Kuvituskuva: I love simple beyond from Pexels

Voisin melkein väittää, ettei ole ketään kenen vartaloa ei olisi joskus kommentoitu negatiiviseen sävyyn. Ihminen on aina omanlaisensa kokonaisuus eikä kukaan ole samanlainen. Kehon arvostelu osuu, jos ei nyt kaikkia, niin ainakin suurinta osaa ihmisistä arkaan paikkaan. Mitä se sitä paitsi kuuluu kenellekään, minkä kokoinen tai näköinen joku on?

Olin itse 15-vuotias, kun sain kuulla silloiselta poikaystävältäni tämän tästä olevani lihava. Eivätkä ne olleet pelkästään sanoja, vaan myös hänen eleensä vihjailivat siihen suuntaan, että olin kamala ihrakasa. Olinko lihava? No en. Olin suunnilleen saman kokoinen kuin nytkin, painon perusteella jopa kevyempi. Mitä tuosta kommentoinnista sitten seurasi? Ajattelinko, että hitsi vieköön, nyt pitää tehdä asialle jotain, kun en kelpaa kumppanille? No en. Siitä seurasi itsetunnon romuttuminen vuosiksi sekä pitkään kestänyt jojo-laihduttaminen, aina sen saman kymmenen kilon sisään. Nyt yli 30-vuotiaana olen oppinut vihdoin hyväksymään itseni ja oman kroppani. Näen sen sporttisen vartalon, jollaisen olen aina halunnut. Toisaalta olen nykyisin saanut kuulla olevani kovin laiha, joidenkin mielestä liian laiha. Olenko? No en.

Olen itse tyytyväinen omaan peilikuvaani, muiden mielipiteellä ei ole väliä. Kuva: Riikka Karhu

Miksi kenenkään vartaloa pitää edes kommentoida?

Kehopositiivisuus on ollut pinnalla nyt viime vuosien aikana eikä sillä tarkoiteta lihavuuden ihannointia, mitä moni tuntuu luulevan. Nimenomaan sillä kannustetaan ihmistä hyväksymään itsensä sekä tavoittelemaan niitä pieniä onnellisuutta tuovia muutoksia elämässä. Sen tarkoitus on saada ihmiset hyväksymään itsensä sellaisena kuin ovat. Itseensä tyytyväinen ihminen todennäköisesti saa sen muutoksen aikaan, jotta hän eläisi terveen elämän. Kehopositiivisuuden sanoma on, että meitä on täällä useita erilaisia ja kaikki sopivat tänne.

Minkä takia toisen kehon kommentointi sitten koetaan niin tylynä? Eikö sen pitäisi olla huomaavaista sanoa toiselle, että olet ylipainoinen, olet terveysriski ja verorahat ja mitä kaikkea? Se ylipainoinen ihminen todennäköisesti tietää nämä asiat itsekin, joten aiheesta on turha mainita erikseen, puhumattakaan jatkuvasta huomauttelusta. Toisaalta, ylipainoinen ihminen saattaa olla hyvinkin terve, kun taas normaalipainoisella tai jopa laihalla ihmisellä voi olla useita terveydellisiä ongelmia. Entä sitten, jos tuttavasi valittelee olevansa liian lihava tai liian laiha ja kaipaavansa muutosta? No silloin ei mene ihan kamalasti metsään, jos kysyy, että millaista tukea hän kaipaisi. Ohjeita harvoin kannattaa antaa, jos niitä ei erikseen pyydetä.

Vuonna 2017 sosiaalisen median täytty Ylen Vaakakapina, joka suorastaan julisti kehopositiivisuuden ilosanomaa. Aihetta käsiteltiin useista eri näkökulmista ja kiihkottomasti. Kapinan sanoma oli: “Lopeta laihdutus ja aloita elämä.” Pikadieetit eivät tutkitusti toimi, vaan pysyvä muutos vaatii pitkäjänteisyyttä ja pieniä tekoja.

Sillä ei ole väliä, kutsutaanko ilmiötä kehopositiivisuudeksi, kehomyönteisyydeksi vai miksi, sillä ei lopulta ole merkitystä. Ainoastaan sillä on merkitystä, että jokainen voisi olla rauhassa sellainen kuin on ilman turhaa arvostelua.

