Kuva: Steam

 
Juna kulkee vaan

House of Many Doors on Pixeltrickeryn vuonna 2017 ilmestynyt tutkimusmatkailuroolipeli, jossa pelaaja puksuttelee parasiittiulottuvuuden loputtomilta tuntuvien huoneiden halki jahtaamassa tarinoita mekaaninen juna täynnä toinen toistaan oudompia kulkijoita. Pelin kehittäjä Harry Tuffs on tehnyt leijonanosan työstä itse ja siihen nähden kyseessä onkin melkoisen vaikuttava projekti, joka tarjoaa pelaajalle useamman kymmenen tunnin edestä puuhasteltavaa.

Peli muistuttaa monella tapaa Failbetter Gamesin vuonna 2014 julkaistua Sunless Seata, eikä ihmekään, sillä peli on osin Failbetterin rahoittama ja tekijä on myöntänyt saaneensa siitä vaikutteita omaan tekeleeseensä. Molemmat ovat tarinoihin keskittyviä tutkimusmatkailupelejä, joissa pelaaja hapuilee pienenä valopilkkuna pimeyden meressä kohti uusia kokemuksia. Samankaltaisuudet ovat kuitenkin pääasiassa pintapuolisia ja House of Many Doors seisoo pelinä omilla jaloillaan.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Pelin tapahtumapaikkana toimii muista maailmankaikkeuksista palasia imevä parasiittiulottuvuus, The House. Maailmankartta rakentuu neliskanttisista huoneista, joissa satunnaisesti törmää tutkittaviin kohteisiin ja muihin matkalaisiin. Iso palanen peliajasta vietetään kulkien paikasta toiseen halki näiden harmaiden huoneiden, jotka ensi alkuun ovat kiinnostavasti täynnä murenevia rakennelmia, pimeitä kaivoja ja muuta rappioromanttista roinaa.
 

Tyhjää on // Kuva: indiedb.com

 
Muutaman kaupunkien välisen matkan jälkeen maisemat alkavat kuitenkin puuduttaa, sillä suurin osa tästä ulottuvuuksienvälisestä roskasta näyttää tismalleen samalta. Sen sadannen kuivahtaneen puun nähtyään toivoisi, että pelintekijä olisi laittanut hieman enemmän aikaa näiden välitilojen suunnitteluun. Yhden miehen tiimillä on tietysti rajoitteensa, mutta monipuolisempi tilasuunnittelu vähentäisi pelaajan turhautumista.
 

Cathedral of Stolen Gods // Kuva: ahouseofmanydoors.gamepedia.com

 
Talo ei kuitenkaan koostu pelkistä tyhjistä huoneista. Kontrasti on melkoinen, kun pitkän pimeyden jälkeen löytää takaisin sivistyksen pariin, ja kasvoille lävähtää yksi Catherine Ungerin valovoimaisista kaupunkikuvituksista, jotka ovat luonnosmaisuudessaan kuin henkäyksiä vieraasta todellisuudesta. Kaupungit ja pienemmät asutukset ovatkin pelin parasta antia: ne ovat täynnä tarinanpalasia, joita seuraamalla pääsee kurkistamaan syvemmälle Talon salaisuuksiin.
 

The Lord of Crows // Kuva: Pixeltrickery

 
Hullunkurinen perhe

Jokaisella uskottavalla kinetopedin Kapteenilla on tietenkin uskollinen miehistönsä joka ainakin pelaajan niveljunan tapauksessa muistuttaa Enterprisen miehistöä siinä, että hiljalleen tutuksi tulevat upseerit spärdöilevät paikasta toiseen samalla kun punapaitaiset perusduunarit tuntuvat kuolevan kaikkeen mahdolliseen suunnilleen kerran tunnissa. Ja halukkaitahan riittää, menitpä minne tahansa niin joku on heti tunkemassa ikkunasta sisään työsopimuksen perässä ja samaan henkäykseen vaatimassa, että juuri hänen ongelmiaan lähdetään setvimään juuri nyt. Tuntuu oikeastaan siltä, että suurin osa pelihahmon valveillaoloajasta kuluu upseeriston mitä moninaisempien oikkujen toteuttamiseen, jopa siinä määrin että peli itsessään kettuilee sinulle asiasta.
 

