Lego-kylä ja sammakoiden suojatie.

 

”Kun kasvan isoksi, musta tulee Lego-insinööri.”

Pienen tytön ja vähän isommankin tytön haaveita. Ja tuli insinööri, muttei Legolle. Legotkin jäivät pitkäksi aikaa, koska lelut jätettiin aikoinaan omille vanhemmilleni, kuten tapana on, eikä sitä nyt aikuinen itselleen leluja osta. Parikymppisenä sitä oli niin kovin suuri tarve näyttää (pääasiassa itselleen), miten aikuinen sitä olikaan. Kolmenkympin kriisissä tulin äidiksi, ja sain hyvän syyn hankkia ensin Duploja ja onneksi todella pian myös pikkulegoja. Tajusin hiljalleen, miten olinkaan niillä näpertelyä kaivannut. Lapsi sai aivan kohtuuttomia määriä Legoja, koska tämä äiti kyttäsi kaikki uutuudet, ihanat setit ja ideat. Lopullinen repeäminen tapahtui, kun tuli tutustuttua sellaisiin loputtomiin soihin kuin Pinterest, Instagram, Bricklink ja Palikkatakomo. Niiden kautta löytyi muita aikuisia, jotka eivät edes esittäneet, että Legot olisivat vain heidän lapsilleen. Upeita taidonnäyteitä, palikoiden anatomian vertailua, insinöörimatematiikkaa ja aivan valtavasti ideoita.

Täytin neljäkymmentä, tauti tuli yhä hullummaksi, ja löysin itseni rakentamasta valtavia joulukyliä enkä enää edes hävennyt. Legohullu, harrastaja, rakastaja. Ihan rehellisesti. Ostin Legoja ihan vain itselleni. Rakensin, koska se nyt vaan oli niin valtavan kivaa! Mihin kaikkeen muovipalikka taipuukaan!

Ensin legot olivat isossa laatikossa, kuten lapsuudenkodissakin. Mutta mitä enemmän rakensin itse, sitä enemmän kirosin pienen pieniä palasia, jotka katosivat jonnekin laatikon pohjalle. Koskaan ei voinut oikeastaan olla edes varma, oliko sitä etsimääni palikkaa edes olemassa. Lajittelu oli luonnollinen seuraus vimmaisesta kaivelusta. Tähänkin löytyy netistä jos mitä hienoja ratkaisuja, useimmiten hyvin hinnakkaita sellaisia. Sopivia (halpoja) laatikoita metsästäessäni törmäsin kaupassa pinoon tyhjiä karkkilaatikoita. Ratkaisu löytyi! Mutta mitä enemmän rakentaa, sitä enemmän insinööriaivot kaipaavat lokerointia. Ratkaisuksi ovat löytyneet halvat lokerikot. Haaveilen, että jossain vaiheessa kaikki Legot ovat vastaavissa lokeroissa, ja rakennan niille pyörillä liikkuvan kaapin. Kaikki aikanaan.

Isommat mallin ja/tai värien mukaan karkkilaatikoihin.

Pienet palikat laatikoihin ja järjestykseen.

 

Piipoo, suomalainen Legoihin erikoistunut liike, on järjestänyt Lego-tapahtuman vuosittain jo useamman vuoden ajan. Ensin Ilmajoella, sitten Helsingin seudulla sopivissa halleissa. Tapahtuma on kasvanut vuosi vuodelta, ja katsottavana on aina ollut hienoja teoksia. Kun Piipoo ilmoitti, että seuraavaan tapahtumaan, Helsingin messukeskukseen, olisi haku auki, päätin että haen. Tai siis minä ja lapsi haetaan. Tehdään jotain isoa ja hienoa yhdessä. Kyllä me osataan. Kai. Osataanhan!

 

Projektin alku

 

Wall-e lähtee näyttelyyn myös mukaan.