Pyysin Nörttityttöjä kertomaan omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan kehopositiivisuudesta

Kehopositiivisuus on aihe, joka on mietityttänyt minua viime vuosina paljon. Oma kehonkuvani ei koskaan ole ollut mutkaton: lapsena olin normaalipainoinen mutta pyöreähkö tyttö, jonka ystäväpiirissä rehotti kilpailunhalu ja itsensä haukkumisen kulttuuri. Murrosiän taitteessa kaveripiirissäni vallitsi ilmapiiri, jossa oman kehon kyttääminen ja kritisointi oli normi – itse vain satuin olemaan kymmenen kiloa painavampi kuin hoikat kaverini, jotka kilvan haukkuivat reisiään ja olemattomia vatsamakkaroitaan. Ei liene ihme, että tällaisessa ympäristössä opin inhoamaan omaa vartaloani, joka oli aina vääränkokoinen, vääränmuotoinen, kaikin puolin väärä. Ei liene myöskään ihme, että senaikaisista kavereistani muutamakin sairastui myöhemmin syömishäiriöön, ja yksi elää sen kanssa edelleen, yli kymmenen vuotta myöhemmin.

Ajan myötä normaalipainoisesta tytöstä tuli ylipainoinen nainen, ja kehonkuva kääntyi aina vain huonompaan suuntaan. Parikymppisenä satuin kuitenkin löytämään kehopositiivisuuden feminististen nettisivujen kautta. Alkuun seurailin sitä sivummalta hiukan epäluuloisena: koko ajatus tuntui silloin vieraalta, kuin oudolta toiveunelta, johon en uskaltanut uskoa. Pidemmän päälle kuitenkin ihastuin yhä enemmän kehopositiivisuuden ideologiaan ja uskaltauduin haastamaan itseni muuttamaan ajattelutapojani. Tähän vaikuttivat erityisesti feministiset nettimediat Ravishly ja Everyday Feminism, mutta myös Ylen viimevuotinen Vaakakapina-kampanja sekä siihen liittyvä Läskimyytinmurtajat-yhteisö. Vaikka Vaakakapina toki tähtäsi painonhallintaan, sen lähtökohdat olivat hyvinvoinnissa sekä oman kehon kunnioittamisessa ja kuuntelemisessa. Tämä oli raikasta vaihtelua ylipainoon liittyviin käsityksiin, jotka liian usein ovat varsin ankaria ja syyllistäviä.

Nyky-yhteiskunnassa ihmiskehoon kohdistuu aivan valtavia ulkonäkövaatimuksia, ja vaikka miehetkin saavat aivan varmasti osansa, väittäisin, että edelleen naiskeho on vielä vahvemmin suurennuslasin alla. Erityisesti syynäys tuntuu kohdistuvan painoon ja kokoon, mutta myös hoikempaan kehoon kohdistuu kaikenlaisia vaatimuksia: rinnat eivät saa olla liian pienet mutta eivät liian suuretkaan, vartalon mittasuhteiden pitäisi olla juuri kohdillaan, ei saisi olla luomia, raskausarpia, suonikohjuja, näppylöitä, ihokarvoja eikä mitään muutakaan ”epätäydellisyyksiä”, kuten kauneudenhoitoa myyvät tuotteet ja yritykset asian ilmaisevat, ja niin edelleen. Kauneuden käsite on äärettömän kapea, ja suuri enemmistö ihmisistä ei siihen mahdu. Tästä seuraa ulkonäköpaineita, itseinhoa ja muuta vastaavaa. Näkisin, että kehopositiivisuus pyrkii haastamaan kauneusihanteita ja opettamaan kunnioittamaan kaikenlaisia kehoja. Tämä ei tarkoita pelkästään ylipainoisia, mutta koska oma kipupisteeni on nimenomaan koossa ja painossa, huomaan kiinnittäväni huomiota erityisesti niihin.

