvattavien asioiden kauheuden kanssa.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain kakkaista…

Mekaniikkojensa puolesta peli on melkoisen perinteinen twin stick -ammuskelu, Isaac liikkuu toisesta tatista ja ampuu kyyneliään toisesta. Aloitushahmolla elämää on alkuunsa kolmen sydämen verran, joiden huvettua loppuun koittaa kuolema ja paluu alkupisteeseen ilman mitään matkan varrella löydettyä tavaraa. Rebirthin perusvaluutta koostuu kolikoista, pommeista ja avaimista, jotka kaikki helpottavat omalla tavallaan pelihahmon elämää. Näistä pommit ovat läpi pelin kultaakin kalliimpia, onhan asioiden räjäyttely sentään aina hyvä lähestymistapa mihin tahansa vastaantulevaan ongelmaan. Varovaisuutta saa toki käyttää: omaan räjähteeseensä juokseminen ei ole mitenkään harvinainen tapa kuolla, yksi typerimmistä kylläkin.

Oikealla seisovan Isaacin aseena ovat poskille valuvat kyyneleet. Kuva: Steam

Parasta roinaa on kuitenkin pelihahmon kykyihin lopullisesti vaikuttavat esineet, joita on pelissä yli 400 kappaletta, lisäsydämiä antavasta ”päivällisestä” eli purkista koiranruokaa aina moukarin lailla käytettävään kissan karvapalleroon asti. Pelihahmon ulkonäkö muuttuu hivenen jokaisen poimitun tavaran jälkeen, mikä voi tarkoittaa mitä tahansa korvan taakse ilmestyvästä kukkasesta hahmoa suurempiin kippurasarviin. Varmaa on vain se, että alun suloisesta mukulasta muotoutuu pelin aikana melkoinen hirvitys.

Lapsuudenhaaveet toteutuvat. Kuva: Steam

Esineet myös synergisoivat keskenään niin, että jossain vaiheessa voi ennestään tuntemattoman esineen poimittuaan huomata itkevänsä sarjatulena pommeja. Mielestäni yksi pelin hauskimpia puolia onkin löytää jokaisella pelikerralla erilaisia esineyhdistelmiä. Erityisesti pelin alkuvaiheessa, jossa ei vielä tiedä hölkäsen pöläystäkään siitä, mitä kukin asia tekee, tämä voi johtaa hullunkurisiin tuloksiin, joista seuraa lähinnä hahmon ennenaikainen kuolema. Kaikki löydettävät esineet eivät myöskään ole hyödyllisiä tai edes käyttökelpoisia, esimerkkinä toimikoon ”kakka”, jonka aktivoiminen tuottaa, no, yksittäisen kakan huoneen lattialle. Huvittavaa? Ehkä, mutta lähes aina täysin hyödytöntä.

Omituisten otusten kerho

Rebirthin kentät koostuvat vanhojen Zelda-pelien henkeen ylhäältäkäsin kuvatuista huoneista, joista pääsee etenemään seuraavaan vasta, kun sen sisältä löytyvät mörököllit on kukistettu. Kentät generoituvat satunnaisesti valtavasta huonevalikoimasta, ja todennäköistä onkin, ettei pelaaja tule kahta kertaa törmäämään tismalleen samanlaiseen tasoon. Satunnaisgenerointi lisää pelin uudelleenpelattavuutta lähes loputtomiin, varsinkin kun uutta pelisisältöä saa avattua ihan vaan pelaamalla peliä uudestaan ja uudestaan. Rebirth onkin tähänastisen elämäni ainoa peli, jossa saavutusten metsästäminen tuntui oikeasti merkitykselliseltä uusien esineiden ja vaihtoehtoisten kenttien avautuessa vain tiettyjen ehtojen täytyttyä.

”Tavallisten” mörköhuoneiden lisäksi pelistä löytyy myös vähän erikoisempia huoneita aarteita sisältävistä kultahuoneista kirjastoihin ja mustiin pörsseihin, joihin olen reilun parinsadan pelituntini aikana törmännyt yhden käden sormilla laskettavan määrän verran. Jokaisen kentän päättää pomotappelu, ja voiton jälkeen avautuu lattialuukku syvemmälle maan syövereihin kohti seuraavaa tasoa ja kenttä kentältä vaikeampia vihollisia.