Aloimme lapsen kanssa rakentamaan, suunnittelemaan ja odottamaan Piipoon vastausta. Voisimmeko me, ihan tavalliset palikanrakastajat, päästä mukaan? Meillä ei ole mitään supersuuria erikoissettejä. Pinterestin ja Instagramin maailmassa olevat työt perustuvat tietokonepohjaisiin malleihin, joihin tilataan Bricklinkistä 2500 vaaleanharmaata 1×1-palikkaa, 4700 tummanharmaata 1×4-laattaa, 7800 tan-väristä 1×2-muuripalaa ja noin 32 547 muuta erikoista, mutta tyyliin ja sävyyn sopivaa palikkaa. Meillä oli kyllä palikoita, mutta kaikissa sateenkaaren väreissä, ja jotain paljon, toisia kolme. Niillä ei tehdä mallinnusta Sagrada Familiasta, Minas Tirithistä tai edes Helsingin tuomiokirkosta. Emme saa tehtyä edes naapurin latoa yksi yhteen. Rahaa projektiin ei paljoa ollut, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi mielikuvitus ja luova hulluus. Tehdään mitä saadaan, voidaan ja mihin rahat riittää. Ei kopioida ketään eikä mitään vaan rakennetaan, kunnes palikat loppuvat.

Koko kylä. Etualalla huvipuisto, jossa sinisellä alueella merirosvoaiheinen vuoristorata, muuri noin puolessa välissä ja yläpuolella kylä.

Päätettiin lähteä liikkeelle tutusta konseptista, eli kylästä. Ei kuitenkaan tällä kertaa joulukylää, vaan Legoland-kylä, pieni kylä huvipuistolla ja minilandilla. Aloitin tekemällä taloja, samaan tapaan kuin aiemminkin. Hyvin pian selkeni, että tämänkaltaiseen työhön lähestymistapani oli väärä, sillä yksikään valmis talo ei sellaisenaan istunut valmiisiin tie-levyihin. Ja niitä oli käytettävä, koska teiden ja katujen rakentaminen itse, palikka kerrallaan, veisi ihan liikaa jo vähissä olevia palikoita. Paniikki meinasi iskeä jo alussa, koska ideat kaipasivat suuria palikkamääriä ja toisaalta se rikkoi koko suunnitelmamme tehdä niillä, mitä oli. Kun saimme vahvistuksen, että pääsemme työtämme esittelemään, alkoi todella hermostuttamaan, mihin tuli lupauduttua. Sorruin siksi shoppailemaan muutaman kerran Bricklinkissäkin, vaikka aluksi päätin, etten siihen leikkiin lähde. Järkeilin kuitenkin itselleni, että jos ostaa johonkin palikkamalliin sen neljännen, ja juuri niitä laattoja joita eniten kaipaa, niin onhan se nyt järkevää. Eikö olekin? Lopulta apuun tuli myös ystävä, jonka lasten jäljiltä varastossa lojuu kunnioitettava määrä lainaan joutavia palikoita. Pahin kriisi helpottui. Löytyi usko siihen, että ehkä deadlineen mennessä meillä oikeasti on jotain esille laitettavaa.

Koko rakennuskesän olen kiikkunut ajatusten keinulaudalla tämän projektin järkevyyden suhteen. Rakentaminen on valtavan kivaa. On ihanaa, kun on tavoitteita, ja tavallaan kiva, että muutkin pääsevät katselemaan kyläämme. Mutta toisaalta hirvittää. Aikaa on mennyt valtavasti eikä mikään siltikään näytä siltä miltä itse toivoisi. Oli visioita ja ajatuksia, mutta kaikki kaatuivat siihen, etteivät joko taidot tai palikat riitä. Kuin itseäni kiusaten katselen välillä netissä toisten upeita mallinnuksia Star Warsin taistelukohtauksesta, LOTRista tai Tukholman vanhasta kaupungista, ja nolottaa: meillä on kaikista sateenkaaren värisistä palikoista tehty massiivinen muuri halki koko kaupungin, koska ne olivat ainoat palikat, joita vielä riitti. Kylässä liikkuu Tylypahkasta karanneita tyyppejä ja monta eläin-naamiaisista eksynyttä. Toisaalta annan erityistä arvoa lapsen ajatukselle siitä, että ihmisiä on niin monenlaisia  ja kaikki saavat näkyä.