Paras waifu. // Kuva: Steam

 
Jos pelihahmosi tuntuu riutuvan räytyvän romanssinnälässä niin ei hätää, sillä vaihtoehtoja löytyy laidasta laitaan, aina miehistösi Batmania leikkivästä vampyyrileidistä öljylauttaan tai yhteisen tietoisuuden kehittäneeseen varisparveen. Oma suosikkini on kuitenkin yksi potentiaalisista miehistön jäsenistä, vuohenpäinen navigaattori Cromlech, joka on kenties yksi herttaisimmista hahmoista koko pelissä.

Varo vaaraa

Siinä missä elämä kaupungeissa voi olla paikallisia tapoja tuntemattomalle vaarallista, on se niiden ulkopuolisen maailman pimeydessä vieläkin kohtalokkaampaa, siellä missä todellisuuden kerrokset ovat ohuempia. Kinetopedin ja yön vaarojen välissä on vain Sydänvalon lempeä hehku, joka voi milloin mistäkin syystä sammua tai kosahtaa rikki. Hajonnutta valoa ei ihan niin vain korjatakaan ja kokeneellekin konnarille voi mennä sormi suuhun, kun Cthulhu-mythoksesta karanneet mielenterveyden räjäyttävät möröt ilmestyvät kiikareihin. Onneksi on aina kahvia.
 

Halpapyssyillä kannattaa ampua vain heikompiaan // Kuva: www.indiedb.com

 
Mörköjä todennäköisempi uhka on kuitenkin muissa matkalaisissa, jotka vaihtelevat muistokaappareista kivillä lentäviin vuohiin. Pelin taistelumekaniikka muistuttaa paljolti indiesuosikki Faster Than Lightin vuoropohjaista systeemiä, mutta on selkeästi kömpelömpi ja yksinkertaisempi. Ennen kinetopedin päivittämistä muihin Talon kulkijoihin törmäämistä kannattaa vältellä kuitenkin mahdollisimman pitkälle, sillä yhdellä rupuisella tykillä saa kaapparit lähinnä nauramaan ennen kuin he ampuvat aluksesi seulaksi.

Lopuksi

Ensimmäinen läpipeluu vei minulta noin parisenkymmentä tuntia, mutta koska uusien pelien kohdalla tapanani on ensimmäisellä kerralla kiirehtiä loppuun, tuntui valtava osa sisältöä jääneen näkemättä. Päädyinkin aloittamaan uuden pelin heti, kun lopputekstit lakkasivat vierimästä ja palasin Talon tuttuun pimeyteen.

House of Many Doorsin ehdoton vahvuus on sen rikkaassa ja polveilevassa kirjoituksessa, johon on selkeästi kaadettu paljon aikaa ja intohimoa. Jos ei välitä pienestä alkukankeudesta vaan jaksaa ajan kanssa paneutua pelin maailmaan, voi löytää niin sienikansan ihmeet, pysähtyneen auringon kuin tyhjyydenmuotoisen jumaluudenkin. Talo on täynnä tarinoita pienistä ihmisistä ja heidän ei-niin-pienistä teoistaan.

Ihan ikisuosikkini Sunless Sean tasolle peli ei noussut, mutta se ihastutti minua kuitenkin monin tavoin. Toivonkin, että Pixeltrickeryltä nähtäisiin tulevaisuudessa vastaavalla tavalla kiintoisia pelejä. Voinkin lämpimästi suositella House of Many Doorsia kaikille niille, joita viehättää uuskummaan taittava maailmankuvaus ja viipyilevä pelailu, jossa ei ole sijaa kiireelle.