Vihulaisia onkin sitten moneen lähtöön verta sylkevistä kärpäsistä herkkusieniin ja seiniä nuoleviin sisuskaluihin. Jokainen niistä on omanlaisensa lötkö, jonka perimmäisenä tavoitteena on pienen Isaacin vahingoittaminen syöksemällä tämän päälle verta, lässähtämällä taivasta niskaan tai vain juoksemalla päälle ja räjähtämällä. Mukavia kavereita, eikös? Omaa huumorintajuani kutittelevat kuitenkin eniten pelin lukuisat ulostehirviöt, joita on vikisevistä pikkupökäleistä aina pomotason maissia sylkeviin megakakkoihin.

Pomokakoista mahtavin. Kuva: bindingofisaacrebirth.gamepedia.com

Pelin hurjan suosion takia lisäosia on ehtinyt ilmestymään jo useampi, joista ensimmäinen, suuren määrän lisäsisältöä tarjoileva Afterbirth, pulautettiin ilmoille jo syksyllä 2015. Sen jälkeen uutta sisältöä on tipahdellut enemmän tai vähemmän tasaiseen tahtiin, ja pelin luultavasti viimeinen lisäosa, Repentance, ilmestynee seuraavan puolen vuoden aikana. Lisää pelattavaa on siis saatavilla varsin helposti, puhumattakaan pelin melkoisen aktiivisen modiskenen tuotteista.

Yritys 316: He eivät vieläkään epäile mitään

Pelin alussa oppimiskäyrä on melkoisen jyrkkä. Tässä valossa onkin ymmärrettävää, miksi Rebirth on saanut jossain määrin haastavan pelin maineen. Kaiken ollessa vierasta helpoinkin vastus tuntuu ylivoimaiselta, ja kuolema tulee helposti. Lähdön koittaessa pelaajalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa nöyrästi taas tyhjästä, puskien varovasti syvemmälle ja toivoen, että josko tällä kertaa onnistaisi eikä kaatuisi ainakaan siihen samaan hirviöön. Luulen, että kuoleman ehdottomuus onkin yksi pelin addiktoivimmista tekijöistä: ainakin omalla kohdallani pelin nollaantuminen vain nostatti määrätietoisuutta, ja juoksin hakkaamaan virtuaalista päätäni seinään niin kauan, että opin olemaan kuolematta.

Binding of Isaac: Rebirth oli minulle ensikosketus roguelite-peleihin ja on edelleen yksi suosikeistani kyseisessä genressä. Yksittäisen pelikierroksen kestäessä loppuun asti vietynä suunnilleen puolisen tuntia voi pelihetken ujuttaa kiireisempäänkin päivään tai halutessaan tahkota useamman tunnin Isaacin seikkailujen parissa. Omalla kohdallani peliaikaa on lisäosien kera kertynyt parisen sataa tuntia ja peli viehättää edelleen, joskin eri syistä kuin peliä aloitellessani. Silloin uuden sisällön avaaminen oli niin houkuttelevaa, että osaamistaan hioi lähes hartaudella, kun taas nykyään pelikokemus on lähes meditatiivinen: kädet liikkuvat näppäimistöllä melkein itsestään ja ajatukset leijailevat jossain toisaalla, kunnes jossain vaiheessa huomaa jälleen kerran selvinneensä loppuun saakka.

Suosittelisinkin peliä kaikille, joita viehättää ajatus karmivan suloisella maailmalla varustetusta ammuskelupelistä kuoleman kärkkyessä jatkuvasti lähimailla. Ja hei, missä muussa pelissä on näin söpöjä kakkakikkareita, kysynpähän vaan?

Northernlionin erinomainen Let’s Play -sarja on tutustumisen arvoinen, jos peli jäi kutkuttamaan mieltä!