Kanapukuun pukeutunut ukko Minilandin pieneläinpuiston kanatarhassa.

Tylypahkasta karanneet kylän puistossa.

 

Musiikista innostunut asukas ehkä hieman riitasointuisen värisessä nojatuolissa.

Itse kylässä kaikki on ehkä hieman sekavaa, ja monissa kohdissa on joutunut joustamaan. Kaikki talot ovat matalia, pihoja ja puutarhoja ei varsinaisesti ole, ja huonekalutkin ovat erikoisen värisiä. Tytär teki hienot sohvat, mutta vihreänruskeina, koska kyseisiä palikoita löytyi vain sen värisinä. Sohvapöytäkin olisi tyylikkäämpi yksivärisenä. Kumpikaan ei erityisemmin soinnu talon lattian väreihin, mutta lattianakin on ne ainoat riittävän isot levyt, jotka kyseisen talon rakennusvaiheessa vielä löytyivät. Näillä mennään, on kuitenkin talo, huonekaluja ja selvästi musiikista innostunut asukas.

Alemmuuskompleksia on potenut välillä kumpikin rakentajista, ja molempien on tehnyt mieli luovuttaa. Jossain vaiheessa jaoimme työt siten, että äiti rakentaa kulissit ja tytär luo maailman, elon koko kylään. Molemmat tekevät sitä, mitä parhaiten osaavat. Välillä mielen valtaa myös ajatus siitä, että jos itse löydän itseni katselemassa ihastuneena rakennuskumppanini hauskoja ideoita ja yksityiskohtia, ehkä niistä ilahtuu myös joku toinen. Kylässä kun on mm. sammakoiden suojatie, hevospukuinen mies ratsastamassa hevosella, kapteeni uimassa suihkulähteessä, Hiinokka junassa ja jono tonttuja “Legolandin” lippuluukulla.

Hiinokalla on oma junavaunu. Taustalla kylän liikennettä ja pankkiryöstö.

Meidän työmme on pääasiassa iloinen, sen tarkoitus on viihdyttää. Onnistunemme siinä. Lisäksi saimme ujutettua kaupunkiin kaikenlaista itsellemme tärkeää, ja ne joko joku huomaa tai sitten ei – sillä ei ole oikeastaan tässä vaiheessa väliä. Kylästä löytävät hauskoja juttuja niin pienemmät katselijat kuin aikuiset nörtitkin: on väkeä, joka liikkuu tuolilla tai kainalosauvoilla, samaa sukupuolta olevia pareja, iäkkäämpää väkeä ja stereotyyppejä. Pieniä yksityiskohtia on niin paljon, että epäilempä monen jäävän katselijoilta huomaamatta. Toisaalta ehkä jokainen voi löytää tästä itselleen sopivia hilpeyttäjiä.

Miniland, jossa pieni rantakaupunki, juna-asema, linnoitus meren rannalla sekä tärkein: hobitinkolo sekä Gandalf ja Bilbo.

Kuvan keskellä syntymäpäivälahjani eli Millenium Falcon ja sen kyydissä uniikki, minun näköiseni ukko. Taustalla pilkottaa sateenkaarimuuri.

 

Legotapahtuma  järjestetään Helsingissä 22. – 23.9. Kylä on niin valmis kuin voi olla, vaikka tietysti omassa mielessä siinä olisi tuhansia korjattavia tai muutettavia asioita. Mutta alustakaan ei voi enää aloittaa, vaan tällä hetkellä pitää keskittyä siihen, miten 150x180cm kylä siirretään pääkaupunkiseudulle edes jotenkin ehjänä.

Tapahtuman aikana tiimimme parempi valokuvaaja saa kuvattua kylää paremmalla valaistuksella, ja fiilistelemme muutenkin tapahtuman tunnelmia ja omia ajatuksia siellä olemisesta. Sen jälkeen voinemme kirjoittaa jutun siitä, miltä tuntuu olla niin lähellä lapsuuden Lego-insinöörihaavetta kuin mahdollista.