Kehopositiivisuuteen tutustuttuani olen tietoisesti pyrkinyt haastamaan sitä, miten ajattelen ja puhun ihmiskehoista. Valtavirtamediassa ei usein näe muunlaisia kuin kauneusihanteisiin mahtuvia ihmisiä, joten olen pyrkinyt tuomaan arkeeni toisenlaista kuvastoa muun muassa blogeja ja valokuvaprojekteja seuraamalla. Olen esimerkiksi täyttänyt instafeedini kaikennäköisillä ihmisillä valikoimalla muoti- ja lifestyleblogeja, joissa esiintyvät kaikenkokoiset ihmiset. Minulle on erityisen tärkeää nähdä, että lihavakin nainen voi olla kaunis ja esillä, ja siksi seuraan erityisen paljon plus size -muotiblogeja. On piristävää nähdä suurikokoisia naisia, jotka eivät piilottele tai häpeä kehoaan vaan antavat sen näkyä.

Kehopositiivisuus on mielestäni muuttanut ajattelutapaani ja kauneuskäsitystäni lempeämpään ja sallivampaan suuntaan. Olen oppinut näkemään kauneutta kaikenlaisissa ihmisissä ja vartaloissa sekä vähitellen päästänyt irti tunkkaisista ajatusmalleista. Mutta vaikka suhtaudun muiden ihmisten kehoihin entistä lempeämmin ja sallivammin, tämä kehitys ei ikävä kyllä ole yltänyt omaan peilikuvaan asti. Siinä missä plus size -blogien naiset ovat kaikki kauniita kumpuineen, makkaroineen ja raskausarpineen, omassa kehossani ne tuntuvat edelleen pelkästään rumilta. Oma kehonkuvani ei siis oikeastaan ole tervehtynyt tai parantunut, ja se harmittaa. Juuri oman kehonkuvan ongelmat olivat syy, jonka vuoksi alun perin innostuin kehopositiivisuudesta. Mutta ehkäpä asia vain tarvitsee vielä aikaa.

Yksi tapa käsitellä vartaloihin liittyvää problematiikkaa on minulle taide. Olen harrastanut jonkin aikaa piirtämistä, mutta jossain vaiheessa huomasin, että piirtämäni ihmishahmot olivat lähes poikkeuksetta hoikkia, nuoria ja konventionaalisen kauniita. Tein tietoisen päätöksen siitä, että pyrin piirtämään kaikenkokoisia ja -ikäisiä ihmisiä – ja erityisesti juuri isokokoisia ja lihavia ihmisiä. Maailmassa on monta tuhatta taiteilijaa, jotka eivät välttämättä koskaan piirrä mitään muuta kuin hoikkia vartaloita, joten miksen voisi omistautua lihavien vartaloiden piirtämiselle? En etukäteen osannut arvata, kuinka voimauttava tuo päätös olisi. Oli oma kehosuhteeni millainen hyvänsä, piirrosmaailmaani voin luoda hahmoja, jotka ovat itsevarmoja ja sinut kehonsa kanssa, jotka pukeutuvat juuri kuten haluavat, jotka voivat katsoa peiliin ja hymyillä kuvajaiselleen. Siinä on jotakin uskomattoman vapauttavaa ja voimauttavaa. Minulle tämä on yksi tapa toteuttaa kehopositiivisuutta omassa arjessani.

Kuvituskuva. Samuel Silitonga by Pexels

Kaikesta suitsutuksesta huolimatta kehopositiivisuusliikkeessä on myös asioita, jotka mietityttävät minua. Yksi liittyy kehopositiivisuuden erilaisiin muotoihin. Olen huomannut selvän kahtiajaon kehopositiivisuusliikkeessä: toinen haara korostaa kaikkien ihmisten oikeutta tuntea olonsa kauniiksi, toinen taas kyseenalaistaa kauneuden arvon yhteiskunnassa ja haluaa taata ihmisille luvan olla myös ruma. Jälkimmäisen haaran idea on ymmärtääkseni siinä, että ongelmana eivät ole kauneusihanteet itsessään vaan se, millainen valtava arvo kauneudelle on asetettu. Miksi ulkonäkö on niin tärkeää ja miksi se vaikuttaa esimerkiksi menestykseen yhteiskunnassa? Miksi on niin suuri paine olla kaunis, miksi ihmisen arvoa ei voitaisi muiden piirteiden kautta? Nämä ovat kaikki erittäin hyviä pointteja, joita mietin usein. Näen tämän kauneuden itseisarvon kyseistävän suunnan oikeastaan järkevämpänä ja osuvampana, ja toisaalta kuitenkin huomaan enemmän kallistuvani kohti toista suuntausta, joka korostaa kaikkien voivan olla kauniita. Syy tähän on todennäköisesti täysin itsekeskeinen: minulla itselläni on suuri tarve kokea olevani kaunis. Tilanne on ristiriitainen, kun järki ja sydän vetävät eri suuntiin.

Toinen miettimäni asia on hyvin yleinen vasta-argumentti siitä, kuinka kehopositiivisuus ja erityisesti lihavien kehojen hyväksyminen ihannoisi epäterveellisiä elämäntapoja. Tämä saa minut aina miettimään erityisesti 90-luvulla suosittua ns. heroin chic -kauneusihannetta, joka toi valtavirtamediaan langanlaihat, unettoman näköiset mallit. Sekö sitten ei ihannoi epäterveellisyyttä? Toisaalta näkisin myös, ettei kehopositiivisuuden tarkoitus ole asettaa vaikkapa ylipainoa uudeksi ja tavoiteltavaksi kauneusihanteeksi, vaan yksinkertaisesti taata se, että jokaisen ihmisen kehoa kunnioitettaisiin. Onko todellakin liikaa vaatia, että ketään ei syyllistettäisi, paneteltaisi eikä painostettaisi heidän ulkomuotonsa vuoksi? Onko liikaa vaatia, että ihmisillä olisi oikeus elää kehossaan ilman häpeää? Minun mielestäni ei.

Kehopositiivisuudessa on heikkoutensa, mutta kaiken kaikkiaan näkisin, että ainakin minun kohdallani se on avartanut ajattelutapaa ja laittanut pohtimaan ihmiskehoa ja sen merkitystä nyky-yhteiskunnassa. Keho on erottamattomasti osa ihmistä ja sitä kautta myös minuutta, ja siksi on mielestäni tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten erilaisiin vartaloihin suhtaudutaan. Uskoakseni ihan kaikenlaisille ihmisille voisi tehdä hyvää pohtia sitä, miten esimerkiksi niistä terveysasioista voisi puhua tavalla, joka kuitenkin kunnioittaisi toisten ihmisten olemusta. Ei se täysin mahdotonta voi olla.
— Helmi

**

Minulle kehopositiivisuus on tällä hetkellä todella hankala asia. Osaan järkeillä olevani laiha, mutten oikeastaan näe tai koe itseäni laihana, vaan kehossani tuntuu usein olevan jotain “liikaa”. Olen aina ollut varsin hoikka enkä lähelläkään ylipainoa, joten kaiken järjen mukaan minun ei kuuluisi laisinkaan ajatella, että olen lihava. Kyllä, välillä tuntuu, että olen lihava, vaikka painoni on tällä hetkellä huomattavasti lähempänä ali- kuin ylipainoa.

Olin koko teini-ikäni todella tyytyväinen kehooni, ja välillä suorastaan kammoksuin sitä, jos kehon luut tuntuivat liian selvästi. Sitten sairastuin ortoreksiaan, minkä johdosta laihduin nopeasti varsin paljon. Yllättäen sain huomiota siitä, että olin laihtunut. Sain kehuja ulkonäöstäni, vaikka olin niin laiha, että minua paleli jatkuvasti. On sairasta, että vartaloani kehuttiin, vaikka voin vartaloni takia niin huonosti. Nuo kehut vaikuttivat siihen, että nyt, hieman painavampana, minusta tuntuu etten ole ollenkaan niin hyvä kuin tuona sairauden aikana.

Toivoisin, ettei ihmisten vartaloista puhuttaisi niin paljon. Media tyrkyttää mielikuvia siitä, että ulkonäkö merkitsee työpaikalla ja että laihempi työkaveri koetaan tehokkaammaksi ja paremmaksi työntekijäksi. Olen kuunnellut monia kahvipöytäkeskusteluja siitä, kuinka vanhaan rippimekkoon ei mahduta, kuinka painoa pitäisi pudottaa, kuinka kaapissa odottavat tavoitefarkut. Samalla itse tuskailen sitä, että syöminen on vaikeaa ja vanhat vaatteet roikkuvat päällä.

Haluan sanoa, että vartalon muoto ei tosiaan kerro mitään siitä, miltä ihmisestä itsestään tuntuu omassa kehossaan. Kuten ylipainoinen ihminen ei välttämättä pidä siitä, että hänen kehoaan kommentoidaan, sama voi aivan hyvin koskea myös normaalipainoiselta näyttävää tyyppiä. Joskus “näytät tosi laihalta, toi mekko sopii sulle tosi hyvin!” ei kuulijasta kuulostakaan positiiviselta asialta. Olen kateellinen ihmisille, jotka ovat tyytyväisiä kehoonsa, oli se minkälainen tahansa. Haluaisin itsekin kuulua heihin.
— Tuuli

**

Rantakuntoon pääsee helposti. Laittaa uikkarit päälle ja siirtyy rannalle. Kuva: Stina P

Olen koko ikäni ollut enemmän tai vähemmän ylipainoinen. Rakasta itseäsi ja muita kannustuslauseita olen kuullut ikuisuuden, mutta luulen, että ne kolahtavat vasta kun niille on valmis. En tiedä, mitä tapahtui muutama vuosi sitten, mutta pikkuhiljaa lakkasin vaan yrittämästä olla jotain muuta kuin olen. Tai oikeastaan aloin ajatella, että olen muutakin kuin ylipainoinen. Paino tai ulkomuoto on vain pieni osa minua, aika epäolennainen osa vieläpä. Haaveilen kyllä edelleen noin 10 kg painonpudotuksesta, sillä silloin olisi hitusen helpompaa löytää sopivia vaatteita, mutta se ei ole kovin merkittävää, ainakaan niin kauan kuin terveys ei kärsi.

Terveydenhuollossa olen saanut vain asiallista kohtelua. Olen käynyt tänä vuonna ravitsemusneuvonnassa ja ne käynnit olivat tosi hyviä. Kaikki tietävät, miten kuuluisi syödä, mutta miten ne lautasmallit sun muut ottaa käyttöön omassa arjessaan? Ensimmäisellä käynnillä kerroin, miten syön, mitkä asiat koen ongelmiksi, missä menee kivasti, mille olen allerginen ja muita perustietoja. Kerroin myös rehellisesti, että laihduttaminen sinänsä ei ole mulle tärkeää, vaan ennemminkin jaksamisen ja veriarvojen parantaminen. Siitä lähdettiin sitten eteenpäin. Sain aina jonkun tehtävän, esimerkiksi tarkkailla, millaisissa tilanteissa repsahdan herkkuihin. Seuraavalla käynnillä näitä käytiin läpi ja mietittiin, mikä meni hyvin ja missä voisi parantaa.

Näiden käyntien seurauksena en ole laihtunut. Syön kuitenkin terveellisemmin; ruoka-ajat ovat säännöllisemmät, panostan enemmän ruuan laatuun ja sitä kautta olen myös saanut napostelua ja herkuttelua vähän kuriin. Huonona päivänä oikaisen, parempana panostan enemmän: eivätköhän ne kompensoi ajan mittaan toisiaan. Joskus ihan tietoisesti pidän herkkutuokioita ja kieltäydyn kokemasta syyllisyyttä siitä. Miksi pitäisi?

Anthony Bourdainin sanoin: “Your body is not a temple, it’s an amusement park. Enjoy the ride.”
— Stina

**

Jos joku kysyisi, mitä osaa itsessäni inhoan eniten, vastaisin, että karvoja. Hormonihäiriön takia olen keskivertoa naista karvaisempi enkä vaan pääse yli siitä.

Suurin ongelmani on parta. Minulla kasvaa ihan kunnon jäykkää ja karheaa karvaa leuassa ja kaulassa, joista osan poistan nyppimällä ja osan höylällä.

Lähempi kanssakäyminen ihmisten kanssa arastuttaa, koska ajatus siitä, että minun partakarvani raapivat toisen ihoa, kammottaa. Karvaiset reidet ja vatsa vielä menevät, mutta parta, ei, se ei kuulu naisille.

Kunpa osaisin ajatella, että tämä on vain yksi asia muiden joukossa. Kunpa osaisin tykätä itsestäni myös tältä osin. Ja kunpa uskaltaisin ottaa riskin, että kukaan ei dissaa vain karvojen takia.
— anonyymi